Uusia kirjoja Ulvilan jutusta

Hei taas pitkästä aikaa! En ole valitettavasti jaksanut enää ylläpitää tätä blogia, mutta onneksi Ulvilan murha ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin. Tänä keväänä on ilmestynyt kaksi erinomaisen hyvää kirjaa Ulvilan oikeusjuttuihin liittyen, toinen asianajaja Juha Mannerilta, toinen Ulvilan juttua vuosia penkoneelta Niina Bergiltä.

ULVILAN SURMA - JUTTU 2472

Kuten tunnettua, Ulvilan murhan tutkinnasta on vuosien varrella paljastunut kaikenlaista hämärää ja erikoista. Tästä on uutisoitu näyttävästi mutta melko pintapuolisesti ja syyttäjän kantaa myötäillen. Tästä syystä Juha Manner pohti ääneen jo joskus vuosia sitten, pitäisikö hänenkin kirjoittaa aiheesta kirja, enkä pitänyt ideaa huonona. Nyt huhtikuussa tämä kirja vihdoin ilmestyi. Kirjan varsinainen kirjoittaja on Milla Ollikainen, joka on tehnyt hyvää työtä. Oli erittäin mielenkiintoista lukea, miltä juttu oli näyttänyt asianajajan silmin.

Itse oikeusjutuista minulla on luonnollisesti suurin piirtein samat tiedot kuin Juhalla, mutta yllätyksiäkin tuli. Ehkä suurin yllätys oli se, että kirjan mukaan Juha Manner ja Pauli Kuusiranta olivat nimenomaan sopineet, ettei julkisuuteen anneta lausuntoja. Siitä huolimatta Pauli oli pamauttanut julkisuuteen väitetyn "tunnustuksen" Juha Mannerin selän takana.

Myös väitettyyn tunnustukseen johtanut vehkeily näyttäytyi nyt Juhan kirjaa lukiessa entistäkin härskimmältä. Muistan kyllä Juhan joskus maininneen, ettei hänen mielestään ollut oikein sopivaa poliisin taholta kuulustella minua ilman asianajajaa siten, että poliisi oli vain jättänyt asiasta viestin Juha Mannerin puhelinvastaajaan. Kirjaa lukiessa oikein paistaa silmään, että koko juttu oli poliisin taholta täysin suunnitelmallista. Kun minut oli ensin manipuloitu "faktoilla" ja "varmuudella" kuvittelemaan, ettei talossa ollut ollut ulkopuolista, painostusta jatkettiin järjestämällä kahdenkeskisiä kuulusteluja viikonloppuna 26.-27.9.2009 Juha Mannerin ollessa vapaalla golffaamassa. Maanantaina minut vangittiin ja keskiviikkona poliisi jätti viestin kuulustelusta Juha Mannerin vastaajaan. Mikä loistava tilaisuus laittaa "tunnustus" kuulusteltavan suuhun, kun oli ensin varmistettu, ettei asianajaja tule häiritsemään! Tätä tunnustusta tosin ei saatu, koska huomasin sen ja pyysin korjaamaan, mutta sehän ei estänyt Tapio Santaojaa ujuttamasta väitettyä "tunnustusta" ovelasti sivulauseeseen. Kuusirannan etiikalla - vai pitäisikö sanoa etiikan puutteella - tämäkin riitti asian uutisoimiseen.

Juha kertoo kirjassaan, että viimeistään vangitsemisen jälkeen on tapana sopia kuulustelut asianajajan kanssa etukäteen. Näinhän se tietysti on järkevää, koska ei voida olettaa, että asianajaja on koska tahansa vapaa tulemaan kenen tahansa kuulusteluun, kun on muitakin juttuja. Minä en tätä silloin tajunnut, kun olin muutenkin päästäni pyörällä ja hyvin väsynyt. Suostuin kuulusteluihin, jotta asia menisi eteenpäin ja saisin vihdoin olla rauhassa. Asia vain ei edennyt mihinkään, kun en voinut antaa poliisille tunnustusta teosta, jota omien muistikuvieni mukaan en ollut tehnyt, vaikka poliisin minulle kertomien "faktojen" mukaan näin täytyi olla.

Myöhemmin selvisi, että minulle oli syötetty täysin tulkinnanvaraisia asioita ja jopa suoranaisia valheita faktoina ja varmoina tosiasioina. Tämä on Suomen lain mukaan kiellettyä, mikä Juhan kirjassakin todetaan. Tästä kimpaantuneena Pauli Kuusirannan eläkkeellä oleva luottotoimittaja Harri Aalto riensi kirja-arvostelussaan heti apuun huomauttamalla, että Juha Manner on unohtanut Paulin saaneen laittomuuksista "puhtaat paperit". En usko, että Juha Manner on unohtanut, että tekemämme rikosilmoitus Paulista ja Tapio Santaojasta lakaistiin hissukseen maton alle, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minulle valehdeltiin kuulusteluissa. Tämän voi kuka tahansa todeta käymällä läpi esitutkinnan julkista materiaalia.

Juha Mannerin kirjassa käydään jonkin verran läpi myös tärkeimpää todistelua. Toivoisin etenkin, että kaikki Kuusirantaan haksahtaneet lukisivat Juhan kirjan. Pauli Kuusirannan ja JP Koskisen viimevuotinen kirja Ulvilan murha - kadonneen tekijän jäljillä saattaa vaikuttaa äkkiseltään "perinpohjaiselta" ja "analyyttiselta" (kuten Paulin luottotoimittaja väittää), kun ei joko tiedä tai ei välitä siitä totuudesta, joka on tullut oikeudenkäynneissä esiin. Pauli esimerkiksi väittää, että kotietsinnässä jätettiin tutkimatta paikkoja ja viittaa esitutkintapöytäkirjan kuulusteluun, jossa yksi poliisi kertoo jättäneensä pakastimen, ulkoroskiksen alimmaiset pussit ja nyt jopa kodinhoitohuoneessa olleet pussitkin tutkimatta (tätä en muista ennen kuulleeni). Pauli kuitenkin "unohtaa" kertoa, että kaikki paikat oli tutkittu jo heti alkuvaiheessa, eikä tämän viikkoa myöhemmin paikalle tulleen poliisin tehtävänantoon edes kuulunut katsoa ulkoroskikseen yms. Kodinhoitohuoneen pussit oli tutkittu jo alkuvaiheessa, mikä kuultiin oikeudessa Juha Mannerin kysyessä asiaa siltä poliisilta, jonka varsinainen tehtävä oli tutkia kodinhoitohuone. Kirja on pullollaan vastaavia, harhaanjohtavia väitteitä.

En tosin tiedä, unohtaako Pauli tietyt asiat tahallaan, vai onko hän vain tietämätön ja niin laiska, ettei ole vaivautunut ottamaan asioista selvää. Joka tapauksessa Paulin kirja on yhtä analyyttinen, kuin ns. flat earth theory, jolla todistetaan maapallo pannukakuksi kertomalla pelkkiä puolitotuuksia.

TOTUUS ULVILAN MURHAN HÄTÄPUHELUSTA

Niina Bergin uudessa kirjassa päädytään vielä syvemmälle murhatukinnan pimeälle puolelle. Kirja keskittyy pääasiassa hätäpuheluun, tähänastisten oikeudenkäyntien tärkeimpään todisteeseen, ja kaikkeen, mitä siitä on noussut esiin eri näkökulmista tutkinnan ja pitkän oikeusprosessin aikana - ja vielä sen jälkeenkin. Onhan puhelua väännetty vuosien varrella todistamaan milloin mitäkin, niin kuuluvien kuin kuulumattomien äänien osalta, käyttäytymisen osalta kuin äänitallenteen aitoudenkin osalta.

Niina - toisin kuin Kuusiranta - on käynyt läpi kaiken aiheeseen liittyvän tutkinta- ja oikeudenkäyntimateriaalin, kuunnellut oikeudenkäyntitallenteet (kaikki tieto ei löydy tuomioista tai tutkintamateriaalista) ja tehnyt vielä omia tutkimuksiaan ja kyselyjä selvittääkseen epäselviä kysymyksiä, joihin ei löydy suoraa vastausta saatavilla olevasta materiaalista.

Kirja lähtee yleiseltä tasolta ja siinä selvitään mm. millaisia puhelut ovat todisteena ja kerrotaan sen ajan puheluiden ja tallennusmenetelmien teknisistä rajoituksista, jotka on huomioitava, jotta puheluja voidaan analysoida. Ulvilan tapauksesta ja tapahtumapaikasta kerrotaan sen verran, että muutkin kuin asiaan perehtyneet pääsevät kärryille. Sen jälkeen päästään takakannen lupauksen mukaisesti etsimään vastauksia moniin ihmetystä aiheuttaviin kysymyksiin. Niina on mennyt tutkimuksissaan paljon pidemmälle kuin minä itse käymällä aineistoa läpi tiheällä kammalla, vertailemalla ja esittämällä kysymyksiä  viranomaisille ja asiantuntijoille, kunnes totuus selviää ja vastauksia myös saadaan.

Joku voisi ajatella, ettei tästä aiheesta enää irtoa mitään uutta, mutta eräät Niinan löydökset olivat aikanaan todella yllättäviä jopa minulle. Kun kuulin niistä ensimmäistä kertaa, olin jo selvillä monista poliisin hämäräpuuhista, mutta mitään näin pimeää en ollut odottanut. Kaikki faktat viittaavat siihen, että hätäpuhelu ei Kuusirannan kaudella muuttunut pelkästään äänten tulkinnan vaan myös sen sisällön suhteen. Nykyisillä tiedoillani en voi enää luottaa, että mikään poliisin tuottama tutkintamateriaali olisi aitoa.

On hienoa, että Niina Berg sai kirjansa valmiiksi ja tämäkin puoli jutusta on nyt dokumentoitu ja kenen tahansa kiinnostuneen saatavilla. Mediassa on kirjoitettu itse hätäpuhelusta ja sen analysoimisesta melko niukasti ja pintapuolisesti siihen nähden, miten tärkeä rooli sillä on ollut koko tarinan synnyssä. En itsekään ole aikaisemmin hahmottanut, miten suuri ja kaikenkattava merkitys tällä puhelulla oli, oikeuskäsittelyissä kun oli niin paljon muutakin rikkaa rokassa. Niinan kirjassa on ensimmäisen kerran koottu kattavasti kaikki yhteen niin, että tietystä aiheesta esitettyjä lausuntoja, litterointeja ja analyyseja on helppo verrata ja päästään lopulta nippelitiedon yläpuolelle ja tekemään kriittisiä havaintoja ja loogisia johtopäätösiä.

Kirja sopii oppikirjaksi tuomareille, poliiseille, rikostoimittajille ja asiantuntijatodistajille. Vaikka siinä keskitytään vain yhteen tapaukseen - Ulvilan murhaan - tämä on samalla erittäin havainnollinen case-tutkimus poliisitutkinnan ja asiantuntijatodistelun heikkouksia, virhelähteistä ja sudenkuopista myös yleisellä tasolla. Pauli Kuusirannankin olisi syytä lukea tämä kirja, sillä se antaa vastauksia myös moniin Paulia hämmentäviin kysymyksiin.

