Tulevaisuuskatsaus

Taas on vuosi vaihtunut ja oikeusmurhan sitkeimpien sivuhaarojen oikominen on nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Vaikka oikeustaisteluiden rintamalla ei kuluneen vuoden aikana ole otettu kovin monta virallista askelta suuntaan tai toiseen, meidän asianomaisten elämässä on tapahtunut isojakin käänteitä - ja kerrankin parempaan suuntaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa nyt menneestä vuodesta vaan otetaan vaihteeksi katsaus tulevaisuuteen.

Koska oikeusmurhan alusta on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja mieheni murhasta sitäkin enemmän, aikatauluun en kuitenkaan uskalla ottaa mitään kantaa. Oikeuslaitoksen rattaat pyörivät yleensä hyvin hitaasti ja ihan erityisen hitaasti silloin, kun joukko omaa nahkaansa suojelevia virkamiehiä on heittäytynyt jarruttamaan oikeuden toteutumista. Kehitystä ei kuitenkaan voi estää loputtomiin ja ennemmin tai myöhemmin totuus tulee esiin - toivottavasti kuitenkin ennemmin.

Ensimmäisenä edessä on väärien SERI-tuomioiden purkaminen. Sijaisvanhempien napanuoran löystyttyä valheelliseen tarinointiin manipuloidut lapset ovat vihdoin valmiit kertomaan totuuden myös virallisille tahoille. Minulle ja Jens Kukalle langetetut väärät tuomiot puretaan korkeimmassa oikeudessa kovan taistelun jälkeen. Murentuneen arvovaltansa rippeitä suojelevat tahot pitävät aluksi kiinni kannastaan, mutta koska tuomiot ovat niin ilmeisen vääriä jo alun alkaen, totuus jyrää vihdoin valheen ja jäljellä jää vain suuri ihmetys. Miten näin kävi?

Oikeusvaltion maineen pelastamiseksi vääriin tuomioihin johtanut tapahtumien kulku otetaan tarkkaan syyniin ja syntipukit saavat rangaistuksen tai ainakin kunnon näpäytyksen. Samalla herää uusi kiinnostus myös Jukka S. Lahden murhaan, joka jäi syyttömänä tuomitun vaimon vapautuksen jälkeen uinumaan ja odottamaan parempia aikoja ja rehellisiä poliiseja.

Juttuun saadaan uusi syyttäjä ja uusi kunnianhimoinen tutkinnanjohtaja, joka haluaa löytää Totuuden. Hän on valmis käyttämään kaikki lailliset keinot oikean roiston kiinni saamiseen ja loppujen lopuksi se käy yllättävän helposti. Kevyen peitetoiminnan ja parin viikon tila- ja telekuuntelun jälkeen murhaaja ja hänen entinen avovaimonsa pidätetään ja molemmat kertovat kaiken sen, mitä olemme jo vuosia halunneet tietää. Kuulemme vihdoin syyn järjettömään väkivallantekoon ja saamme tietää, mihin tekovälineet ja veriset vaatteet kätkettiin.

Murhaaja saa pitkän tuomion ja joutuu Saramäen vankilaan. Hän raitustuu, löytää henkisen tasapainon ja voittaa vankilan soutukilpailut ylivoimaisesti omassa ikä- ja painoluokassaan. Pitkään jatkunut ahdistus helpottaa ja hän on loppujen lopuksi tyytyväinen siitä, että pääsi tunnustamaan kaiken. Vapauduttuaan hänellä on vielä pitkä elämä edessä eikä hän koskaan enää koske viinaan.

Pahat poliisit, Tuija Niemi ja joukko nettihäiriköitä kokevat vakavan identiteettikriisin, kun eivät olleetkaan täydellisiä. Sitkeimmät heistä eivät halua vieläkään myöntää olleensa väärässä, mutta ryömivät olosuhteiden pakosta takaisin niihin viemäreihin ja kivenkoloihin, joista he aikanaan tulivat. Osa ottaa opiksi, osa ei toivu tästä nöyryytyksestä koskaan.

Minä, lapset ja muut asianomaiset, jotka vielä ovat elossa, saavat vihdoin rauhan sydämeen ja voimme vihdoin alkaa käsitellä niitä asioita, joita olemme tahoillamme joutuneet kärsimään vuosien kidutuksen ajan. Alamme hitaasti parantua. Vaikka menetettyjä vuosia ei saa koskaan takaisin, siirrämme katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja teemme voitavamme, jotta elämä loppujen lopuksi olisi taas hyvää.

Ulvilan Surmasta ja vuosisadan SERI-teurastuksesta tehdään kirjoja, elokuvia, tutkielmia ja TV-sarjoja, jotka ovat traagisia mutta sisältävät myös runsaasti tahatonta huumoria. Minä ja lapset nauramme viranomaisten pahimmille töppäilyille muiden mukana ilman, että meitä samalla itkettää.

Oikeusvaltio ei ole vieläkään täydellinen, mutta meidän kärsimyksemme ansiosta lukuisat tutkimuslaitokset saavat runsaasti arvokasta tietoa, jonka avulla estetään uusien oikeuskatastrofien synty.

Kaikki ei sittenkään mennyt ihan hukkaan.

Ulvilan lapsiuhrit

Nuorin lapsistani on tällä hetkellä siinä iässä, että on mahdollisesti rippileirillä juuri nyt. Mitä mahtaa hänen päässään liikkua, kun puhutaan kymmenestä käskystä. "Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi". Käsky numero yhdeksän.

