Vallan vahtikoirat ja puudelit

Ajattelitko sinäkin, että media on vallan vahtikoira? Niin minäkin kauan sitten. Valitettavasti Ulvilan murhan tapauksessa vain harva toimittaja on ottanut vallan vahtikoiran roolin. Muut näyttävät olleen enemmän tai vähemmän syyttäjän ja poliisin sylikoiria.

VUODEN SUMUVERHO

Kuka muistaa enää vuoden 2010 Sumuverho-palkinnon? Oikeustoimittajat ry myönsi sen Satakunnan poliisille, joka salasi valtaosa Ulvilan murhan esitutkinta-aineistoista. Oikeustoimittajien yhdistyksen mielestä salaaminen vaaransi vakavalla tavalla syytetyn oikeusturvan ja yleisön oikeuden saada tietoa. Yhdistyksen tiedotteessa jopa rohjetaan epäillä, että pyrkimyksenä saattoi olla peitellä poliisin omia virheitä ja laiminlyöntejä.

Tiedotteessa tosin ei täsmennetä, mitä näillä virheillä ja laiminlyönneillä tarkoitettiin.

Itse luulin aikanaan, että nyt toimittajat ovat tajunneet Pauli Kuusirannan ja syyttäjän suuren sumutuksen, mutta luulin väärin. Kuusiranta ja syyttäjälaitos ovat kaikki nämä vuodet jatkaneet sumutustaan ilman, että valtamedia olisi ärähtänyt.

Ainoa median hampaisiin joutunut poliisi on ollut Juha Joutsenlahti. Tästä emme kuitenkaan voi kiittää tutkivaa journalismia vaan syyttää tutkivan journalismin puutetta. Pauli Kuusiranta ja syyttäjä nimenomaan syöttivät tämän tarinan medialle, koska puuttuville todisteille piti keksiä selitys. Se selitys oli "huono alkutukinta". Vallan puudelit nielivät selityksen ja hyökkäsivät kohti syyttäjän osoittamaa syntipukkia. Ketään ei kiinnostanut, oliko alkututkinta oikeasti tehty hyvin vai huonosti.

Otetaanpa esimerkki. Satuin tässä kerran törmäämään vanhaan iltapäivälehtijuttuun, jossa kerrottiin Esa Koivuniemen todistelusta. Hän oli yksi kotietsintää alussa tehneistä poliiseista, joka oli oikeudessa puolustuksen kutsumana todistajana kertomassa siitä, miten koko talo ja lähiympäristö tutkittiin moneen kertaan perusteellisesti ison porukan voimin jo silloin, kun minä olin sairaalassa. Tätä kertomusta ei toimittaja noteerannut lainkaan. Sen sijaan jutussa selostettiin laajasti ja yksityiskohtaisesti Esa Koivuniemen mielipiteitä Juha Joutsenlahdesta. Koivuniemen kertoman mukaan Joutsenlahti oli pyyhkinyt pois tutkintalinjojen joukosta Anneli Auerin linjan heti seuraavana päivänä haastateltuaan Aueria sairaalassa. Joutsenlahti ei  ollut myöskään innostunut  Koivuniemen ja parin muun poliisin laatimasta Aueriin liittyvästä muistiosta.

Oliko Koivuniemen mielipide Joutsenlahdesta niin iso skuuppi, että toimittajalta jäi kokonaan huomaamatta todistelun  ristiriitaisuus? Auerin tutkintalinja muka katkesi kuin seinään jo heti seuraavana päivänä, vaikka samalla kerrotiin että tosiasiallisesti Auerin tutkintalinjaa kuitenkin tutkittiin isolla joukolla monta päivää, ja tiettyjä tutkintatoimenpiteitä tehtiin vielä paljon myöhemminkin.

Vai oliko tavallisen kaavan mukaan edennyt normaali paikkatutkinta vain niin tylsä aihe, ettei siitä kannattanut uutisoida? Joka tapauksessa lopputulos oli se, että uutisen lukenut yleisö sai Koivuniemen todistelusta juuri sen kuvan, jonka syyttäjä halusi. Totuudella ei ollut väliä.