LOPUKSI

Molemmat kirjat voi tilata suurimmista verkkokirjakaupoista, Prisman verkkokaupasta ja Juhan kirjan myös suoraan kustantajalta: Ulvilan surma juttu 2472. Ne ovat saatavilla (tai pian tulossa) myös kirjastoihin. Jos omasta puuttuu, kirjastoa voi pyytää tilaamaan.

Niina Bergin kirjan voi tilata myös suoraan kirjailijalta kirjan verkkosivuilta: totuusulvilanmurhanhatapuhelusta.com 

Myös minua itseäni on pyydetty kirjoittamaan jatkoa edelliselle kirjalleni. En ole vielä luvannut mitään. Ehkä kirjoitan kirjan, ehkä palaan kirjoittamaan lisää blogiini. Lukuisat oikeustaistelut ovat vieneet ja vievät edelleen sen verran aikaa, voimia ja energiaa, ettei ole riittänyt voimia kirjoitteluun, kun elämässä on muutakin. Mutta ehkä jonain päivänä!

Aurinkoista kesää kaikille!

Tulevaisuuskatsaus

Taas on vuosi vaihtunut ja oikeusmurhan sitkeimpien sivuhaarojen oikominen on nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Vaikka oikeustaisteluiden rintamalla ei kuluneen vuoden aikana ole otettu kovin monta virallista askelta suuntaan tai toiseen, meidän asianomaisten elämässä on tapahtunut isojakin käänteitä - ja kerrankin parempaan suuntaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa nyt menneestä vuodesta vaan otetaan vaihteeksi katsaus tulevaisuuteen.

Koska oikeusmurhan alusta on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja mieheni murhasta sitäkin enemmän, aikatauluun en kuitenkaan uskalla ottaa mitään kantaa. Oikeuslaitoksen rattaat pyörivät yleensä hyvin hitaasti ja ihan erityisen hitaasti silloin, kun joukko omaa nahkaansa suojelevia virkamiehiä on heittäytynyt jarruttamaan oikeuden toteutumista. Kehitystä ei kuitenkaan voi estää loputtomiin ja ennemmin tai myöhemmin totuus tulee esiin - toivottavasti kuitenkin ennemmin.

Ensimmäisenä edessä on väärien SERI-tuomioiden purkaminen. Sijaisvanhempien napanuoran löystyttyä valheelliseen tarinointiin manipuloidut lapset ovat vihdoin valmiit kertomaan totuuden myös virallisille tahoille. Minulle ja Jens Kukalle langetetut väärät tuomiot puretaan korkeimmassa oikeudessa kovan taistelun jälkeen. Murentuneen arvovaltansa rippeitä suojelevat tahot pitävät aluksi kiinni kannastaan, mutta koska tuomiot ovat niin ilmeisen vääriä jo alun alkaen, totuus jyrää vihdoin valheen ja jäljellä jää vain suuri ihmetys. Miten näin kävi?

Oikeusvaltion maineen pelastamiseksi vääriin tuomioihin johtanut tapahtumien kulku otetaan tarkkaan syyniin ja syntipukit saavat rangaistuksen tai ainakin kunnon näpäytyksen. Samalla herää uusi kiinnostus myös Jukka S. Lahden murhaan, joka jäi syyttömänä tuomitun vaimon vapautuksen jälkeen uinumaan ja odottamaan parempia aikoja ja rehellisiä poliiseja.

Juttuun saadaan uusi syyttäjä ja uusi kunnianhimoinen tutkinnanjohtaja, joka haluaa löytää Totuuden. Hän on valmis käyttämään kaikki lailliset keinot oikean roiston kiinni saamiseen ja loppujen lopuksi se käy yllättävän helposti. Kevyen peitetoiminnan ja parin viikon tila- ja telekuuntelun jälkeen murhaaja ja hänen entinen avovaimonsa pidätetään ja molemmat kertovat kaiken sen, mitä olemme jo vuosia halunneet tietää. Kuulemme vihdoin syyn järjettömään väkivallantekoon ja saamme tietää, mihin tekovälineet ja veriset vaatteet kätkettiin.

Murhaaja saa pitkän tuomion ja joutuu Saramäen vankilaan. Hän raitustuu, löytää henkisen tasapainon ja voittaa vankilan soutukilpailut ylivoimaisesti omassa ikä- ja painoluokassaan. Pitkään jatkunut ahdistus helpottaa ja hän on loppujen lopuksi tyytyväinen siitä, että pääsi tunnustamaan kaiken. Vapauduttuaan hänellä on vielä pitkä elämä edessä eikä hän koskaan enää koske viinaan.

Pahat poliisit, Tuija Niemi ja joukko nettihäiriköitä kokevat vakavan identiteettikriisin, kun eivät olleetkaan täydellisiä. Sitkeimmät heistä eivät halua vieläkään myöntää olleensa väärässä, mutta ryömivät olosuhteiden pakosta takaisin niihin viemäreihin ja kivenkoloihin, joista he aikanaan tulivat. Osa ottaa opiksi, osa ei toivu tästä nöyryytyksestä koskaan.

Minä, lapset ja muut asianomaiset, jotka vielä ovat elossa, saavat vihdoin rauhan sydämeen ja voimme vihdoin alkaa käsitellä niitä asioita, joita olemme tahoillamme joutuneet kärsimään vuosien kidutuksen ajan. Alamme hitaasti parantua. Vaikka menetettyjä vuosia ei saa koskaan takaisin, siirrämme katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja teemme voitavamme, jotta elämä loppujen lopuksi olisi taas hyvää.

Ulvilan Surmasta ja vuosisadan SERI-teurastuksesta tehdään kirjoja, elokuvia, tutkielmia ja TV-sarjoja, jotka ovat traagisia mutta sisältävät myös runsaasti tahatonta huumoria. Minä ja lapset nauramme viranomaisten pahimmille töppäilyille muiden mukana ilman, että meitä samalla itkettää.

Oikeusvaltio ei ole vieläkään täydellinen, mutta meidän kärsimyksemme ansiosta lukuisat tutkimuslaitokset saavat runsaasti arvokasta tietoa, jonka avulla estetään uusien oikeuskatastrofien synty.

Kaikki ei sittenkään mennyt ihan hukkaan.

Ulvilan lapsiuhrit

Nuorin lapsistani on tällä hetkellä siinä iässä, että on mahdollisesti rippileirillä juuri nyt. Mitä mahtaa hänen päässään liikkua, kun puhutaan kymmenestä käskystä. "Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi". Käsky numero yhdeksän.

Joko hän on riittävän vanha tuntemaan piston omatunnossaan?

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, lapseni ei tosin koskaan olisi joutunut sellaisen tilanteeseen, että olisi pitänyt puhua valheita omasta äidistään kohtalokkain seurauksin.

Jos "Arto" olisi ollut kunnon mies ja olisi jättänyt henkirikoksen tekemättä 1.12.2006, Jukka Lahden lapset eivät olisi jääneet isättömiksi. Nuorin lapsistani - tuolloin 2-vuotias -  olisi saanut oppia tuntemaan isänsä ja muutkin sisarukset olisivat saaneet pitää hyvän ja rakkaan isänsä ja kasvaa ehjässä perheessä.

Mahtoiko "Artolla" koskaan edes käydä mielessä, että hänen vihansa seurauksena neljä viatonta lasta jäivät isättömiksi?

Jos Tapio Santaoja ja Pauli Kuusiranta olisivat olleet kunnon poliiseja, he olisivat jahdanneet rikollista eivätkä lavastaneet lasten syytöntä äitiä tekijäksi.

Tapio ja Pauli eivät kuitenkaan olleet kunnon poliiseja. Tapio muun muassa rikkoi törkeästi esitutkintalakia ja valehteli minulle saadakseen väärän tunnustuksen, jota hän tosin ei saanut, mutta valehteli saaneensa. Lisäksi Tapio tehtaili joukon kyseenalaisia rekonstruktioita muka näytöksi ja jopa väärensi kuvaliitettä salatakseen totuuden paljastumisen. Pauli antoi Tapsan vapaasti toteuttaa itseään ja teki parhaansa, jotta minut olisi leimattu mediassa syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä. Tässä hän onnistui erittäin hyvin.

Jos KRP:n äänitutkija Tuija Niemi olisi ollut kunnon tutkija, jolla olisi ollut hyvä ammattitaito ja ammattietiikka, Tapsa ja Pauli tosin eivät olisi päässeet kovin pitkälle juonitteluissaan, mutta valitettavasti Tuija Niemi ei ollut kunnon tutkija, vaan antoi Tapsalle sitä mitä Tapsa halusi  - vääristeleviä lausuntoja ja mahdollisesti jopa väärennetyn tallenteen, joilla hämättiin osa tuomareista.

Kiitos Tuijan, Tapsan ja Paulin, Ulvilan lapsiuhreista tuli nyt myös äidittömiä.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin jo ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana keväällä 2010, kaikki olisi voinut vielä palautua oikeille raiteilleen. Lapset olisivat voineet iloita äidin paluusta ja päässeet takaisin kotiin sen sijaan että joutuivat nyt itkemään silmänsä punaisiksi surressaan sitä, että ero äidistä tulisi vieläkin jatkumaan.

Tässä kohdassa kaikki alkoi mennä lasten kanssa vieläkin kamalampaan suuntaan. Suorastaan hirvittävään.

Jos lapsille olisi löytynyt ammatillinen sijoituspaikka Turussa, lapset olisivat joutuneet odottamaan vielä vuoden ja olisivat sitten päässeet kotiin äidin kanssa, kun Vaasan Hovioikeus seuraavana keväänä tulisi tekemään yksimielisen päätöksen: äiti on syytön ja pääsee heti vapaaksi.

Valitettavasti näin isolle joukolle ei löydetty ammatillista sijoituspaikkaa Turusta ja lapset päätyivät enon hoitoon, mistä seurasi ristiriita joukon vanhimman lapsen kanssa ja sisarusparven hajoaminen - ja se oli vasta alkua huonolle kierteelle.

Muistan ajatelleeni vankilassa, että lapset vaikuttavat hieman vieraantuneilta. En silloin vielä tuntenut sanaa VIERAANNUTETTU, mutta tulisin valitettavasti myöhemmin tuntemaan tämän sanan erittäinkin hyvin.

Sillä aikaa kun minä taistelin oikeuksistani Vaasan Hovioikeudessa, eno ja vaimo vieraannuttivat kolme nuorinta lasta äidistä, isosiskosta, tädeistä ja isovanhemmista. Koko prosessi on kuin oppikirjaesimerkki äärimmäisestä vieraannuttamisesta. Niin yllättäviltä kuin väärät seksuaalirikosväitökset kuulostivatkin, ne olivat itse asiassa vain osa taudinkuvaa, paljon yleisempi ilmiö kuin kukaan maallikko voisi kuvitella. Palaan tähän aiheeseen blogissani myöhemmin.

Vieraannutetun lapsen kohtalo on kova. Tutkimusten mukaan sen kokeneilla on muun muassa lisääntynyttä ahdistuneisuutta, itseluottamuksen puutetta, turvattomuuden tunnetta, masentuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi syömishäiriöinä ja päihdeongelmina.