Joko hän on riittävän vanha tuntemaan piston omatunnossaan?

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, lapseni ei tosin koskaan olisi joutunut sellaisen tilanteeseen, että olisi pitänyt puhua valheita omasta äidistään kohtalokkain seurauksin.

Jos "Arto" olisi ollut kunnon mies ja olisi jättänyt henkirikoksen tekemättä 1.12.2006, Jukka Lahden lapset eivät olisi jääneet isättömiksi. Nuorin lapsistani - tuolloin 2-vuotias -  olisi saanut oppia tuntemaan isänsä ja muutkin sisarukset olisivat saaneet pitää hyvän ja rakkaan isänsä ja kasvaa ehjässä perheessä.

Mahtoiko "Artolla" koskaan edes käydä mielessä, että hänen vihansa seurauksena neljä viatonta lasta jäivät isättömiksi?

Jos Tapio Santaoja ja Pauli Kuusiranta olisivat olleet kunnon poliiseja, he olisivat jahdanneet rikollista eivätkä lavastaneet lasten syytöntä äitiä tekijäksi.

Tapio ja Pauli eivät kuitenkaan olleet kunnon poliiseja. Tapio muun muassa rikkoi törkeästi esitutkintalakia ja valehteli minulle saadakseen väärän tunnustuksen, jota hän tosin ei saanut, mutta valehteli saaneensa. Lisäksi Tapio tehtaili joukon kyseenalaisia rekonstruktioita muka näytöksi ja jopa väärensi kuvaliitettä salatakseen totuuden paljastumisen. Pauli antoi Tapsan vapaasti toteuttaa itseään ja teki parhaansa, jotta minut olisi leimattu mediassa syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä. Tässä hän onnistui erittäin hyvin.

Jos KRP:n äänitutkija Tuija Niemi olisi ollut kunnon tutkija, jolla olisi ollut hyvä ammattitaito ja ammattietiikka, Tapsa ja Pauli tosin eivät olisi päässeet kovin pitkälle juonitteluissaan, mutta valitettavasti Tuija Niemi ei ollut kunnon tutkija, vaan antoi Tapsalle sitä mitä Tapsa halusi  - vääristeleviä lausuntoja ja mahdollisesti jopa väärennetyn tallenteen, joilla hämättiin osa tuomareista.

Kiitos Tuijan, Tapsan ja Paulin, Ulvilan lapsiuhreista tuli nyt myös äidittömiä.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin jo ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana keväällä 2010, kaikki olisi voinut vielä palautua oikeille raiteilleen. Lapset olisivat voineet iloita äidin paluusta ja päässeet takaisin kotiin sen sijaan että joutuivat nyt itkemään silmänsä punaisiksi surressaan sitä, että ero äidistä tulisi vieläkin jatkumaan.

Tässä kohdassa kaikki alkoi mennä lasten kanssa vieläkin kamalampaan suuntaan. Suorastaan hirvittävään.

Jos lapsille olisi löytynyt ammatillinen sijoituspaikka Turussa, lapset olisivat joutuneet odottamaan vielä vuoden ja olisivat sitten päässeet kotiin äidin kanssa, kun Vaasan Hovioikeus seuraavana keväänä tulisi tekemään yksimielisen päätöksen: äiti on syytön ja pääsee heti vapaaksi.

Valitettavasti näin isolle joukolle ei löydetty ammatillista sijoituspaikkaa Turusta ja lapset päätyivät enon hoitoon, mistä seurasi ristiriita joukon vanhimman lapsen kanssa ja sisarusparven hajoaminen - ja se oli vasta alkua huonolle kierteelle.

Muistan ajatelleeni vankilassa, että lapset vaikuttavat hieman vieraantuneilta. En silloin vielä tuntenut sanaa VIERAANNUTETTU, mutta tulisin valitettavasti myöhemmin tuntemaan tämän sanan erittäinkin hyvin.

Sillä aikaa kun minä taistelin oikeuksistani Vaasan Hovioikeudessa, eno ja vaimo vieraannuttivat kolme nuorinta lasta äidistä, isosiskosta, tädeistä ja isovanhemmista. Koko prosessi on kuin oppikirjaesimerkki äärimmäisestä vieraannuttamisesta. Niin yllättäviltä kuin väärät seksuaalirikosväitökset kuulostivatkin, ne olivat itse asiassa vain osa taudinkuvaa, paljon yleisempi ilmiö kuin kukaan maallikko voisi kuvitella. Palaan tähän aiheeseen blogissani myöhemmin.

Vieraannutetun lapsen kohtalo on kova. Tutkimusten mukaan sen kokeneilla on muun muassa lisääntynyttä ahdistuneisuutta, itseluottamuksen puutetta, turvattomuuden tunnetta, masentuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi syömishäiriöinä ja päihdeongelmina.

En tiedä, mikä on tilanne omilla lapsillani tällä hetkellä. Voin vain toivoa, että heillä on asiat olosuhteisiin nähden hyvin ja että he ovat riittävän vahvoja ottamaan apua vastaan ja ymmärtämään, että ei ole koskaan liian myöhäistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin sitä onnellista lapsuutta, joka teillä joskus oli, ennen kuin pahat voimat puuttuivat peliin ja tuhosivat perheemme.