UHRIN KUOLLEISTA NOUSSUT  SISKO JA MUUT SENSAATIOT

Aluksi kuvittelin, että media on ollut samanlainen syyttäjän ja poliisin juonittelun viaton uhri kuin minäkin, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt, että asia ei ole ihan näin. Kuten toimittaja Tiia Palmén myöntää Ulvila-muistelmissaan, toimituksessa seurattiin tarkasti, minkälaisia klikkejä jutut saivat.  Auer-saagan luominen onkin ollut medialle varsin kannattavaa. Myös muutamat muut toimittajat ovat SERI-jutun purku-uutisen myötä avautuneet kertomaan, että päätoimittajat sensuroivat heidän juttujaan eivätkä virallista kantaa vähääkään vastakarvaan silittävät jutut ainakaan ikinä päässeet kansijutuksi.

Journalistin ohjeiden ensimmäinen kohdan mukaan journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen ja yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ulvilan jutussa tämä jää pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi.

Uskon kyllä, että monet toimittajat ovat aluksi menneet syyttäjän ansaan vilpittömällä mielellä, koska muuta kuin syyttäjän ja poliisin tarjoilemaa tietoa ei ollut saatavilla. Näin päädyttiin tilanteeseen, josta kerrotaan Elina Nopparin ja muiden mediatutkijoiden kirjassa Syylliseksi kirjoitettu (2015). Ulvilan surman uutisoinnin sävy paperilla ja verkossa oli tutkimuksen mukaan monin eri tavoin syyllistävä jo ennen oikeudenkäynnin alkua.

Näyttää kuitenkin  siltä, että moni toimittaja ankkuroi kantansa näillä ensimmäisillä tiedoilla, vaikka korjaavaa tietoa tuli myöhemmin esiin.

Mediatutkijoiden mukaan myöhemmässä vaiheessa uutisointi keskittyi etenkin Auerin henkilöön. Tutkimusaineiston mukaan kuva Auerista on ollut "outouttava" ja "hänet on heitetty leirin ulkopuolelle". Tutkituista medioista jutun henkilöityminen tuli esiin etenkin iltapäivälehdissä. "Eniten Auerin syyllisyyttä vahvisti Iltalehti."

Viime vuonna Iltalehden entinen toimittaja Tiia Palmén julkaisi Ulvilan murhasta kirjan, jotta markkinoidaan "objektiivisena" katsauksena aiheeseen, vaikka todellisuudessa se on lähinnä kooste iltapäivälehtien uutisoinnista kaikkine virheineen ja puutteineen. Lisäksi siinä siteerataan Pauli Kuuirannan vuonna 2023 esittämiä uusia valheita. Kirja on henkilöivä, "outouttava" ja myötäilee poliisin ja syyttäjän linjaa. Se kuvaa hyvin murhauutisointia klikkiotsikoita jahtaavan iltapäivälehtitoimittajan silmin, mutta antaa vinoutuneen ja asiavirheitä vilisevän kuvan itse aiheesta.

Sain kirjan luettavaksi muutamaa päivää ennen painoon menoa ja kokosin Palménille pitkän listan virheitä korjattavaksi. Listassa oli sivunumerot mukana, jotta korjaukset olisi ollut helppo tehdä. Siviilisäätyä lukuunottamatta ainoatakaan virhettä ei korjattu, vaan virhelistani laitettiin erikseen kirjan loppuun ja siitäkin jätettiin osa pois.