En tiedä, mikä on tilanne omilla lapsillani tällä hetkellä. Voin vain toivoa, että heillä on asiat olosuhteisiin nähden hyvin ja että he ovat riittävän vahvoja ottamaan apua vastaan ja ymmärtämään, että ei ole koskaan liian myöhäistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin sitä onnellista lapsuutta, joka teillä joskus oli, ennen kuin pahat voimat puuttuivat peliin ja tuhosivat perheemme.

Lapseni - teistä ehkä tuntuu siltä, että olette polttaneet sillat takananne, mutta näin ei ole. Kukaan ei syytä teitä siitä, mitä teitte lapsina kovan paineen alla sijaisvanhempien johdattelemina. Olette aina tervetulleita takaisin kotiin niiden luokse, jotka aidosti välittävät teistä itsenne takia - ei rahan. Äiti, isosisko ja mummi kaipaavat teitä koko ajan ja haluavat teille vain pelkkää hyvää. Mummi asuu siellä, missä ennenkin ja meidän muiden yhteystiedot saa sosiaalityöntekijöiden kautta.

Toivotan hyvää kesää lapsilleni ja blogin lukijoille. Jos joku sattuu olemaan tekemisissä lasteni kanssa, sanokaa terveisiä!

Myytit nurin osa 2: Mahdoton mahdolliseksi

Kymmenen vuotta sitten - tasan kaksi vuotta Jukka S. Lahden murhan jälkeen - Porin poliisi otti ensimmäiset, haparoivat askeleensa tutkinnan lopullisen tuhon tiellä: Tuija Nimi (ent. Niemi-Laitinen) ja Tapio Santaoja järjestivät murhatalossa surullisenkuuluisat äänirekonstruktionsa.

Ai miten niin se tuhosi tutkinnan?

Siten, että sen jälkeen kukaan ei tehnyt enää mitään oikean murhaajan kiinni saamiseksi.

Kaikki resurssit ohjattiin siitä eteenpäin Anneli Auerin tutkintalinjaan, mikä oli alusta alkaen turhaa ja erittäin typerää siitä yksinkertaisesta syystä, että on täysin mahdotonta, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka S. Lahden kesken puhelun.

Nimimerkki Kuolemannaakan kirjan mukaan nimimerkki Turumurre tajusi tämän jo huhtikuun lopulla vuonna 2010: Anneli ei ehdi tekemään murhaa hätäkeskuspuhelun aikana. Juuri ennen oletettua surmahetkeä Anneli juoksee puhelimen ohi talon etuovelle ja juuri murhan jälkeen Anneli puhuu puhelimen vieressä. Tämä on helposti todettavissa hätäpuhelusta ja sen litteroinnista. "Millään konstilla hän ei voi olla surmaaja, koska surma tapahtuu takkahuoneessa runsaan 10 metrin päässä puhelimesta. Kukaan ei juokse ovelta takaisin päin, saati murhan jälkeen kohti keittiötä."

Tämä tosiasia jo yksinään kumoaa sen vaietun myytin, että olisi edes mahdollista, että surmaaja olisi ollut sama henkilö, joka soitti apua paikalle.

En tosin itsekään tullut ajatelleeksi  tätä asiaa, ennen kuin kuulin asianajaja Juha Mannerilta tohtori Jukka Alihangan pohdiskelleen samaa ongelmaa. Tarkistin sekuntien määrän litteroinnilta ja äänitallenteelta ja vielä testasin pienessä sellissäni, miten noin 12 metrin mutkittelevan matkan etuovelta takkahuoneeseen ja melkein saman matkan takaisin puhelimeen olisi onnistunut tekemään ilman ääntä. Ei mitenkään, ottaen huomioon, että takkahuoneessa piti vielä pysähtyä antamaan vähintään yksi kova isku ja kääntyä ympäri toiseen suuntaan.

Jostain syystä tämä ilmeinen tosiasia näyttää ainakin mediassa jääneen jokseenkin  kokonaan huomioimatta. Ehkä se johtuu siitä, että median piirissä on totuttu ottamaan vastaan faktana vain niitä "faktoja", joita syyttäjä latelee ja pelkästään puolustuksen esittämät faktat on helppo sivuuttaa. Kenen tahansa olisi ollut helppo todentaa tämä fakta käyttämällä saatavilla olevaa aineistoa ja yksinkertaista päättelykykyä, mutta monikohan oikeasti on vaivautunut miettimään asiaa?

Oikeaan ratkaisuun päätyneet tuomarit ovat sentään tuomioissaan ihmetelleet sitä, miten olisin muka ehtinyt etuovelta takkahuoneeseen ja takaisin tappamaan Jukan niinkin vähäisessä ajassa, mutta kukaan heistä ei sano asiaa yhtä suorin sanoin kuin Turumurre tai Kuolemannaakka.

Ehkä näiden tuomareiden mielestä on ollut kovasti outoa, että poliisi on ylipäätään lähtenyt tutkimaan tällaista tutkintalinjaa ja syyttäjä on lähtenyt sitä ajamaan, jos jo alun alkaen olisi ollut helppo todeta, että pelkästään ajoituksen perusteella epäilty on ilmeisen syytön. Koska asia tosiaan on erittäin outo, ehkä se on helpompi ohittaa sivulauseella nostamatta tikun nokkaan syyttäjiä ja poliiseja, jotka ovat tähän hölmöläisen hommaan ryhtyneet.

Kun nyt ajatellaan, että alun alkaenkin on ollut mahdotonta, että minä olisin ollut tekijä ja lisäksi vielä paikalla oli toinenkin silminnäkijä - tyttäreni - eikä mitään todisteita ole löytynyt siitä huolimatta että poliisi tuli paikalle viidessä minuutissa ja koko talo ja ympäristö tutkittiin moneen kertaan monen poliisin voimin, on ihan käsittämätöntä, että tällainen hullu prosessi edes lähti käyntiin ja laajeni aikanaan suoranaiseksi massahysteriaksi outoine käänteineen.

Ja loppujen lopuksi kaikki oli turhaa - eikä vain turhaa, vaan erittäin vahingollista.

Vain yksi henkilö voi olla kiitollinen hölmöläispoliisien touhuista: oikea murhaaja. "Arto" on voinut elää vapaana kaikki nämä vuodet.  Jos poliisi olisi syksyllä 2008 käyttänyt järkeään ja kohdistanut edes osan minuun tuhlatuista resursseista kaikkein ilmeisimpien oikeiden epäiltyjen kiinni saamiseen, Arto olisi tosin pian jo tuomionsa lusinut ja saisi elää rauhassa lopun elämänsä.

Arton takia lapseni jäivät isättömiksi 1.12.2006. Poliisin takia he jäivät myös äidittömiksi syksystä 2009 alkaen. Tämän hulluuden partaalle  vyöryneen ajojahdin takia heistä on tullut myös nimettömiä ja kasvottomia - poliisin ja Tuija Niemen virheiden takia he menettivät oikeutensa elää normaalia elämää, eivätkä voi olla mukana esim. sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin muut ikäisensä nuoret.

Lisäksi kolmella nuorimmalla lapsellani on taakkanaan vielä sen selvittäminen, että kaksi syytöntä ihmistä - minä ja Jens - saimme kärsiä täysin kohtuuttoman kohtalon siitä, että mikään järki maailmassa ei saanut kumottua sitä hulluutta, jonka poliisi ja syyttäjät syksyn 2008 aikana käynnistivät keinoja kaihtamatta - jopa traumatisoituneet, alaikäiset lapset valjastettiin kylmästi syyttäjätahon hyötykäyttöön! Nämä väärät tuomiot ovat edelleen purkamatta.

Olen tänä syksynä pitänyt taukoa blogin kirjoittamisessa ja keskittynyt muihin asioihin, mutta tarkoitukseni on palata tiettyihin keskeneräisiin asioihin vielä kevätpuolella.

Hyvää uutta vuotta 2019 kaikille blogini lukijoille!


Lue myytit nurin -sarjan ensimmäinen osa:
Myytit nurin OSA 1

Ulvilan murhaajan jäljillä

Joulukuussa 2016 poliisin koirapartio saapui murhapaikalle noin parin tunnin kuluessa Jukka S. Lahden murhasta. Piha-alueelta oli turha enää etsiä tekijän jälkiä, koska poliisit olivat jo kulkeneet alueella. Kontaminoituneen alueen ulkorajat selvitettiin keskustelemalla poliisien kanssa. Partio - koulutettu poliisikoira ja koiran ohjaaja - lähtivät kulkemaan tontin ulkoreunaa pitkin.

Jälki löytyi.

Joku oli kulkenut kuluneena yönä naapuritontin laitaa pitkin punaisella merkitystä pisteestä Tähtisentielle. Yöllisen kulkijan tulo- tai jatkosuunta ei selvinnyt. Asvaltilla jälki häviää hyvin nopeasti ja punaisen pisteen ympäriltä koira lähti kulkemaan ainoastaan Tähtisentien suuntaan. Ohjaajan mukaan hänen koiransa ei ottanut ns. takajälkeä - kulkijan suunta oli siis selvä - pisteestä Tähtisentielle.

Kyseinen koira osasi myös erottaa eläimen hajun ihmisestä eikä lähtenyt eläinten perään - tästä oli kulkenut ihminen.

Oliko tämä siis murhaajan tuloreitti?

Vai oliko murhaaja käynyt ennen taloomme tunkeutumista tutkimassa mahdollisia pakoreittejä, todennut, ettei tänne kannata mennä ja kääntynyt takaisin? Vai oliko murhaaja paennut tähän suuntaan takapihaltamme, joka oli auki naapuripihalle, mutta kääntynyt tästä sitten Tähtisentielle?

Toisin kuin syyttäjä Kalle Kulmala antoi oikeudessa ymmärtää, tällä kohdalla ei kulje eikä kulkenut vuonna 2006 mitään sellaista kulkureittiä, jota pitkin tavallinen ihminen olisi kulkenut yöaikaan tai muutenkaan. Korkeintaan takapihamme toisella puolella asunut perhe olisi voinut käyttää sitä oikotienä Tähtisentieltä kotiinsa, mutta kukaan heistä ei ole kertonut olleensa liikkeellä tuona yönä - ja nimenomaan keskiyöllä tai sen jälkeen joku oli koiran osoittamaa reittiä kulkenut, koska ohjaajan mukaan hänen koiransa ei olisi näissä olosuhteissa ottanut sen vanhempaa jälkeä.

Tuliko murhaaja Tähtisentielle takapihanaapurimme pihan kautta nuolella merkattua reittiä pitkin? Jos tästä kävellään eteenpäin heinäseiväsaidan kulkuaukon läpi, tullaan siihen pisteeseen, josta koira otti hajun.

Heinäseiväsaidan toiselle puolelle mentäessä oikealla on villiä ryteikköä ja sen takana enemmän tai vähemmän villiä metsikköä - ei mitään puistoa, josta Kalle Kulmala puhui. Metsikön takana on myös piha-aluetta. Toki tästä pääsee kulkemaan, mutta "tavallinen" ihminen ei siitä menisi, kun vain vähän matkan päässä on ihan kunnollinenkin tie eikä tarvitse kulkea pihojen läpi.