Lapseni - teistä ehkä tuntuu siltä, että olette polttaneet sillat takananne, mutta näin ei ole. Kukaan ei syytä teitä siitä, mitä teitte lapsina kovan paineen alla sijaisvanhempien johdattelemina. Olette aina tervetulleita takaisin kotiin niiden luokse, jotka aidosti välittävät teistä itsenne takia - ei rahan. Äiti, isosisko ja mummi kaipaavat teitä koko ajan ja haluavat teille vain pelkkää hyvää. Mummi asuu siellä, missä ennenkin ja meidän muiden yhteystiedot saa sosiaalityöntekijöiden kautta.

Toivotan hyvää kesää lapsilleni ja blogin lukijoille. Jos joku sattuu olemaan tekemisissä lasteni kanssa, sanokaa terveisiä!

Ulvilan murhaajan jäljillä

Joulukuussa 2016 poliisin koirapartio saapui murhapaikalle noin parin tunnin kuluessa Jukka S. Lahden murhasta. Piha-alueelta oli turha enää etsiä tekijän jälkiä, koska poliisit olivat jo kulkeneet alueella. Kontaminoituneen alueen ulkorajat selvitettiin keskustelemalla poliisien kanssa. Partio - koulutettu poliisikoira ja koiran ohjaaja - lähtivät kulkemaan tontin ulkoreunaa pitkin.

Jälki löytyi.

Joku oli kulkenut kuluneena yönä naapuritontin laitaa pitkin punaisella merkitystä pisteestä Tähtisentielle. Yöllisen kulkijan tulo- tai jatkosuunta ei selvinnyt. Asvaltilla jälki häviää hyvin nopeasti ja punaisen pisteen ympäriltä koira lähti kulkemaan ainoastaan Tähtisentien suuntaan. Ohjaajan mukaan hänen koiransa ei ottanut ns. takajälkeä - kulkijan suunta oli siis selvä - pisteestä Tähtisentielle.

Kyseinen koira osasi myös erottaa eläimen hajun ihmisestä eikä lähtenyt eläinten perään - tästä oli kulkenut ihminen.

Oliko tämä siis murhaajan tuloreitti?

Vai oliko murhaaja käynyt ennen taloomme tunkeutumista tutkimassa mahdollisia pakoreittejä, todennut, ettei tänne kannata mennä ja kääntynyt takaisin? Vai oliko murhaaja paennut tähän suuntaan takapihaltamme, joka oli auki naapuripihalle, mutta kääntynyt tästä sitten Tähtisentielle?

Toisin kuin syyttäjä Kalle Kulmala antoi oikeudessa ymmärtää, tällä kohdalla ei kulje eikä kulkenut vuonna 2006 mitään sellaista kulkureittiä, jota pitkin tavallinen ihminen olisi kulkenut yöaikaan tai muutenkaan. Korkeintaan takapihamme toisella puolella asunut perhe olisi voinut käyttää sitä oikotienä Tähtisentieltä kotiinsa, mutta kukaan heistä ei ole kertonut olleensa liikkeellä tuona yönä - ja nimenomaan keskiyöllä tai sen jälkeen joku oli koiran osoittamaa reittiä kulkenut, koska ohjaajan mukaan hänen koiransa ei olisi näissä olosuhteissa ottanut sen vanhempaa jälkeä.

Tuliko murhaaja Tähtisentielle takapihanaapurimme pihan kautta nuolella merkattua reittiä pitkin? Jos tästä kävellään eteenpäin heinäseiväsaidan kulkuaukon läpi, tullaan siihen pisteeseen, josta koira otti hajun.

Heinäseiväsaidan toiselle puolelle mentäessä oikealla on villiä ryteikköä ja sen takana enemmän tai vähemmän villiä metsikköä - ei mitään puistoa, josta Kalle Kulmala puhui. Metsikön takana on myös piha-aluetta. Toki tästä pääsee kulkemaan, mutta "tavallinen" ihminen ei siitä menisi, kun vain vähän matkan päässä on ihan kunnollinenkin tie eikä tarvitse kulkea pihojen läpi.

Heinäseiväsaidan vasemmalla puolella on sivunaapurimme tontti. Myöskään tämä perhe ei ole kertonut käyneensä yöllä ulkona.

Tältä näyttää nurmikaistale, jota pitkin murhaaja kulki - ja murhaajan jalanjäljissä myös poliisikoira.

Hyvä suoritus poliisikoiralta tämäkin, mutta jos poliisilla olisi ollut käytössään vihikoira, joka pystyy jäljittämään hajuja jopa asvaltilta, murha olisi ratkennut jo alkumetreillä ja paljolta pahalta jutun tulevissa käänteissä olisi säästytty.

Jos joku tavallinen ihminen olisi halunnut oikaista Tähtisentieltä Metsänkulmantiellä, hän olisi päässyt kulkemaan Koskentietä (kuva alla, reitti näkyy karttaleikkeen alareunassa) ja sen jatkeena olevaa soratietä pitkin. Ei olisi ollut mitään syytä lähteä hiippailemaan salamyhkäisesti pimeään ryteikköön tai ihmisten pihoille.

Mitä reittiä murhaaja sitten pakeni?