Kuvaavaa on, että Palménia ei kiinnostanut tarkistaa ainoatakaan Pauli Kuusirannan valheellista väitettä, mutta kun minä kerroin hänelle, että olimme Jukan kanssa naimisissa emmekä avoliitossa (toisin kuin hänen kirjassaan väitettiin), hänen piti tarkistaa tämä asia erikseen maistraatista. Tiia uutisoi tästä jopa MTV:n nettijutussa, jossa omituisesti väitettiin että edes kaikki poliisit eivät tienneet avioliitosta ja että Anneli Auer itse salasi tämän tiedon kirjassaan. En tiedä, keitä poliiseja Palmén tarkoitti. Ainakin kaikki murhatutkinnassa mukana olleet poliisit tietysti tiesivät alusta asti, että olimme aviopari. Se selviää myös poliisin tiedotteista ja kuulusteluista, jotka Tiiakin on oletettavasti nähnyt. Omassa kirjassani käytän Jukasta nimitystä "aviomies" jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla.

Jos Tiia Palmén olisi ollut vallan vahtikoira, hän olisi tarttunut vihjeeseen ja tarkistanut Pauli Kuusirannan sanomiset. Hänelle olisi selvinnyt esimerkiksi se, että kun Pauli väittää, ettei Ulvilan murhatalon kodinhoitohuonetta tutkittu, väite on täyttä kukkua. Kerroin tämän Tiialle, mutta en siihen hätään osannut nimetä kaikkia poliiseja, jotka kertoivat aiheesta oikeudessa. Vaikka olisin, Tiaa tuskin olisi kiinnostanut. Kodinhoitohuoneen tutki eri kerroilla ainakin kolme eri poliisia, huoneessa olleet pussitkin tutkittiin ja vaatekasa tutkittiin vaate vaatteelta, mutta siitä Tiian lukijat eivät saa tietää.

Nykyisessä työssään MTV:n rikosuutisissa Tiialle on tärkeää säilyttää hyvät suhteet poliisin. Arvostetun herra Kuusirannan paljastaminen valehtelijaksi tuskin edesauttaisi näitä suhteita. Anneli Auerin mustamaalaaminen sen sijaan kannattaa aina.

Saadakseen vanhaa kertaavalle kirjalleen jotain uutuusarvoa, Palmén myös haastatteli lukuisia Jukan sukulaisia. Vai haastatteliko?

Ilta-Sanomien toimittaja Sanni Mattila kirjoitti  kirjan innoittamana sensaatiohakuisen mustamaalausjutun minusta. Siinä väitettiin, että Jukan kolme siskoa ovat nyt ensimmäistä kertaa päässeet ääneen - ja tietysti haukkumaan Anneli Aueria. Tosin kukaan näistä kolmesta siskosta ei ollut kertonut kyseisiä asioita Tiia Palménille tuoreessa haastattelussa, vaan koko juttu oli pelkkää sepitettä, joka oli koottu 15-18 vuotta vanhoista kuulusteluista valikoiden kirjoittajan omilla tulkinnoilla höystettynä.

Jukan vanhin sisko on kuollut jo vuosia sitten. Toinen sisko otti minuun yhteyttä ja halusi minun tietävän, ettei ole osallistunut mihinkään haastatteluun. Häntä ahdisti, että hänet ja muut Jukan siskot oli jutussa leimattu selkäänpuukottajiksi, vaikka heillä ei ole jutun kanssa mitään tekemistä. Vain nuorin sisko oli antanut Tiia Palménille haastattelun, ja hänkin vain Jukan lapsuudesta. Tämä nuorin sisko ei edes ollut paikalla tilanteissa, joista juttu kertoi. 

Juttu rikkoi niin härskisti useita journalistin ohjeita,  että päätin tehdä kantelun julkisen sanan neuvostolle, jos vaikka siellä olisi niitä kuuluisia vallan vahtikoiria. Journalistin ohjeiden mukaan tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiinkin pitäisi osata suhtautua kriittisesti.

Mitään ei kuulunut ja luulin jo kanteluni päätyneen roskakoriin.  Toukokuussa - noin puoli vuotta kantelun jättämisen jälkeen - sain vihdoin vastauksen: neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen päätti olla ottamatta kanteluani neuvoston täyden kokoonpanon istuntoon. Perusteluna oli ymmärtääkseni lähinnä se, etten ollut tehnyt lehdelle oikaisupyyntöä.