Heinäseiväsaidan vasemmalla puolella on sivunaapurimme tontti. Myöskään tämä perhe ei ole kertonut käyneensä yöllä ulkona.

Tältä näyttää nurmikaistale, jota pitkin murhaaja kulki - ja murhaajan jalanjäljissä myös poliisikoira.

Hyvä suoritus poliisikoiralta tämäkin, mutta jos poliisilla olisi ollut käytössään vihikoira, joka pystyy jäljittämään hajuja jopa asvaltilta, murha olisi ratkennut jo alkumetreillä ja paljolta pahalta jutun tulevissa käänteissä olisi säästytty.

Jos joku tavallinen ihminen olisi halunnut oikaista Tähtisentieltä Metsänkulmantiellä, hän olisi päässyt kulkemaan Koskentietä (kuva alla, reitti näkyy karttaleikkeen alareunassa) ja sen jatkeena olevaa soratietä pitkin. Ei olisi ollut mitään syytä lähteä hiippailemaan salamyhkäisesti pimeään ryteikköön tai ihmisten pihoille.

Mitä reittiä murhaaja sitten pakeni?

Jos epäilyni murhaajan henkilöllisyydestä pitää paikkansa, hänellä olisi ollut useitakin salamyhkäiseen hiippailuun sopivia reittejä valittavanaan - yllä näkyvän kaltaisia kulkuteitä on alueella useitakin. Tosin ei pääteiden käyttäminenkään olisi ollut naamioituneelle murhamiehelle mikään ongelma. Hiljaiseen yöaikaan kun kuuluu hyvin, jos poliisiauto tai muu kulkuväline on lähestymässä ja voi hypätä suojaan.

Mitä tahansa reittiä murhaepäiltyni olisi käyttänyt, hän olisi päässyt juosten kotiin vain muutamissa minuuteissa. Sen verran lähellä hän asui.

Hajujäljet ovat haihtuneet, mutta muut jäljet on kirjoitettu kuulustelukertomuksiin ja muistioihin. Murhalla on edelleen kaikki edellytykset tulla selvitetyksi.

Minulle ja lapsilleni asia on kesken niin kauan kuin tekijä on vapaana.

"Arska" - olet tuhonnut elämämme ja aiheuttanut meille mittaamattoman määrän kärsimystä teollasi.

Olisiko aika jo tunnustaa ja sovittaa tekosi?

Tee se. Tee kerrankin miehen työ. Se helpottaa.

Ajatuksia äitienpäivänä

Kahdeksan vuotta sitten sain tyttäreltäni tämän kirjeen vankilaan. Silloin odotimme kaikki kuukausia kestäneen piinan päättymistä ja mielialat olivat korkealla. Lapset kävivät mummin kanssa kotona Löytänänkadulla Turussa, ja poikani halusi laittaa lastenhuonetta kuntoon äitiä odotellessa.

Jos Satakunnan käräjäoikeus olisi tässä vaiheessa pystynyt tekemään oikean päätöksen, paljolta pahalta olisi säästytty. Lapset olisivat päässeet takaisin kotiin ja olisivat saaneet normaalin elämän. Painajainen olisi jäänyt taakse ja toipuminen olisi voinut alkaa.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Veljeni kertoi neljän lapseni itkeneen silmänsä punaisiksi kuullessaan, ettei äiti pääsisikään kotiin.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua lasten kärsimykselle. Perheeni hajosi ja kokemattoman sijaisperheen käsissä poikani alkoi pian oireilla. Oireilu oli itse asiassa täysin odotettua tässä tilanteessa. Siksi asiantuntijat alun perin olivatkin suositelleet lasten sijoittamista ammatilliseen hoitoon - ei sukulaisten luokse. Sopivaa paikkaa näin isolle poppoolle ei vain löytynyt ammatillisista perhekodeista.

Myöhemmin sijaisperhe valjasti lasten tuskan palvelemaan omia tarkoitusperiään.

Lasten isosisko oli loukannut sijaisvanhempien herkkää itsetuntoa kapinoimalla. Niinpä tapaamiset isosiskoon lopetettiin nuorempien lasten "oireilun" vuoksi. Tämä on tuttu ilmiö avioerotapausten yhteydestä - lapsen lähivanhemman oireilu tarttuu lapseen ja tästä saadaan hyvä tekosyy lopettaa ei-toivotut tapaamiset.

Muutkin ei-toivotut sukulaiset saatiin pian karkoitettua "uusioperheen" elämästä. Lastensuojelun asiakassuunnitelmassa oli sovittu säännöllisistä tapaamisista isovanhempien ja tätien - siis Jukan siskojen kanssa - mutta nekin kuihtuivat syksyn 2010 aikana.

Aikaisemmin lapset tapasivat isovanhempiaan yleensä viikoittain. Joskus mummilassa vietettiin myös viikonloppuja yökylässä ja käytiin kesäisin veneilemässä. Nyt loppui yökyläily ja veneily. Kukaan ei koskaan enää saanut tavata lapsia ilman Arin ja Minnan valvovaa silmää.

Tätä voisi joku jo alkaa ihmetellä. Lastensuojelu ei kuitenkaan puuttunut asiaan, vaikka sijaisperhe lopetti asiakassuunitelmissa sovitut tapaamiset heti alkuunsa ja lapset eristettiin sukulaisistaan. Isovanhemmat tapasivat lapset viimeisen kerran keväällä 2011.

Lapset kehittivät oman selviytymisstrategiansa tässä oudossa tilanteessa, jossa kaikki aikaisemmat tukiverkot äkkiä revittiin pois ja paluu äidin luokse nähtiin uhkana kiusaamisen pelon vuoksi. Jäljelle jäi vain sijaisperheen miellyttäminen.

Ei lapsia voi syyttää siitä, että he ovat halunneet pelastaa oman nahkansa ja ovat sopeutuneet toimimaan niin kuin heiltä odotetaan.

Itse odotan kolmen nuorimman lapseni paluuta edelleen. Minulle he ovat samoja kuin ennenkin, vaikka vuodet ovat vierineet. Olette aina tervetulleita takaisin!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

P.S. Ensi kerralla blogissa palataan takaisin Ulvilaan. Luvassa on heinäseipäitä ja murhaajan jälkien etsintää.

Tiedote kärsimyskorvausasiassa 19.02.2018

Tiedote koskee Valtiokonttorin maksamaa korvausta murhasta syyttömänä vangitulle Anneli Auerille sekä siihen liittyvää käräjäoikeuden tuomiota (18/2340).

Hain käräjäoikeudelta muutosta Valtiokonttorin myöntämään korvaukseen kolmelta pääkohdalta:

1. Vaadin korvausta koevapauden ja vankilomien menetyksestä, joka aiheutui väärästä vangitsemisesta murha-asiassa samaan aikaan toisen tuomion kanssa.
2. Vaadin kertakorvausta siitä, että vangitseminen murhasta ja siihen liittyvä julkisuus tekivät vuosien työllä rakentamani ja hyvin menestyneen yritykseni arvottomaksi ja menetin elinkeinoni ja pääasiallisen toimeentuloni lähteen.
3. Vaadin, että päiväkohtainen kärsimyskorvaussumma olisi inflaatio huomioiden isompi kuin aikaisemmissa tapauksissa, koska oma kokemukseni ei millään tavalla vertaudu muihin tapauksiin jo pitkän kestonsakaan puolesta.

Pääasiana tässä oikeudenkäynnissä oli kuitenkin se, että valtio olisi myöntänyt kohdelleensa väärin kansalaistaan ja että vangitsemisen aiheuttama vahinko on korvattava kohtuudella. Menetetyn maineeni kannalta olisi ollut tärkeätä saada myös jonkinlainen julkinen anteeksipyyntö. Rahallisesti olisin tyytynyt edes muodolliseen korvauksen jokaisesta kolmesta pääkohdasta. Nyt sain ainoastaan yhdestä.

Lisäksi minut määrättiin maksamaan kulut, vaikka voitin yhden pääkohdista ja kaksi muuta vaatimustani olivat myös täysin oikeutettuja.

Erityisesti minua harmittaa se, ettei hyvässä kunnossa olleesta yrityksestäni  maksettu mitään korvausta. MInulle tuli täytenä yllätyksenä se, että asianjaja Juha Mannerin käyttämä asiantuntijatodistaja oli epäiltynä talousrikoksista ja siten kelvoton todistajaksi. Oli väärin käräjäoikeudelta rangaista minua siitä, koska muunkin todistelun perusteella käräjäoikeus olisi voinut määrittää yritykselleni kohtuulliseksi katsomansa  arvon, jos se olisi halunnut päästä oikeudenmukaiseen ratkaisuun.

En koe saaneeni käräjäoikeudelta puolueetonta tuomiota, vaan katson että asiani saama runsas negatiivinen julkisuus on vaikuttanut myös tuomareiden ennakkoasenteisiin.

En usko tällä nykyisellä historialla saavani oikeutta myöskään hovioikeudelta, enkä etenkään Turun hovioikeudelta, jonka tapa käsitellä asioita tuli valitettavan tutuksi viisi vuotta sitten suljetuin ovin käydyssä oikeudenkäynnissä. Siksi en katso järkeväksi ottaa harteilleni asian hoitamiseen liittyvää talodellista riskiä enkä siihen liittyvää valtavaa stressiä. Tämä korvausvaatimusoikeudenkäynti on ollut suoraa jatkumoa jo lähes 10 vuotta kestäneelle oikeusmurhaprosessille, joka jo itsessään on ollut suurta kärsimystä.

Näistä syistä olen ilmaissut tyytymättömyyteni käräjäoikeuden tuomiosta, mutta en aio kuitenkaan viedä asiaa enää eteenpäin. Keskityn sen sijaan elämäni uudelleen rakentamiseen ja toisen, edelleen lainvoimaisen hyväksikäyttötuomion kumoamiseen, kun sen aika tulee.

Kiitän kaikkia niitä, jotka rohkeasti ovat tukeneet minua vuosien varrella. Se antaa minulle uskoa, että kansalaiset ovat heränneet miettimään oikeusturva-asioita uudessa valossa.

Turussa 19.02.2018
Anneli Auer


Aiheeseen liittyvää:
- Valtion sota yksityistä kansalaista vastaan
- Valtiokonttori pottuili kaverini blogissa

Valtiokonttori pottuili kaverini blogissa

Siitä on jo pitkä aika, kun kuulin luotettavalta taholta, että Valtiokonttorissa ei haluta maksaa minulle kunnollisia korvauksia ja että siellä pidetään minua murhaajana.

Eikä siinä kaikki. Turhautunut ja kiukkuinen herra tai rouva Valtiokonttori kävi pottuilemassa kaverini blogissa. Tämä tapahtui joulukuussa 2016.

Ai mistä minä muka tiedän?

No kun siitä jää jälkiä.

Kaverini lähetti minulle tämän viestin, josta selviää kommentoijan ip-numero. Henkilöllisyys ei selviä, koska kirjoittaja käytti tunnistamatonta ilmaissähköpostiosoitetta.