Jos epäilyni murhaajan henkilöllisyydestä pitää paikkansa, hänellä olisi ollut useitakin salamyhkäiseen hiippailuun sopivia reittejä valittavanaan - yllä näkyvän kaltaisia kulkuteitä on alueella useitakin. Tosin ei pääteiden käyttäminenkään olisi ollut naamioituneelle murhamiehelle mikään ongelma. Hiljaiseen yöaikaan kun kuuluu hyvin, jos poliisiauto tai muu kulkuväline on lähestymässä ja voi hypätä suojaan.

Mitä tahansa reittiä murhaepäiltyni olisi käyttänyt, hän olisi päässyt juosten kotiin vain muutamissa minuuteissa. Sen verran lähellä hän asui.

Hajujäljet ovat haihtuneet, mutta muut jäljet on kirjoitettu kuulustelukertomuksiin ja muistioihin. Murhalla on edelleen kaikki edellytykset tulla selvitetyksi.

Minulle ja lapsilleni asia on kesken niin kauan kuin tekijä on vapaana.

"Arska" - olet tuhonnut elämämme ja aiheuttanut meille mittaamattoman määrän kärsimystä teollasi.

Olisiko aika jo tunnustaa ja sovittaa tekosi?

Tee se. Tee kerrankin miehen työ. Se helpottaa.

Ajatuksia äitienpäivänä

Kahdeksan vuotta sitten sain tyttäreltäni tämän kirjeen vankilaan. Silloin odotimme kaikki kuukausia kestäneen piinan päättymistä ja mielialat olivat korkealla. Lapset kävivät mummin kanssa kotona Löytänänkadulla Turussa, ja poikani halusi laittaa lastenhuonetta kuntoon äitiä odotellessa.

Jos Satakunnan käräjäoikeus olisi tässä vaiheessa pystynyt tekemään oikean päätöksen, paljolta pahalta olisi säästytty. Lapset olisivat päässeet takaisin kotiin ja olisivat saaneet normaalin elämän. Painajainen olisi jäänyt taakse ja toipuminen olisi voinut alkaa.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Veljeni kertoi neljän lapseni itkeneen silmänsä punaisiksi kuullessaan, ettei äiti pääsisikään kotiin.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua lasten kärsimykselle. Perheeni hajosi ja kokemattoman sijaisperheen käsissä poikani alkoi pian oireilla. Oireilu oli itse asiassa täysin odotettua tässä tilanteessa. Siksi asiantuntijat alun perin olivatkin suositelleet lasten sijoittamista ammatilliseen hoitoon - ei sukulaisten luokse. Sopivaa paikkaa näin isolle poppoolle ei vain löytynyt ammatillisista perhekodeista.

Myöhemmin sijaisperhe valjasti lasten tuskan palvelemaan omia tarkoitusperiään.

Lasten isosisko oli loukannut sijaisvanhempien herkkää itsetuntoa kapinoimalla. Niinpä tapaamiset isosiskoon lopetettiin nuorempien lasten "oireilun" vuoksi. Tämä on tuttu ilmiö avioerotapausten yhteydestä - lapsen lähivanhemman oireilu tarttuu lapseen ja tästä saadaan hyvä tekosyy lopettaa ei-toivotut tapaamiset.

Muutkin ei-toivotut sukulaiset saatiin pian karkoitettua "uusioperheen" elämästä. Lastensuojelun asiakassuunnitelmassa oli sovittu säännöllisistä tapaamisista isovanhempien ja tätien - siis Jukan siskojen kanssa - mutta nekin kuihtuivat syksyn 2010 aikana.

Aikaisemmin lapset tapasivat isovanhempiaan yleensä viikoittain. Joskus mummilassa vietettiin myös viikonloppuja yökylässä ja käytiin kesäisin veneilemässä. Nyt loppui yökyläily ja veneily. Kukaan ei koskaan enää saanut tavata lapsia ilman Arin ja Minnan valvovaa silmää.

Tätä voisi joku jo alkaa ihmetellä. Lastensuojelu ei kuitenkaan puuttunut asiaan, vaikka sijaisperhe lopetti asiakassuunitelmissa sovitut tapaamiset heti alkuunsa ja lapset eristettiin sukulaisistaan. Isovanhemmat tapasivat lapset viimeisen kerran keväällä 2011.

Lapset kehittivät oman selviytymisstrategiansa tässä oudossa tilanteessa, jossa kaikki aikaisemmat tukiverkot äkkiä revittiin pois ja paluu äidin luokse nähtiin uhkana kiusaamisen pelon vuoksi. Jäljelle jäi vain sijaisperheen miellyttäminen.

Ei lapsia voi syyttää siitä, että he ovat halunneet pelastaa oman nahkansa ja ovat sopeutuneet toimimaan niin kuin heiltä odotetaan.

Itse odotan kolmen nuorimman lapseni paluuta edelleen. Minulle he ovat samoja kuin ennenkin, vaikka vuodet ovat vierineet. Olette aina tervetulleita takaisin!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

P.S. Ensi kerralla blogissa palataan takaisin Ulvilaan. Luvassa on heinäseipäitä ja murhaajan jälkien etsintää.

Omantunnon asioita

Olin ajatellut kirjoittaa vuosikatsauksen vuodelle 2017, mutta turhautuneena kuluneen vuoden "edistykseen" jätinkin sen väliin. Sen sijaan päätin nostaa esiin mieltäni pitkään askarruttaneen kysymyksen: miten kaikki nämä ihmiset, jotka ovat osallistuneet tämän tragedian syntyyn ja kehitykseen voivat elää itsensä kanssa?