En ottanut yhteyttä Ilta-Sanomiin, koska kyse ei ollut pelkistä asiavirheistä, vaan juttu oli kokonaisuudessaan mätä. En halua myöskään antaa vastinetta roskajuttuihin, koska haluan pysyä poissa julkisuudesta. Toivoin julkisen sanan neuvostolta lähinnä jonkinlaista yleisen tason kannanottoa tiettyihin kysymyksiin. Onko korrektia harhauttaa yleisöä väittämällä, että tiedot on saatu uusista haastatteluista, kun ne on sepitetty ikivanhasta esitutkintamateriaalista ja mielikuvituksesta? Onko oikein kirjoittaa perheeni yksityiselämästä mustamaalaavaan sävyyn, kun ei asialla ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?

Julkisen sanan neuvosto ei nähnyt asiassa mitään huomautettavaa. Vallan vahtikoiria ei siis löydy edes vallan vahtikoirien valvomosta.

Kanteluni ja vastauksen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä:
Kantelu julkisen sanan neuvostolle Sanni Mattilasta / Ilta-Sanomista

LOPPUUNKALUTTU PURULELU

Vuonna 2009 medialle heitetty puruluu alkaa olla jo siinä määrin loppuun kaluttu, että toimittajat ovat alkaneet karttaa sitä. Tuntuu, että Ulvilan murhasta on tullut jopa hieman nolo aihe nykypäivän toimittajille.

Aihe ei kuitenkaan ole niin nolo, ettei uusi tutkinnanjohtaja Olli Töyräs olisi päässyt heti ääneen, vaikkei hänellä ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Töyräs on muutaman muun aiheen ohella toistanut mediassa uskollisesti Pauli Kuusirannan valheita Jukka Lahden kadonneista talvikengistä. Vaikka oikeudessa on kuultu jo neljään kertaan kotietsintää tehneiltä poliiseilta, että he etsivät asunnosta verijälkiin sopivia kenkiä - eivät Jukan talvikenkiä - lehtitietojen mukaan Jukan kengät ovat nyt vuonna 2025 taas kerran joutuneet kadoksiin. Jopa Ylen Satakunnan toimitus ja Hesari ovat mennet Olli Töyrään retkuun. Hesarin 15.4.2025 julkaistussa Riikka Nykäsen kirjoittamassa jutussa oli vanhoista asioista useita virheellisiä väittämiä ja yksi kuvakin ihan väärästä paikasta. Ilmeisesti nykypolven toimittajilla ei ole sitäkään vähää tiedossa jutun faktoista kuin edeltävän polven toimittajilla. 

Viimeisimmän tiedon mukaan Olli Töyräs on antanut KRP:n äänitutkijalle tehtäväksi kaivaa esiin jotain uutta hätäpuhelusta tekoälyn avulla. Tämä tieto on uskollisesti uutisoitu mediassa, vaikka kyseessä on vasta pelkkä tehtävänanto.

Sen sijaan samaiseen hätäpuheluun liittyvästä virkarikostutkinnasta ei ole valtamediassa kerrottu mitään.

Kuten Niina Berg kirjassaan Totuus ulvilan murhan hätäpuhelusta (2024) kertoo, hätäpuhelutallenteesta on varmuudella olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota. Tämä on kiistaton tosiasia, jonka  KRP:n äänitutkija on oikeudessa myöntänyt. Poliisi jäi myös kiinni valheesta väittäessään, että se olisi vuonna 2012 palauttanut hätäkeskuksen varmuusnauhalta hätäpuhelun kahteen kertaan. Sieltä olisi sitten jotenkin sattumalta tupsahtanut myös kaksi toisistaan poikkeavaa tallennetta, jotka kuitenkin olisivat ollet sattumalta täsmälleen samanlaisia kuin ne kaksi aikaisempaa toisistaan poikkeavaa versiota. Hätäkeskuksen mukaan alkuperäinen hätäpuhelu oli kuitenkin hävitetty jo ennen vuotta 2012, joten mitään "palautusta" ei ole voinut tapahtua.