Mielenkiinnon vuoksi tarkistin, oliko sama kirjoittaja käynyt myös minun blogissani, ja kappas vain - Valtiokonttori oli pyörinyt myös minun sivuillani. Ja sitä ennen Suskun anneliauer.com -blogissa. Tämä kaikki oli tapahtunut työajalla, koska herra tai rouva Valtiokonttori oli käyttänyt työpaikkansa ip-osoitetta ennen virka-ajan päättymistä.

Tämä tiedoksi kaikille niille, jotka vielä sinisilmäisesti haluavat uskoa, että virkamiehet hoitavat hommansa puolueettomasti eivätkä alennu viestittelemään sosiaalisessa mediassa.

En seuraa tilastojani aktiivisesti eikä minulla ole tiedossani, onko esimerkiksi Turun käräjäoikeudesta käynyt joku blogissani - eikä tarvitsekaan tietää. Oli tai ei, ainakin naistuomarin käytöksestä ja olemuksesta paistoi sellainen pyhä viha, ettei se jäänyt edes salin perältä huomaamatta. On varmaan käyty kahvipöytäkeskustelua niiden naistuomareiden kanssa, jotka jyräsivät käräjätuomari Tapio Katajamäen 2-1 taannoisessa seksuaalirikosoikeusmurhafarssissa.

On hieman ongelmallista, kun oikeusmurhan kärsinyt joutuu hakemaan korvauksia samalta taholta, joka on kollektiivisesti osallistunut oikeusmurhan suorittamiseen. Olen kuullut, että viimeisimmän väärän murhatuomion antanut tuomari on nykyään Turun käräjäoikeudessa pomona.

Mutta kai sentään hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ollaan puolueettomia?

He-he. Ei kai minun tarvitse sanoa tähän mitään?

Alkuperäinen blogiteksti kommentteineen löytyy täältä:
https://niinaberg.com/2015/02/22/tekija-on-selvilla/

Aiheeseen liittyvää:
Virkamies nettikiusaajana

Omantunnon asioita

Olin ajatellut kirjoittaa vuosikatsauksen vuodelle 2017, mutta turhautuneena kuluneen vuoden "edistykseen" jätinkin sen väliin. Sen sijaan päätin nostaa esiin mieltäni pitkään askarruttaneen kysymyksen: miten kaikki nämä ihmiset, jotka ovat osallistuneet tämän tragedian syntyyn ja kehitykseen voivat elää itsensä kanssa?

Eikö näillä ihmisillä ole lainkaan omaatuntoa?

SILMÄT KIINNI

Aloitetaan Minna Joki-Erkkilästä. Hänen nimensä oli mukana murhaoikeudenkäynnin todistajalistalla, joten hänen osallisuutensa asiaan on julkista tietoa. Hän on se lääkäri, jonka allekirjoittamilla lausunnoilla saatiin läpi ns. SERI-juttu eli se murhajutun sivujuonne, josta on edelleen voimassa oleva lainvoimainen väärä tuomio, vaikka väärä murhatuomio lopulta kumottiin.

Menemättä yksityiskohtiin lausuntojen keskeinen sisältö on se, että Minna Joki-Erkkilän mielestä "löydöksille" ei löydy muuta selitystä kuin väitettyjen uhrien kertomukset vaikka tosiasiassa myös täysin luonnollisia selityksiä kyllä löytyy. Sen on Minna Joki-Erkkilä myös oikeudessa myöntänyt - se hänen edukseen tässä todettakoon.

Syyttäjän toimeksiannosta tehdyt luotettavuusarviot kertomuksista kuitenkin perustuvat nimenomaan Joki-Erkkilän kirjallisille lausunnoille - kuten myös väärät tuomiot. Tuomareilla kun on valta valita, mistä perustelut poimitaan silloinkin, kun todistaja todistaa ristiin itsensä kanssa. Vain yksi kuudesta tuomarista SERI-jutussa kykeni valitsemaan oikein.

Minna Joki-Erkkilä ei ole koskaan ottanut vastuuta tästä. Lisäksi on käynyt ilmi, että hän on käyttänyt samaa vääristeltyä kertomusta eräistä tutkimustuloksista (immenkalvot) siitä huolimatta, että hän on saanut tietoonsa nämä virheet jo aikaisemmin. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Uskovaisella Joki-Erkkilällä luulisi olevan omaatuntoa toimia toisin. Ilmeisesti hän kuitenkin valehtelee itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja kokee tehtäväkseen tuomita niin monta kuviteltua syyllistä kuin mahdollista. Samalla kuitenkin tuomitaan myös syyttömiä ja se aiheuttaa suurta ja peruuttamatonta kärsimystä niin lapsille kuin aikuiselle. Tältä tosiasialta Minna Joki-Erkkilä yksinkertaisesti sulkee silmänsä.

HYÖKKÄYS ON PARAS PUOLUSTUS

Oma lukunsa tässä tarinassa on KRP:n äänitutkija Tuija Niemellä ja lasten sijaisvanhemmilla. Nähdäkseni molemmat ovat toimineet samalla logiikalla.

Sekä Tuija Niemi että sijaisvanhemmat kantavat valtavaa syyllisyyden taakkaa teoistaan, koska syvällä sisimmässään he tietävät tehneensä väärin. Molemmat antoivat aikanaan pahalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden ja sen jälkeen ei ollut enää paluuta takaisin.

Molemmilla on ollut sama selviytymisstrategia: uskotellaan itselle ja muille, että Anneli Auer on oikeasti syyllinen, niin ei tarvitse kantaa syyllisyyttä ja häpeää omista teoista. Tämä on johtanut molemmat tahot katoamaan yhä hurjemmin harhaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa irrallisia tosiasioita on yhdistelty mielikuvituksen tuottamin lisämaustein keitokseksi, joka asianomaisten omissa silmissä ehkä näyttää uskottavalta, mutta objektiivisessa todellisuudessa vain hölmöltä.

Mikään idea ei näille ihmisille ole ollut riittävän hullu, jotta sitä ei voisi kietoa osaksi omaa erinomaisuutta ja oikeassa olemista tukevaan fantasiaan.

Kun totuus joskus tulee esiin, mitenhän nämä "erinomaisuudet" silloin pystyvät elämään itsensä kanssa?

PERIMMÄINEN PAHA

Näiden muutaman esimerkin lisäksi monen muunkin asiaan osallisen soisi kokevan omantunnon tuskia - eikä vähiten sen Alkuperäisen Pahan, joka 1.12.2006 syyllistyi rikoksista karmeimpaan ja riisti hengen toiselta ihmiseltä.

Uhreja olemme me kaikki muut. Minä, joka menetin mieheni ja myöhemmin kaiken. Lapset, jotka menettivät ensin isänsä ja sitten äitinsä. Jens Kukka, joka tuomittiin syyttömänä kuvottavista rikoksista, joita hän ei ikinä ollut eikä ikinä olisi tehnyt. Minun vanhempani, jotka menettivät vävynsä, tyttärensä ja kolme lapsenlastaan. Juha Joutsenlahti ja muut totuuden puhujat, joita on näpäytetty rehellisyydestä.

Isäni kuoli huhtikuussa 2017. Hän ei saanut koskaan nähdä sitä päivää, jona kaikki selviäisi.

Saammeko me muut?

Olen turhautunut siihen, miten hitaasti kaikki edistyy, mutta uskon, että totuus tulee lopulta esiin. Sitä päivää kannattaa odottaa.

Ja onhan meillä Jensin kanssa joka tapauksessa kaikista menetyksistä huolimatta jäljellä  jotain hyvin arvokasta, mitä tämän jutun Areilla ja Minnoilla, Tuijalla ja Tapsalla  ei ole.

Minulla ja Jensillä on puhdas omatunto.

On siitäkin syytä olla iloinen.

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ:

http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/11/seri-tuomion-lyhyt-historia.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2015/11/tuija-niemi-ja-suuri-kuole-huijaus.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/05/virkamies-nettikiusaajana.html

Kuulumisia

Tervehdys muuttokuorman keskeltä!

Olen saanut lähes kaikki tavarat paikoilleen, mutta olohuoneessani on vielä laaja kasa oikeusjuttuihin liittyvää paperia, CD- ja DVD-levyjä sekä lehtileikkeitä, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Joudun kantamaan ihan kirjaimellisesti mukanani sitä valtavaa taakkaa, joka kahden eri haaran oikeustaisteluista on vuosien varrella kertynyt.

Asunnon remontti on vielä kesken. Kesken on myös moni muu asia. En voi heittää pois yhtäkään paperia, ennen kuin molemmat jutut on selvitetty pohjia myöten.

Murhaaja on edelleen vapaana. Olen kerännyt loppusilausta vaille olevan muistion murhaepäiltyyni liittyen. Syy, miksi aineisto on jäi toistaiseksi lepäämään on se, että poliisiviranomainen, jonka kanssa aiheesta keskustelin, oli sitä mieltä, että aika ei ole nyt kypsä jutun uudelleen avaamiseen. Tutkinta on edelleen niiden porilaisten poliisien käsissä, joiden etu on oman omanarvontunsa vuoksi pitää oikea totuus haudattuna. Koska sama joukko on levittänyt omaa "sisäpiirin tietoaan" myös muualle poliisivoimiin KRP:tä myöten, kukaan ei halua koskea juttuun kepilläkään. Jos haluaisikin, kukaan ei halua Juha Joutsenlahden kohtaloa.

Pinnan alla kuitenkin kytee ja poliisiviranomainen oli sitä mieltä, että aikanaan tuulet kääntyvät ja tulee selvitys siitä, mikä Ulvilan surman tutkinnassa Pauli Kuusirannan kaudella meni pieleen ja samassa yhteydessä herää myös kiinnostus siihen, kuka oli se äärilaitojen mies, joka surmasi raa´asti perheen isän ja on onnistunut välttelemään kiinni jäämistä kaikki nämä vuodet. Silloin on aika vetää muistio esiin.

Kesken on myös jutun toinen haara, jonka lainvoimainen väärä tuomio on edelleen purkamatta. Tulen palaamaan tähän aihepiiriin myöhemmin blogissani.

Tällä kertaa kirjoitan ihan vain siksi, että blogini kommenttiosion kautta olen saanut aina silloin tällöin kyselyjä siitä, milloin aion jatkaa blogiani ja että kertoisin edes kuulumisiani, jos ei oikeusjutuista ole mitään uutta kerrottavaa.

Olen kevään jälkeen ottanut hieman etäisyyttä oikeustaisteluun ja yrittänyt tehdä välillä muita asioita. Viisi vuotta vankilassa on pitkä aika ja pelkästään netissä ja muualla tapahtunut tekninen kehitys on ollut niin valtavaa, että minulta on mennyt pari vuotta aikaa päästä edes joten kuten nykyhetken tasalle.

Lisäksi olen joutunut rakentamaan elämääni uudestaan lähes tyhjjästä. Kun vapauduin keväällä 2015 vankilasta koevapauteen, olin menettänyt työni, perheeni, omaisuuteni ja toimeentuloni. Olin suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana muuttaessani pois kotoa, paitsi että silloin oli koko elämä edessä päin - nyt moni asia on jäänyt lopullisesti taakse päin. Henkisesti raskainta on ollut kestää lasteni menetys tietäen, että sitä menetystä mikään ei tule koskaan koskaan korvaamaan eikä sitä aikaa saa takaisin.