Eikö näillä ihmisillä ole lainkaan omaatuntoa?

SILMÄT KIINNI

Aloitetaan Minna Joki-Erkkilästä. Hänen nimensä oli mukana murhaoikeudenkäynnin todistajalistalla, joten hänen osallisuutensa asiaan on julkista tietoa. Hän on se lääkäri, jonka allekirjoittamilla lausunnoilla saatiin läpi ns. SERI-juttu eli se murhajutun sivujuonne, josta on edelleen voimassa oleva lainvoimainen väärä tuomio, vaikka väärä murhatuomio lopulta kumottiin.

Menemättä yksityiskohtiin lausuntojen keskeinen sisältö on se, että Minna Joki-Erkkilän mielestä "löydöksille" ei löydy muuta selitystä kuin väitettyjen uhrien kertomukset vaikka tosiasiassa myös täysin luonnollisia selityksiä kyllä löytyy. Sen on Minna Joki-Erkkilä myös oikeudessa myöntänyt - se hänen edukseen tässä todettakoon.

Syyttäjän toimeksiannosta tehdyt luotettavuusarviot kertomuksista kuitenkin perustuvat nimenomaan Joki-Erkkilän kirjallisille lausunnoille - kuten myös väärät tuomiot. Tuomareilla kun on valta valita, mistä perustelut poimitaan silloinkin, kun todistaja todistaa ristiin itsensä kanssa. Vain yksi kuudesta tuomarista SERI-jutussa kykeni valitsemaan oikein.

Minna Joki-Erkkilä ei ole koskaan ottanut vastuuta tästä. Lisäksi on käynyt ilmi, että hän on käyttänyt samaa vääristeltyä kertomusta eräistä tutkimustuloksista (immenkalvot) siitä huolimatta, että hän on saanut tietoonsa nämä virheet jo aikaisemmin. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Uskovaisella Joki-Erkkilällä luulisi olevan omaatuntoa toimia toisin. Ilmeisesti hän kuitenkin valehtelee itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja kokee tehtäväkseen tuomita niin monta kuviteltua syyllistä kuin mahdollista. Samalla kuitenkin tuomitaan myös syyttömiä ja se aiheuttaa suurta ja peruuttamatonta kärsimystä niin lapsille kuin aikuiselle. Tältä tosiasialta Minna Joki-Erkkilä yksinkertaisesti sulkee silmänsä.

HYÖKKÄYS ON PARAS PUOLUSTUS

Oma lukunsa tässä tarinassa on KRP:n äänitutkija Tuija Niemellä ja lasten sijaisvanhemmilla. Nähdäkseni molemmat ovat toimineet samalla logiikalla.

Sekä Tuija Niemi että sijaisvanhemmat kantavat valtavaa syyllisyyden taakkaa teoistaan, koska syvällä sisimmässään he tietävät tehneensä väärin. Molemmat antoivat aikanaan pahalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden ja sen jälkeen ei ollut enää paluuta takaisin.

Molemmilla on ollut sama selviytymisstrategia: uskotellaan itselle ja muille, että Anneli Auer on oikeasti syyllinen, niin ei tarvitse kantaa syyllisyyttä ja häpeää omista teoista. Tämä on johtanut molemmat tahot katoamaan yhä hurjemmin harhaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa irrallisia tosiasioita on yhdistelty mielikuvituksen tuottamin lisämaustein keitokseksi, joka asianomaisten omissa silmissä ehkä näyttää uskottavalta, mutta objektiivisessa todellisuudessa vain hölmöltä.

Mikään idea ei näille ihmisille ole ollut riittävän hullu, jotta sitä ei voisi kietoa osaksi omaa erinomaisuutta ja oikeassa olemista tukevaan fantasiaan.

Kun totuus joskus tulee esiin, mitenhän nämä "erinomaisuudet" silloin pystyvät elämään itsensä kanssa?

PERIMMÄINEN PAHA

Näiden muutaman esimerkin lisäksi monen muunkin asiaan osallisen soisi kokevan omantunnon tuskia - eikä vähiten sen Alkuperäisen Pahan, joka 1.12.2006 syyllistyi rikoksista karmeimpaan ja riisti hengen toiselta ihmiseltä.

Uhreja olemme me kaikki muut. Minä, joka menetin mieheni ja myöhemmin kaiken. Lapset, jotka menettivät ensin isänsä ja sitten äitinsä. Jens Kukka, joka tuomittiin syyttömänä kuvottavista rikoksista, joita hän ei ikinä ollut eikä ikinä olisi tehnyt. Minun vanhempani, jotka menettivät vävynsä, tyttärensä ja kolme lapsenlastaan. Juha Joutsenlahti ja muut totuuden puhujat, joita on näpäytetty rehellisyydestä.

Isäni kuoli huhtikuussa 2017. Hän ei saanut koskaan nähdä sitä päivää, jona kaikki selviäisi.

Saammeko me muut?

Olen turhautunut siihen, miten hitaasti kaikki edistyy, mutta uskon, että totuus tulee lopulta esiin. Sitä päivää kannattaa odottaa.

Ja onhan meillä Jensin kanssa joka tapauksessa kaikista menetyksistä huolimatta jäljellä  jotain hyvin arvokasta, mitä tämän jutun Areilla ja Minnoilla, Tuijalla ja Tapsalla  ei ole.