Lisäksi on olemassa vahvat aihetodisteet siitä, että molempia tallenteita on peukaloitu ainakin yhdestä kohdasta. On todennäköisesti olemassa vielä kolmaskin versio, jota ei ole liitetty todistusaineistoon.

Asiasta on tehty virallinen tutkintapyyntö erään yksityishenkilön aloitteesta. Tutkintapyynnöstä ja tutkinnasta on tiedotettu myös medialle. Vallan vahtikoiralle olisi mehukas uutinen, että hätäpuhelutallenne on mätä, mutta puudelit juoksevat karkuun tällaista tietoa. Ulvilan murhan tapauksessa  viranomaisten väärinkäytöksiin ei ole haluttu puuttua. Eläköityneet ja työuransa loppupuolella olevat tutkinnanjohtajat ovat saaneet ihan rauhassa vainota ja syyllistää yksittäistä ihmista julkisuudessa keksityin perustein.

On ironista, että tutkivaa journalismia murhajuttuun liittyen ovat tuottaneet lähinnä muut kuin ammattitoimittajat. Niina Berg on koulutukseltaan juristi. Nettikirjan kirjoittanut nimimerkki Kuolemannaakka on hänkin luultavasti jotain muuta kuin toimittaja. Jos Kuolemannaakka on toimittaja, hän ei ainakaan ole halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Kirjan Oikeusmurha (2025) kirjoittajat Rami Mäkinen ja Matti Rämö sentään ovat toimittajia, mutta tämä sinänsä erittäin hyvä ja perusteellinen kirja käsittelee lähinnä vain SERI-haaraa.

LOPUKSI

Lopuksi todettakoon, että kaikki toimittajat eivät ole mielestäni bimbo-puudeleita, vaan joukossa on toki niitäkin, jotka ovat kertoneet Ulvilan murhasta ihan asiallisesti.

Ja sitten on tietysti se varsinainen vallan vahtikoirien joukko, joka on tajunnut syyttäjän ja poliisin bluffin ja uskaltanut tuoda julki havaintonsa, kuten toimittaja Mikko Niskasaari. Myös Alibi-lehdessä on vuosien varrella uskallettu valottaa tutkinnan pimeää puolta ja tartuttu rohkeasti myös syyttäjän sylikoirien syrjimiin aiheesiin. Alibin tuoreimmasta numerosta voi lukea myös hätäpuhelutallenteeseen liittyvää virkarikostutkintaa käsittelevän jutun, johon minäkin suostuin pitkästä aikaa antamaan pienen kommentin, kun aihe on nyt ajankohtainen.

Luettavaa ja katsottavaa kesäksi:

- Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta / Niina Berg (2024) 
  Saatavilla myös englanniksi:
  The Truth behind the Emergency Call (2025)

- Oikeusmurha / Mäkinen & Rämö (2025)

- Jäikö Ulvilassa kodinhoitohuone tosiaan tutkimatta? / Youtube-video

- Kuolemannaakan nettikirja on saatavilla Google drive:lla,
  osoite: www.shorturl.at/agoNS
  (salasana "ulvila").

Uusia kirjoja Ulvilan jutusta

Hei taas pitkästä aikaa! En ole valitettavasti jaksanut enää ylläpitää tätä blogia, mutta onneksi Ulvilan murha ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin. Tänä keväänä on ilmestynyt kaksi erinomaisen hyvää kirjaa Ulvilan oikeusjuttuihin liittyen, toinen asianajaja Juha Mannerilta, toinen Ulvilan juttua vuosia penkoneelta Niina Bergiltä.

ULVILAN SURMA - JUTTU 2472

Kuten tunnettua, Ulvilan murhan tutkinnasta on vuosien varrella paljastunut kaikenlaista hämärää ja erikoista. Tästä on uutisoitu näyttävästi mutta melko pintapuolisesti ja syyttäjän kantaa myötäillen. Tästä syystä Juha Manner pohti ääneen jo joskus vuosia sitten, pitäisikö hänenkin kirjoittaa aiheesta kirja, enkä pitänyt ideaa huonona. Nyt huhtikuussa tämä kirja vihdoin ilmestyi. Kirjan varsinainen kirjoittaja on Milla Ollikainen, joka on tehnyt hyvää työtä. Oli erittäin mielenkiintoista lukea, miltä juttu oli näyttänyt asianajajan silmin.