Kun viime syksy meni kirjani julkistamiseen liittyviin tilaisuuksiin, tämä syksy on mennyt muuton ja remontoinnin merkeissä, joten aika on ollut kortilla. Nyt alkaa hiukan helpottaa. Kirjastani ilmestyi tänä syksynä uusi pokkaripainos päivitetyin loppusanoin ja sitä on saatavilla mm. Into-kustantamon nettikaupasta niille, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea Murhalesken muistelmia.

Tarkoitukseni on jatkaa blogia syksyn ja talven aikana. Moni asia on vielä käsittelemättä, joten tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan myöhemmin!

Hätäpuhelun monet versiot

Näin ystävänpäivänä onkin juuri sopiva hetki palata ajassa takaisin siihen päivään, jolloin Tapio Santaojan ja Tuija Niemen pienet, mustat sydämet alkoivat sykkiä täydelliseen tasatahtiin - päivään, jona Tapsa sai Tuijalta käänteentekevän, uuden äänilausunnon. Tämä päivä osui elokuulle 2009. Lausunnon mukaan Tuija sai tuolloin Porista CD-levyllä hätäpuhelun, josta hän vielä saman päivän aikana onnistui kaivamaan esiin hyytävän UOLE-huudon, jota tosin lehtitietojen mukaan hän joutui etsimään satojen työtuntien verran.

Ehkäpä löytämistä auttoi se, että Tapio Santaoja oli jo aikaisemmin vihjaissut, mistä kohdasta uutta sanaa pitäisi etsiä.

Ehkä.

Ehkä ei.

Ehkä UOLE löytyikin siksi. että Tuija Niemi itse tiesi jo etukäteen, mitä konstaapeli Holapan tuomalta levyltä pitäisi löytyä. Sisältyihän UOLE jo saman vuoden kesänä FBI:lle toimitettuun hätäpuheluversioon. Alkuperäisessä versiossahan sitä ei kuulunut, vaan siinä kohdassa kuului jotain ihan muuta, kuten Mika Sihvosen Tampereella 2008 tekemästä, erittäin tarkasta äänianalyysistä voidaan todeta. Olen käsitellyt tätä aihetta blogissani jo aikaisemmin otsikolla Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus, joten en toista samaa asiaa tässä.

Myöhemmin olen miettinyt, miksi  hätäpuhelun näyte 26 (esitutkintapöytäkirjan liite 15 A) ja FBI:lle toimitettu näyte poikkeavat toisistaan. Näyte 26 on siis se hätäpuheluversio, jota oikeudessa on kuunneltu muka alkuperäisenä.

Myöskään FBI:lle lähetetty versio ei voi olla aito ja alkuperäinen, koska siitä puuttuu Amandan rääkäisyn perässä kuuluva lasin kilahdus. Alkuperäisellä versiolla tämä ääni on kuulunut - onhan Juha Joutsenlahti sen jo aikanaan kuullut. Tämä on tullut selväksi oikeudessa, kun Juha Joutsenlahti on kertonut episodista, jossa oli selvinnyt, että Tuija Niemi oli poistanut omalta työkappaleeltaan Amandan rääkäisyn kokonaan. Samalla oli poistunut myös rääkäisyn perässä kuulunut kilahdus, jonka Joutsenlahti arveli syntyneen veitsen tipahtamisesta. Amandan rääkäisy FBI:n versiolla kuuluu, joten kyseessä ei voi olla Tuija Niemen työkappale.

Ehkäpä FBI:lle lähetetty versio oli ensimmäinen väärennös, jota korjailtiin myöhemmin lisäämällä siihen takaisin rääkäisyn perässä kuuluva kilahdus. Ehkäpä Tuija Niemi muisti Juha Joutsenlahden kysymyksen ja tajusi mokanneensa.

Oma lukunsa muka alkuperäisen hätäpuhelun muunteluun syntyi vielä murhajutun toisella kierroksella, kun muka hätäkeskuksessa säilytetystä alkuperäisestänauhasta otettiin muka uusi alkuperäinen versio ja kappas vain - kilahdus hävisi taas. Sinänsä on aika erikoista, että tässä vaiheessa ylipäätään otettiin uusi kopio "alkuperäisestä" nauhasta. Miksi? Ehkäpä siksi, että ääniasiantuntija Risto Hemmi oli tulkinnut kilahduksen lasin ääneksi ja siitä piti päästä eroon,koska lasin ääntä ei pitänyt kuulua.

Lisäksi vielä Tuija Niemi on jossakin uuden kierroksen lausunnossaan maininnut sellaisestakin uudesta versiosta, jossa äänen voimakkuus poikkeaa aikaisemmasta versiosta. Näitä uuden kierroksen versioita tosin ei koskaan kuunneltu oikeudessa. Siellä aitoa ja alkuperäistä on edustanut vain näyte 26.

Sitten on tietysti vielä se Tampereella kuunneltu oikeasti aito versio, jolla UOLE-kohdassa kuuluu naisen huudon sijasta lapsen sanoma hiljainen "Ketä siel on?". Koska tämän havainnon on tehnyt luotettava ja riippumaton taho aikana, jolloin kellään ei ollut intressejä vääristellä kuulohavaintoja suuntaan tai toiseen, minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällaista versiota joskus olisi ollut olemassa.

Enää jää yksi kysymys: Missä ja miten alkuperäisen version tilalle tuli jotain muuta? Lennätettiinkö konstaapeli Holappa Tuija Niemen luokse mukanaan Porissa tehty uusi versio vai syntyikö se uusi versio Tuija Niemen pajassa?

Monestakin eri syystä veikkaan, että muunneltu tallenne syntyi Tuija Niemen pajassa. Ennen kaikkea kuitenkin Holapan vuoksi.  Miksi muuten Tuija Niemi olisi varta vasten maininnut lausunnossaan, että sai CD-levyn konstaapeli Holapalta? Sellainen ei ole tapana KRP:n Rikosteknisen laboratorion lausunnoissa.

Virkarikosteknisen laboratorion lausuntoihin sellainen sen sijaan sopisi. Yleisen elämänkokemuksen mukaan aitoa asiaa ei yleensä ole tarvetta todistaa aidoksi, ellei sitä joku joskus kyseenalaista. Jostain kumman syystä Tuija Niemi tunsi kitenkin tarvetta tuoda esiin lausunnossaan, että levy oli varmasti peräisin jostain muualta kuin hänen omasta laboratoriostaan ilman, että kukaan edes epäili asiaa. Korostan vielä, että missään muussa lausunnossa ei mainita nimeltä näytteen tuojaa, ja siksi juuri tämä haiskahtaa niin epäilyttävältä.

Kun aihetodisteiden määrä väärennöksestä on näinkin massiivinen, herää vielä toinenkin kysymys: Miksi kukaan ei tee mitään?

Valtakunnansyyttäjä on puuttunut paljon pienempiinkin rikoksiin, jopa sellaisiin, jotka ovat oikeasti asianomistajarikoksia. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Kai Tannerin Juha Joutsenlahteen kohdistama juttu - aloite siihen tuli valtakunnansyyttäjältä - tai Mikko Niskasaareen kohdistunut vaino, josta olen kuullut.

Olen kuullut huhuja myös siitä, että Aarnion jutussa olisi käytetty väärennettyjä todisteita häntä vastaan. Kuulemma poliisi väärentää todisteita kaiken aikaa, jos se uskoo jonkun syylliseksi. En ota kantaa Aarnion juttuun, koska en siitä mitään tiedä, mutta en yhtään hämmästyisi, jos huhut olisivat totta.

Ei se ainakaan lisää luottamusta valtakunnansyyttäjävirastoa ja oikeuslaitosta kohtaan, jos todisteiden väärentämistä, poliisin valehtelua, harhaanjohavien rekonstruktioiden tuottamista yms. katsotaan läpi sormien ja valtaa käytetään niitä vastaan, jotka ovat rehellisiä ja uskaltavat tuoda julki vallitsevan systeemin räikeimpiä epäkohtia.

Jos sinulla sattuu olemaan suhteita poliisiin tai syyttäjälaitokseen, käytä niitä! Muuten tässä asiassa ei tule ikinä tapahtumaan mitään!

Aloite virkarikosten tutkintaa pitää saada virkakoneistosta sisältä päin.

Hyvää ystävänpäivää!

Lukemista:
- Tuija Niemi ja suuri UOLE-huijaus
- Tampereen yliopiston analyysi / Mika Sihvonen
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Virkamies nettikiusaajana

Vuosikatsaus 2016

Vuosi 2016 merkitsi vihdoin loppua poliisin ja viranomaisten vuosia jatkuneelle vainolle, jonka kohteena olin ollut syksystä 2008 lähtien. Korkein oikeus ei enää myöntänyt valituslupaa syyttäjälle murhajutussa. Pitkittynyt oikeusmurhakierre päättyi murhajutun osalta siihen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa murhajutun sivutuotteena syntyneestä SERI-oikeusmurhavyyhdistä, jota ei saatu purettua vieläkään. Juttu joutui "nuorisojaoston" käsiin, joka typeryyttään, ylimielisyyttään tai sitten ylemmältä taholta tulleen määräyksen vuoksi laittoi purkuhakemuksen läpihuutojuttuna arkistoon. Perusteluista näki, ettei KKO:n nuorisojaosto ollut tajunnut lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Tuskin se edes vaivautui lukemaan purkuhakemuksen liitteenä olleita asiantuntijalausuntoja.

Taistelu väärän SERI-tuomion purkamiseksi jatkuu siis edelleen.

Myös murhajuttu jatkuu. Sain nyt joulukuussa vielä yllättävältä taholta uutta tietoa pääepäillystäni, josta muiden jo aikaisemmin tiedossani olleiden seikkojen ohella keskustelin vähän ennen joulua erään poliisin kanssa.

Tämän poliisin mielestä pääepäiltyni pitäisi ehdottomasti saada tutkittvaksi, mutta aika ei välttämättä ole paras mahdollinen juuri nyt. KRP:llä on niin paljon väärään tietoon perustuvaa väärää asennetta, että sinne juttua voi olla tällä hetkellä hankala saada. Kunhan tulee oikea hetki, murhalla on kuitenkin kaikki edellytykset tulla selvitetyksi. Poliisin keinovalikoimiin kuuluu menetelmiä, joita pääepäiltyyni voisi hyvin soveltaa. Poliisi kehotti minua olemaan kärsivällinen.

Murha ei vanhene. Virkarikos sen sijaan vanhenee. Törkeä virkarikos vanhenee kuitenkin vasta 10 vuodessa. Siispä on täysin mahdollista, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi saadaan vielä kiinni virkavirheistään, joita on äärimmäisen vaikea uskoa pelkäksi vahingoksi.

Vuoden henkilökohtainen kohokohtani oli hetki, jona sain vihdoin kirjani Murhalesken muistelmat valmiiksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen työkykyni ei ole enää entisensä ja pelkästään kirjoittaminen oli voimia vievä kokemus. Kun kirjoitin, jouduin elämään kaikki kammottavat tapahtumat uudestaan.