Minulla ja Jensillä on puhdas omatunto.

On siitäkin syytä olla iloinen.

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ:

http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/11/seri-tuomion-lyhyt-historia.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2015/11/tuija-niemi-ja-suuri-kuole-huijaus.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/05/virkamies-nettikiusaajana.html

SERI-tuomion lyhyt historia

Murhajutun sivujuonteena syntyi kesän 2011 aikana Suomen historian suurimman oikeusskandaalin oheen vielä toinenkin skandaali - kolmen traumatisoituneen lapsen ja sijaisvanhempien keskusteluista käynnistyi eeppinen kertomus keljuilusta ja pahuudesta, päätähtinä "se Anneli" ja "se Amanda" alias "Plämpläm".

Ei lasten satuilussa ja tarinoinnissa sinänsä ole mitään pahaa. Olen tietysti lasten äitinä ylpeä siitä, että jälkikasvuni on jo nuorella iällä yltänyt lähes Kalevalan tasoiseen kerrontaan.

Vähän ikävämpi juttu sekä asianomaisten että Suomen veronmaksajien kannalta oli kuitenkin se, että itsensä sijaisvanhempina työllistävät henkilöt käyttivät tilaisuuden hyväkseen, alkoivat videoida kertomuksia ja yllyttivät lapsia kertomaan vielä lisää. Lopuksi koko paketti vietiin syyttäjä Jarmo Valkamalle Poriin.

Kertomukset olivat sen verran erikoisia, että syyttäjä Valkama rohkeni epäillä jopa lapsikaappauksen mahdollisuutta - mutta vain hetken. Sekä poliisi että syyttäjä näkivät tässä niin herkullisen tilaisuuden päästä runnomaan Anneli Auerin murhasyytettä vielä kerran eteenpäin, että epäily haihtui saman tien.

Elokuussa 2011 lapset haastateltiin oikeuspsykiatrisissa haastatteluissa. Haastattelijat olivat ymmällään. Mitään tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin tullut vastaan eikä oikein mikään lasten kertoma kuulostanut todelta - näin on yksi psykologeista kertonut myöhemmin oikeudessa.

Poliisit tekivät sissi-iskun kotiini ja veivät muun muassa molemmat radioni ja ison kasan lasten piirustuksia. Mitään vahvistusta lasten kertomuksille ei löytynyt. Poliisia harmitti ja myös sijaisperhe oli huolissaan. Se haki sossulasta rahaa ja lähti lasten kanssa hotelli- ja mökkilomalle "turvaan" Annelia ja Plämplämiä.

Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, mihin suuntaan lasten Kalevala alkaisi seuraavaksi kehittyä - minä ja entinen miesystäväni Jens Kukka kaikkein vähiten.

Mökillä kauhukertomukset laajenivat seksuaalirikoksiin ja mukaan tuli joukko uusia lapsia sekä "se Jens" - olihan Tapio Santaoja vihjaissut jo aikaisemmin, että sijaisperhe voisi kysellä Jensistä jossain sopivassa kohdassa.

Taas mentiin oikeuspsykiatrisiin haastatteluihin ja lapset vietiin myös lääkärille. Juuri sairaslomalta palannut tamperelainen gynekologi teki heille UV-valotutkimuksen taikalampullaan ja tarkasti myös alapäät. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä oli enemmän asennetta kuin pätevyyttä ja tulokset olivat sen mukaiset. Kun haastattelijat saivat lääkärinlausunnot, heidän ei tarvinnut enää ihmetellä kertomuksia. Tamperelainen gynekologi oli tehnyt luotettavuusarvion heidän puolestaan.

Käräjät pidettiin keväällä 2012 Turussa. Siellä gynekologi myönsi, etteivät lasten löydökset varsinaisesti poikenneet millään tavalla heidän kaveriensa löydöksistä, vaikka väitetysti tarinankertojia oli viillelty useasti ja kavereita ei koskaan. Myös peppulöydöksille saattoi olla muita selityksiä kuin lasten kertomat. Siitä huolimatta hän piti kiinni alkuperäisistä johtopäätöksistään ja harhaanjohtavasta immenkalvojen parantumisväitteestä, vaikka hänen tutkimusviitteissään osoitettiin selviä virheitä. Kaikki tytöt olivat neitsyitä.

Aika ristiriitaista.

Psykologian tohtorit Pekka Santtila ja Katarina Finnilä olivat laatineet puolustuksen pyynnöstä kokonaisarvion kaikista kertomuksista kaikkien lasten osalta.

Syyttäjällä oli vain kasa irrallisia lausuntoja, joista suurimassa osassa arvio jäi auki, koska väitetyt uhrit eivät olleet puhuneet mitään väitetyistä rikoksista. Varsinaisen arvion tekivät vain kolmen tarinankertojan omat haastattelijat, jotka tietysti halusivat uskoa lapsia - olihan hastattelijoilla käytössään laajat, yhteneväiset ja yksityiskohtaiset kertomukset ja lisäksi vielä kirjalliset lääkärinlausunnot.

Pekka Santtila ja Katarina Finnilä totesivat, ettei kertomusten  laajuudella, yhteneväisyydellä ja yksityiskohtaisuudella ollut mitään merkitystä, kun oli kyse samassa taloudessa asuvista lapsista ja kun kyseessä kaikella todennäköisyydellä olivat valemuistot. Samaa mieltä oli myös syyttäjän todistajaja, tohtori Julia Korkman. Hänen mukaansa tämänkaltaiset kertomukset eivät ole olleet koskaan missään päin maailmaa totta.