Samoin kirjan julkaisuun liittyvät esiintymiset olivat valtava haaste. En olisi koskaan arvannut, että tulisin vielä esiintymään satojen ihmisten edessä Suomi-Areenassa, TV:n keskusteluohjelmissa tai Helsingin kirjamessuilla, koska olen aina kammonnut esiintymisiä. Selvisin joka tapauksessa hengissä näistäkin tilaisuuksista ja olen tyytyväinen, että uskalsin lähteä.

Arvasin jo etukäteen, että kirjani tulisi kohtaamaan suurta vastustusta niissä piireissä, joissa ei ole ollut halua horjuttaa ennakkouskomuksia. Siihen nähden kirjani on myynyt erittäin hyvin. Parhaimmillaan se oli Akateemisen kirjakaupan ykkönen, Mitä Suomi lukee -listan kuudennella sijalla ja se on myynyt hyvin myös äänikirjana. Olen saanut hyvää palautetta lukijoilta sekä kasvotusten että blogin välityksellä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kirja, joka oikoisi tiettyjä vääriä käsityksiä, mutta olisi lukijalle myös mieleen jäävä lukuelämys. Tunnen onnistuneeni molemmissa.

Kiitokset kaikille niille, jotka ovat antaneet myönteistä palautetta tai olleet muuten vain hengessä mukana. Erityiskiitokset Niinalle, joka on jaksanut kuunnella murheitani pitkillä kävelylenkeillä!

Kiitokset myös sille kouralliselle ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet blogiini jotain negatiivista. Kiitos, että olen saanut olla se ylivuotoviemäri, joka on saanut auttaa sinua jaksamaan omien murheittesi kanssa omassa elämässäsi!

Oikeustaistelu ja blogin kirjoittaminen jatkuvat edelleen. Hyvää uutta vuotta 2017!

Ulvilan murha 10 vuotta

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan makasin sairaalassa kytkettynä laitteeseen, joka piti vasemman keuhkoni toiminnassa. Olin saanut aamuyöllä rintaani hengenvaarallisen veitseniskun tuntemattomalta mieheltä, joka oli tunkeutunut omakotitaloomme Ulvilassa. Jos veitsi olisi uponnut vähänkin syvemmälle - suoraan sydämeen - olisin kuollut.

Minä jäin kuitenkin henkiin. Mieheni Jukka S. Lahti sen sijaan kuoli.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen fyysisesti elossa, mutta olen menettänyt melkein kaiken muun arvokkaan, mitä minulla joskus oli. Mitä murhaaja ei minulta vienyt, sen vei Porin poliisi, syyttäjälaitos ja joukko kelvottomia tuomareita. Oikeusmurhan SERI-haaran purkaminen on edelleen työn alla, ja alkuperäinen murhaajakin pitäisi saada kiinni.

Olen kasannut pikku hiljaa muistiota murhaepäillystäni.  Nyt marraskuun lopulla sain vihdoinkin haltuuni  kauan kaipaamani lehtiartikkelit murhan ensimmäisistä uutisoinneista.

Mediassa kerrottiin heti seuraavana päivänä murhaajan tuntomerkit ja otsikoissa epäiltiin, että kyseessä oli kosto Luvatan antamista potkuista. "Poliisi etsii murhan motiivia Luvatan rajuista vähennyksistä", luki paikallislehti Satakunnan Kansassa. Tekstistä kyllä selvisi, että poliisilla oli muitakin epäilyjä, mutta otsikot viittasivat nimenomaan pääepäiltyni entiseen työpaikkaan Luvataan. Epäiltiinpä iltapäivälehdessä sitäkin, että murhaaja oli todennäkäisesti saanut vammoja.

Eipä ihme, että vaatteiden läpi naarmuuntunut pääepäiltyni joutui paniikkiin ja ryhtyi illemmalla viiltelmään itseään fileerausveitsellä - tai lavastamaan viiltelyä. Olihan poliisi jo jäljillä.

Käsivarren viiltelyt vielä joku voisi uskoa - kasvojen viiltelyä ei. Poliisikin epäili, mutta pääepäiltyni onneksi poliisilla oli niin paljon muita vihjeitä tutkittavana, että se jätti pääepäiltyni rauhaan avovaimon antaman alibin verukkeella.

Nyt jälkiviisaana voisin arvostella poliisia siitä, ettei se kuiduttanut pääepäiltyni autoa ja asuntoa eikä laittanut häntä hajutestiin. Kynnenalusnäytteetkin jäivät ottamatta. Ymmärrän kuitenkin, ettei poliisin kannattanut vielä tässä vaiheessa panostaa liikaa yhteen epäiltyyn, kun iso joukko muita oli vielä tutkimatta. DNA-näyte häneltä otettiin heti kun selvisi, että takkapuun kulmaan oli todennäköisesti jäänyt jälki murhaajasta. Valitettavasti silloin ei kukaan vielä tiennyt, että se onneton jälki olikin tarttunut takkapuuhun KRP:n laboratoriosta.

Osuipa silmiini vanhoja uutisia lukiessani myös Porin poliisin entisen päällikön Timo Vuolan haastattelu. Vuola totesi, että paikallaan polkevissa henkirikosjutuissa on syytä vaihtaa tutkinnanjohtajaa, jos menee vuosikin ilman läpimurtoa. Täytyy sanoa, että kerrankin olen Timo Vuolan kanssa jostain samaa mieltä.

Muistiostani puuttuu vielä vastaus muutamaan kysymykseen. Sitten pitäisi vielä löytää uusi tutkinnanjohtaja. Muualta kuin Porista.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vastapainona ikuiselle oikeustaistelulle olen tehnyt vaihteeksi joulublogia ja söimme eilen tyttäreni kanssa kuorrutettuja piparkakkuja. Muistelimme samalla menneitä ja katselimme kuvia, joita otin viime kesänä paikasta, johon Jukan tuhkat on laskettu. Sille paikalle on vuosien varrella noussut jo isoksi kasvanut puu.

Kauan on aikaa kulunut, mutta uskon, että murha lopulta selviää ja saan kuulla syyn, miksi joku vei minulta miehen ja lasteni isän. Haluan, että hän tunnustaa tehneensä väärin ja pääsee sovittamaan tekonsa. Vankilapaikka odottaa.

SERI-tuomion lyhyt historia

Murhajutun sivujuonteena syntyi kesän 2011 aikana Suomen historian suurimman oikeusskandaalin oheen vielä toinenkin skandaali - kolmen traumatisoituneen lapsen ja sijaisvanhempien keskusteluista käynnistyi eeppinen kertomus keljuilusta ja pahuudesta, päätähtinä "se Anneli" ja "se Amanda" alias "Plämpläm".

Ei lasten satuilussa ja tarinoinnissa sinänsä ole mitään pahaa. Olen tietysti lasten äitinä ylpeä siitä, että jälkikasvuni on jo nuorella iällä yltänyt lähes Kalevalan tasoiseen kerrontaan.

Vähän ikävämpi juttu sekä asianomaisten että Suomen veronmaksajien kannalta oli kuitenkin se, että itsensä sijaisvanhempina työllistävät henkilöt käyttivät tilaisuuden hyväkseen, alkoivat videoida kertomuksia ja yllyttivät lapsia kertomaan vielä lisää. Lopuksi koko paketti vietiin syyttäjä Jarmo Valkamalle Poriin.

Kertomukset olivat sen verran erikoisia, että syyttäjä Valkama rohkeni epäillä jopa lapsikaappauksen mahdollisuutta - mutta vain hetken. Sekä poliisi että syyttäjä näkivät tässä niin herkullisen tilaisuuden päästä runnomaan Anneli Auerin murhasyytettä vielä kerran eteenpäin, että epäily haihtui saman tien.

Elokuussa 2011 lapset haastateltiin oikeuspsykiatrisissa haastatteluissa. Haastattelijat olivat ymmällään. Mitään tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin tullut vastaan eikä oikein mikään lasten kertoma kuulostanut todelta - näin on yksi psykologeista kertonut myöhemmin oikeudessa.

Poliisit tekivät sissi-iskun kotiini ja veivät muun muassa molemmat radioni ja ison kasan lasten piirustuksia. Mitään vahvistusta lasten kertomuksille ei löytynyt. Poliisia harmitti ja myös sijaisperhe oli huolissaan. Se haki sossulasta rahaa ja lähti lasten kanssa hotelli- ja mökkilomalle "turvaan" Annelia ja Plämplämiä.

Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, mihin suuntaan lasten Kalevala alkaisi seuraavaksi kehittyä - minä ja entinen miesystäväni Jens Kukka kaikkein vähiten.

Mökillä kauhukertomukset laajenivat seksuaalirikoksiin ja mukaan tuli joukko uusia lapsia sekä "se Jens" - olihan Tapio Santaoja vihjaissut jo aikaisemmin, että sijaisperhe voisi kysellä Jensistä jossain sopivassa kohdassa.

Taas mentiin oikeuspsykiatrisiin haastatteluihin ja lapset vietiin myös lääkärille. Juuri sairaslomalta palannut tamperelainen gynekologi teki heille UV-valotutkimuksen taikalampullaan ja tarkasti myös alapäät. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä oli enemmän asennetta kuin pätevyyttä ja tulokset olivat sen mukaiset. Kun haastattelijat saivat lääkärinlausunnot, heidän ei tarvinnut enää ihmetellä kertomuksia. Tamperelainen gynekologi oli tehnyt luotettavuusarvion heidän puolestaan.

Käräjät pidettiin keväällä 2012 Turussa. Siellä gynekologi myönsi, etteivät lasten löydökset varsinaisesti poikenneet millään tavalla heidän kaveriensa löydöksistä, vaikka väitetysti tarinankertojia oli viillelty useasti ja kavereita ei koskaan. Myös peppulöydöksille saattoi olla muita selityksiä kuin lasten kertomat. Siitä huolimatta hän piti kiinni alkuperäisistä johtopäätöksistään ja harhaanjohtavasta immenkalvojen parantumisväitteestä, vaikka hänen tutkimusviitteissään osoitettiin selviä virheitä. Kaikki tytöt olivat neitsyitä.

Aika ristiriitaista.

Psykologian tohtorit Pekka Santtila ja Katarina Finnilä olivat laatineet puolustuksen pyynnöstä kokonaisarvion kaikista kertomuksista kaikkien lasten osalta.

Syyttäjällä oli vain kasa irrallisia lausuntoja, joista suurimassa osassa arvio jäi auki, koska väitetyt uhrit eivät olleet puhuneet mitään väitetyistä rikoksista. Varsinaisen arvion tekivät vain kolmen tarinankertojan omat haastattelijat, jotka tietysti halusivat uskoa lapsia - olihan hastattelijoilla käytössään laajat, yhteneväiset ja yksityiskohtaiset kertomukset ja lisäksi vielä kirjalliset lääkärinlausunnot.

Pekka Santtila ja Katarina Finnilä totesivat, ettei kertomusten  laajuudella, yhteneväisyydellä ja yksityiskohtaisuudella ollut mitään merkitystä, kun oli kyse samassa taloudessa asuvista lapsista ja kun kyseessä kaikella todennäköisyydellä olivat valemuistot. Samaa mieltä oli myös syyttäjän todistajaja, tohtori Julia Korkman. Hänen mukaansa tämänkaltaiset kertomukset eivät ole olleet koskaan missään päin maailmaa totta.

Luulin, että asia tuli selväksi myös tuomareille, mutta lukiessani myöhemmin tuomion perusteluja ymmärsin, etteivät naistuomarit olleet tajunneet luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Ulkopuolisiin "uhreihin" kohdistuneet syytteet, viiltelyt ja eläinuhraukset kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Muut syytteet joko hyväksyttiin tai hylättiin täysin mielivaltaisin perustein yleiseen elämänkokemukseen vedoten. Tuomareista vain puheenjohtaja Tapio Katajamäki käytti perusteluissaan asiantuntijoiden antamaa tieteellistä tietoa ja olisi kumonnut syytteet - mitä nyt olisi valtion varoja säästääkseen pitänyt voimassa 9 kk vankeutta, jonka olimme jo lusineet.

Koska blogijutun otsikkona oli "lyhyt historia", hyppään tässä kohdassa suoraan loppuun, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Olen myös kertonut asian ytimen kirjassani Murhalesken muistelmat, jos jotakuta kiinnostaa.

Käräjäoikeuden jälkeen asiaa ei ole varsinaisesti enää käsitelty sanan varsinaisessa merkityksessä. Hovioikeus katsoi tehtäväkseen pitää käräjäoikeuden tuomion voimassa ja kirjoitti korkeinta oikeutta varten sellaisen tuomion, jossa totuus oli taitavasti häivytetty tuomalla esiin merkityksettömiä asioita ja jopa epätosia väitteitä. Totuus ja tieteellinen tieto oli jätetty kokonaan pois.

Korkein oikeus ei ole käsitellyt asiaa. Ei myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, toisin kuin suuri yleisö kuvittelee. Kukaan ei ole vahvistanut vääriä seksuaalirikostuomioita - ne on vain yksinkertaisesti lakaistu maton alle.

Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että osa kansasta uskoo tuomioihin ihan vain sillä perusteella, että heillä ei ole mitään syytä epäillä tuomareiden älynlahjoja tai puolueettomuutta. Niillä, jotka ovat tutustuneet asiaan on kokonaan toinen näkemys. Moni ihan tavallinen ihminenkin rohkenee epäillä - luultavasti suurin osa.

Kaiken lisäksi joudumme kestämään Jensin kanssa sitä, että meitä voidaan haukkua pedofiileiksi, vaikka edes tuomioiden mukaan emme sitä ole. Tuomareiden mielestä olisimme muuten vain huvin vuoksi tehneet kaikenlaista outoa sen lyhyen ajan, jona tapailimme, vaikka kumpikaan meistä ei todistettavasti ole ollut vähäisimmässäkään määrässä kiinnostunut mistään sellaisesta kenenkään muun kanssa koskaan elämässä.

Mikkelin kirjaston tapaus osoittaa, että massahysteria elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Jos minulle tapahtuu jotain, vastuun siitä kantavat kaikki ne viranomaiset, jotka ovat osallistuneet tämän sotkun syntyyn.

Ehkä juttu on ollut niin laaja, että tuomariston aivokapasiteetti ei ole ollut riittävä asian käsittelemiseksi yhdellä kerralla. Seuraavaksi korkein oikeus tulee saamaan eteensä hieman yksinkertaisemman haasteen - sellaisen, josta se ei voi kieltäytyä. Kannattaa siis varautua rekrytoimaan lisää henkilökuntaa - toivottavasti pätevää.

Palaan ruotimaan pieleen menneitä tuomioita lisää myöhemmin.

Sitä odotellessa voi lukea professori Jyrki Virolaisen mainion arvion viimeisimmästä korkeimman oikeuden tuomiosta: https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.fi/2016/11/9-kko-hylkasi-anneli-auerin.html.

Mikkelin tapauksesta löytyy hyvä analyysi  oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren blogista:
Pelko on aseeni.

Oikeusmurha ja korkein epäoikeus

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kaikki näyttää olevan jotenkin ylösalaisin eikä missään näytä olevan mitään järkeä. Vähän niin kuin Liisa ihmemaassa, paitsi että tämä on totta.

Tänään iskettiin viimeinen naula oikeusvaltion arkkuun - tosin se arkku taisi mennä hautaan jo aika monta vuotta sitten. Korkeimman oikeuden sijasta toteutui korkein epäoikeus.

Minä en ole raiskannut enkä hyväksikäyttänyt ketään. Sen sijaan minut on henkisesti raiskattu, piesty ja nöyryytetty jo moneen kertaan viranomaisten taholta eikä loppua näy. Samoin minua ja lapsiani on härskisti käytetty hyväksi jo vuosia. Monet ovat hyötyneet minun, lasteni ja Jens Kukan kustannuksella lähtien hyvän varallisuuden keränneistä sijaisvanhemmista ja päätyen epärehellisiin poliiseihin, jotka ovat saaneet pitää virkansa ja kelvottomiin tuomareihin, jotka eivät ole saaneet potkuja ja ala-arvoisiin "asiantuntijoihin", jotka saavat palkkaa siitä, että aiheuttavat tuhoa ja kärsimystä viattomien ihmisten elämään.

Jokainen tähän oikeusjuttuun vähänkin perehtynyt tajuaa sen, että korkeimman oikeuden päätöksellä ei ole mitään tekemistä lain ja oikeuden kanssa. Taustoista voi lukea esim. Longplaystä Ari Lahdenmäen jutusta Taksikuski tai Mikko Niskasaaren blogista ja tietysti kirjastani Murhalesken muistelmat.

Olen toki tietoinen siitä, että KKO ei pura tuomioita pelkästään sillä perusteella, että tuomio on väärä. Viimeksi luin aiheesta Petteri Järvisen kirjasta Jippii. Korkeimmalle oikeudelle olisi kyllä kelvannut vääräkin hovioikeustuomio, mutta kun juttu saatiin eräällä prosessiin liittyvällä yksityiskohdalla purettua - ei siis siksi että tuomio oli väärä - seuraava hovioikeus kumosi väärän tuomion. Kirjasta päätellen myös Jippii-sotkun takana oli syyttäjän väkisin vänkäämää ja tyhjästä temmattua potaskaa sekä ylimielisen kaikkitietävä tuomariston puheenjohtaja. Kuulostaa tutulta.

Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin esittää uutta näyttöä, joka osoitti tuomion perustuvan täysin harhaisille käsityksille. Jos meidät olisi tuomittu sillä perusteella, että maapallo on tuomareiden mielestä pannukakku ja olisimme esittäneet todisteet siitä, että maapallo onkin pyöreä, todisteilla ei KKO:n mielestä olisi ollut mitään arvoa. Perimmiltään kyse on siitä, että KKO antaa tuomaristolle rajattoman harkintavallan silloinkin kun tuomareiden harkinta on täysin vastakkainen vallitseville tieteellisille käsityksille. Huuhaa voittaa tieteellisen tiedon.

En tietenkään voi hyväksyä tätä eikä kenenkään suomalaisen pitäisi hyväksyä tällaista kohtelua.

Olen opiskellut, käynyt töissä, perustanut oman yrityksen, maksanut veroni ja kohdellut hyvin niin lapsiani kuin muitakin läheisiäni. En ole mielisairas, minulla ei ole persoonallisuushäiriötä eikä päihdeongelmaa. En ole koskaan tehnyt kenellekään mitään kovin pahaa. Siitä huolimatta olen nyt tässä täysin absurdissa tilanteessa enkä voi kuin ihmetellä niiden päättäjien julmuutta ja häikäilemättömyyttä, joiden armoilla olen ollut.

Kuka tahansa voisi olla tässä minun tilallani. Ja voi pian ollakin.

Vain yksi on varmaa: tämä ei jää tähän. Taistelu jatkuu.

---

Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin radiohaastattelun voi kuunnella täältä (n. 25 min):

https://www.mixcloud.com/ToniR%C3%B6nnberg/murhaleski-anneli-auer-vieraana-27102016/

tai katsoa Youtube-videona:
Anneli Auer Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin haastattelussa 27.10.2016

Murhalesken muistelmat kirjamessuilla

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Olin kertomassa Murhalesken muistelmien synnystä Aleksis Kivi-lavalla sekä muissa tilaisuuksissa parin päivän ajan.

Samalla sain tavata myös kirjani lukijoita ja muita asiasta kiinnostuneita ja kävin joitakin mielenkiintoisia keskusteluja. Näistä tapaamisista ehkä mieleenpainuvin oli toisen murhalesken kohtaaminen. Myös hänen miehensä murha on edelleen selvittämättä ja mielenkiintoisena sivujuonteena kuulin, että tämäkin tapaus sivusi tietyssä pisteessä Porvoon poliisia.

Palaute kirjastani niin messuilla kuin aikaisemmissa esiintymistilaisuuksissa on ollut hyvin positiivista niin sisällön kuin kirjoitustyylin osalta. Sain samalla kuulla, että Murhalesken muistelmat keikkuu edelleen Mitä suomi lukee -listalla hyvällä sijoituksella ja on tällä hetkellä BookBeatin toiseksi ladatuin äänikirja. Olen lukenut kirjani itse ääneen ja äänikirja ilmestyi samaan aikaan painetun kirjan kanssa syyskuussa.

Kiitokset kaikille lukijoille ja palautteen antajille!

Moni on jo toivonut jatkoa kirjalle. Niin minäkin toivon, että tässä kirjassa kesken jääneet asiat aikanaan ratkeavat, ja ehkäpä pääsen vielä kirjoittamaan niistä toisenkin kirjan.

Olen kuullut yleisötilaisuuksissa kirjani koskettaneen etenkin niitä, joilla on ollut omassa elämässään vaikeita aikoja. Osalla näistä ne vaikeat ajat ovat liittyneet poliisin ja oikeuslaitoksen toimintaan. Pelkästään tällä kokemuksella on jo tullut selväksi, että Suomi kaipaisi USA:n mallin mukaan oman Innocence-projektinsa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että myös poliisi ja koko oikeuslaitos kaipaisivat jonkinlaista ryhtiliikettä.

Annoin haastattelut myös HS-TV:lle ja Helsingin Lähiradiolle. Lähiradion haastattelu esitetään 3.11.2016 klo 18. Pieni videokatsaus Anneli Auerista ja Murhalesken muistelmista Helsingin kirjamessuilla löytyy Intokustannuksen Twitteristä ja Facebookista. Videolla on mm. haastateltu messukävijöitä.

Itse olen jo kotona, mutta Helsingin kirjamessuille pääsee tutustumaan syksyn kirjatarjontaan vielä tänään sunnuntaina. Oman kirjani lisäksi myös Pekka Lehdon hieno dokumentti Ulvilan murhamysteeri on saatavilla messuilta Rosebud-osastolta - suosittelen!

Seuraavaksi olen lähdössä Mikkeliin ja Jyväskylään marraskuun toisella viikolla.