Luulin, että asia tuli selväksi myös tuomareille, mutta lukiessani myöhemmin tuomion perusteluja ymmärsin, etteivät naistuomarit olleet tajunneet luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Ulkopuolisiin "uhreihin" kohdistuneet syytteet, viiltelyt ja eläinuhraukset kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Muut syytteet joko hyväksyttiin tai hylättiin täysin mielivaltaisin perustein yleiseen elämänkokemukseen vedoten. Tuomareista vain puheenjohtaja Tapio Katajamäki käytti perusteluissaan asiantuntijoiden antamaa tieteellistä tietoa ja olisi kumonnut syytteet - mitä nyt olisi valtion varoja säästääkseen pitänyt voimassa 9 kk vankeutta, jonka olimme jo lusineet.

Koska blogijutun otsikkona oli "lyhyt historia", hyppään tässä kohdassa suoraan loppuun, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Olen myös kertonut asian ytimen kirjassani Murhalesken muistelmat, jos jotakuta kiinnostaa.

Käräjäoikeuden jälkeen asiaa ei ole varsinaisesti enää käsitelty sanan varsinaisessa merkityksessä. Hovioikeus katsoi tehtäväkseen pitää käräjäoikeuden tuomion voimassa ja kirjoitti korkeinta oikeutta varten sellaisen tuomion, jossa totuus oli taitavasti häivytetty tuomalla esiin merkityksettömiä asioita ja jopa epätosia väitteitä. Totuus ja tieteellinen tieto oli jätetty kokonaan pois.

Korkein oikeus ei ole käsitellyt asiaa. Ei myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, toisin kuin suuri yleisö kuvittelee. Kukaan ei ole vahvistanut vääriä seksuaalirikostuomioita - ne on vain yksinkertaisesti lakaistu maton alle.

Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että osa kansasta uskoo tuomioihin ihan vain sillä perusteella, että heillä ei ole mitään syytä epäillä tuomareiden älynlahjoja tai puolueettomuutta. Niillä, jotka ovat tutustuneet asiaan on kokonaan toinen näkemys. Moni ihan tavallinen ihminenkin rohkenee epäillä - luultavasti suurin osa.

Kaiken lisäksi joudumme kestämään Jensin kanssa sitä, että meitä voidaan haukkua pedofiileiksi, vaikka edes tuomioiden mukaan emme sitä ole. Tuomareiden mielestä olisimme muuten vain huvin vuoksi tehneet kaikenlaista outoa sen lyhyen ajan, jona tapailimme, vaikka kumpikaan meistä ei todistettavasti ole ollut vähäisimmässäkään määrässä kiinnostunut mistään sellaisesta kenenkään muun kanssa koskaan elämässä.

Mikkelin kirjaston tapaus osoittaa, että massahysteria elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Jos minulle tapahtuu jotain, vastuun siitä kantavat kaikki ne viranomaiset, jotka ovat osallistuneet tämän sotkun syntyyn.

Ehkä juttu on ollut niin laaja, että tuomariston aivokapasiteetti ei ole ollut riittävä asian käsittelemiseksi yhdellä kerralla. Seuraavaksi korkein oikeus tulee saamaan eteensä hieman yksinkertaisemman haasteen - sellaisen, josta se ei voi kieltäytyä. Kannattaa siis varautua rekrytoimaan lisää henkilökuntaa - toivottavasti pätevää.

Palaan ruotimaan pieleen menneitä tuomioita lisää myöhemmin.

Sitä odotellessa voi lukea professori Jyrki Virolaisen mainion arvion viimeisimmästä korkeimman oikeuden tuomiosta: https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.fi/2016/11/9-kko-hylkasi-anneli-auerin.html.

Mikkelin tapauksesta löytyy hyvä analyysi  oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren blogista:
Pelko on aseeni.

Anteeksi Anneli

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
- Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Virkamies nettikiusaajana

Syyskuussa 2015 sain eteeni erikoisen haasteen, josta muuten en varmaan olisi kirjoittanut mitään, mutta koska lopputulos osoittautui  yllättävän mielenkiintoiseksi, haluan kertoa siitä blogini lukijoille. Tämä on se "sivujuonteen sivujuonne", josta aikaisemmin mainitsin.

Sain siis viime syksynä haltuuni erään henkilön tekemän piiiiitkän koosteen itseäni koskevia ilkeämielisistä nettikirjoituksista, joiden takana oli yksi ja sama nimimerkki jemma. Hän oli kuulemma kaikista ilkeistä nettikiusaajista se kaikkein ilkein. Hän suhtaui juttuun kovin henkilökohtaisesti ja vaikutti suorastaan pakkomielteiseltä. Aikaisemmin hän oli kirjoittanut yli 600 viestiä nimimerkillä joku vain ja jemmanakin siihen mennessä yli 300 viestiä. Tietyissä piireissä oli herännyt vahva epäily, että jemma oli tavalla tai toisella osallisena tässä jutussa ja kirjoitteli tällä nimimerkillä salatakseen henkilöllisyytensä. Yksi ystäväni oli sitä mieltä, että jemma oli se "jemma", johon poliisi oli kadottanut kaiken puuttuvan materiaalin.

Ei minua erityisemmin kiinnostanut alkaa lukea ilkeän nettikiusaajan tekstejä, mutta kun sain kuulla, että hän oli tehnyt inhottavia kuvamanipulaatioita myös lapsistani, halusin lopulta tietää kuka tämä sairas ihminen oikein olisi. Hän oli esimerkiksi ottanut nettisivustoltani kuvan poikani käsivarresta, muokannut sitä kuvankäsittelyohjelmalla ja väitti, että kuvassa näkyi viiltelyhaava. Todellisuudessa käsivarressa oli Lauantai-karkkipussin mukana tullut leikkitatuointi.

Aluksi epäiltyjen listalla oli monta nimeä, mm. muutama juttuun osallistunut psykologi, pari oikeustieteilijää sekä lasteni sijaisäiti. Joku epäili, että kyseessä oli syyttäjän tai poliisin maksama ammattitrolli, joka levitti tahallaan väärää tietoa ja pyrki luomaan negatiivista mielikuvaa minusta kirjoittamalla omista fantasioistaan ikään kuin totena. Melko pian minulle alkoi kuitenkin hahmottua kokonaiskuva siitä, minkälaiset asiat jemmaa erityisesti kiinnostivat ja toisaalta minkälaista tietoa häneltä puuttui. Henkilöllisyyskin oli sitä myötä selvä. Juttuun osallisten joukossa on vain yksi ihminen, jonka erityisalaa ovat fonetiikka ja kyökkipsykologia - ja sehän on tietysti KRP:n surullisenkuuluisa äänitutkija Tuija Niemi.

Eikä tässä vielä kaikki. Jemma paljastaa 30.9.2014 viestissään opiskelleensa 90-luvun puolivälissä fonetiikkaa ja vieläpä tutkineensa tuolloin assarin kanssa fonetiikan laitoksella palataaliäänteiden muodostumista. Sattumoisiin Tuija Niemikin on opiskellut 90-luvulla fonetiikkaa ja tehnyt myös lisensiaatintyönsä silloin.

Jemma myös kehuu, puolustelee ja ylistää Tuija Niemen pätevyyttä sellaisin sanakääntein, että tuskinpa kukaan muu kuin Tuija Niemi itse yltäisi vastaaviin suorituksiin. Esimerkiksi tämä lainaus 28.3.2014 jemman viestistä on varsin paljastava: "Minfossa nimim. 'peltirumpu' epäilee Tuija Niemen kompetenssia äänitutkijana, koska tätä kutsutaan valitusluvan yhteydessä kielitieteilijäksi. Ei pitäisi alentua kommentoimaan koko viestiä, mutta KVG vaan kyseiselle nikille. Oikeuslaitokselle, medialla ja valtaosalle Ulvila-saittien hömelöistä (paikalla!) Niemen pätevyys on ilmiselvä asia."

Kukaan muu Ulvila-saittien kirjoittajista ei näytä olevan kiinnostunut Tuija Niemen pätevyydestä vaan perustelee kantaansa omilla mielipiteillään. Kukaan muu ei missään myöskään näytä kuvittelevan, että fonetiikan opinnot antaisivat pätevyyden äänitutkijaksi.

Sattuipa vielä sellainenkin erikoisuus silmään, että jemma kertoi Anneli Auerin bannanneen hänet kauan sitten kotiäitien keskustelupalstalta, vaikka hän oli käynyt siellä vain "puhumassa asiaa". Eipä ole ollut jemmalla pitkä matka nettihäiriköstä nettikiusaajaksi.

On tietysti mahdollista, ettei jemma olekaan Tuija Niemi vaan joku muu fonetiikkaa opiskellut ja mieleltään häiriintynyt henkilö, joka on kehittänyt Anneli Auerista pakkomielteen ja samaistuu mielessään Tuija Niemeen.  Tai sitten jemma on huumoriveikko, joka tekee pilaa niin Tuija Niemestä kuin muistakin hejacin kirjoittajista vetämällä roolinsa ihan överiksi ja kokeilemalla, miten hulluja ideoita hejaciin voi heittää ennen kuin joku tajuaa, että kaikki on pelkkää pelleilyä.

Jos kuitenkin olen oikeassa ja jemma on Tuija Niemi, herää kysymys, voiko tällainen olla sallittua virkamiehelle?

Olisihan aika härskiä, jos Tuija Niemi  yhteistyössä Tapio Santaojan kanssa ensin tuhosi minun ja monen muun sivullisen elämän antamalla vääristeltyjä lausuntoja muka neutraalina virkamiehenä ja sen lisäksi vielä olisi pahin kaikista nettikiusaajista - eikä pelkästään minua vaan myös tytärtäni Amandaa kohtaan. Amanda onneksi tajuaa, että jokaisen nettikiusaajan takana on onneton ja rikkinäinen ihminen eikä ota sitä itseensä. En minäkään, eikä kumpikaan meistä edes seuraa tämäntyyppistä nettikirjoittelua.

Ihan periaatteen vuoksi olen kuitenkin sitä mieltä, että virkarikokset tai vainoaminen eivät ole hyväksyttäviä, ja tämä on mielestäni paljon pahempi teko kuin esimerkiksi se, että joku yrittää uteliaisuuttaan katsoa toisen tietoja ilman lupaa.

Eikä tämä ole paha teko pelkästään virkamiehenä. Tämä on paha teko ihmisenä.

Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.