Itse oikeusjutuista minulla on luonnollisesti suurin piirtein samat tiedot kuin Juhalla, mutta yllätyksiäkin tuli. Ehkä suurin yllätys oli se, että kirjan mukaan Juha Manner ja Pauli Kuusiranta olivat nimenomaan sopineet, ettei julkisuuteen anneta lausuntoja. Siitä huolimatta Pauli oli pamauttanut julkisuuteen väitetyn "tunnustuksen" Juha Mannerin selän takana.

Myös väitettyyn tunnustukseen johtanut vehkeily näyttäytyi nyt Juhan kirjaa lukiessa entistäkin härskimmältä. Muistan kyllä Juhan joskus maininneen, ettei hänen mielestään ollut oikein sopivaa poliisin taholta kuulustella minua ilman asianajajaa siten, että poliisi oli vain jättänyt asiasta viestin Juha Mannerin puhelinvastaajaan. Kirjaa lukiessa oikein paistaa silmään, että koko juttu oli poliisin taholta täysin suunnitelmallista. Kun minut oli ensin manipuloitu "faktoilla" ja "varmuudella" kuvittelemaan, ettei talossa ollut ollut ulkopuolista, painostusta jatkettiin järjestämällä kahdenkeskisiä kuulusteluja viikonloppuna 26.-27.9.2009 Juha Mannerin ollessa vapaalla golffaamassa. Maanantaina minut vangittiin ja keskiviikkona poliisi jätti viestin kuulustelusta Juha Mannerin vastaajaan. Mikä loistava tilaisuus laittaa "tunnustus" kuulusteltavan suuhun, kun oli ensin varmistettu, ettei asianajaja tule häiritsemään! Tätä tunnustusta tosin ei saatu, koska huomasin sen ja pyysin korjaamaan, mutta sehän ei estänyt Tapio Santaojaa ujuttamasta väitettyä "tunnustusta" ovelasti sivulauseeseen. Kuusirannan etiikalla - vai pitäisikö sanoa etiikan puutteella - tämäkin riitti asian uutisoimiseen.

Juha kertoo kirjassaan, että viimeistään vangitsemisen jälkeen on tapana sopia kuulustelut asianajajan kanssa etukäteen. Näinhän se tietysti on järkevää, koska ei voida olettaa, että asianajaja on koska tahansa vapaa tulemaan kenen tahansa kuulusteluun, kun on muitakin juttuja. Minä en tätä silloin tajunnut, kun olin muutenkin päästäni pyörällä ja hyvin väsynyt. Suostuin kuulusteluihin, jotta asia menisi eteenpäin ja saisin vihdoin olla rauhassa. Asia vain ei edennyt mihinkään, kun en voinut antaa poliisille tunnustusta teosta, jota omien muistikuvieni mukaan en ollut tehnyt, vaikka poliisin minulle kertomien "faktojen" mukaan näin täytyi olla.

Myöhemmin selvisi, että minulle oli syötetty täysin tulkinnanvaraisia asioita ja jopa suoranaisia valheita faktoina ja varmoina tosiasioina. Tämä on Suomen lain mukaan kiellettyä, mikä Juhan kirjassakin todetaan. Tästä kimpaantuneena Pauli Kuusirannan eläkkeellä oleva luottotoimittaja Harri Aalto riensi kirja-arvostelussaan heti apuun huomauttamalla, että Juha Manner on unohtanut Paulin saaneen laittomuuksista "puhtaat paperit". En usko, että Juha Manner on unohtanut, että tekemämme rikosilmoitus Paulista ja Tapio Santaojasta lakaistiin hissukseen maton alle, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minulle valehdeltiin kuulusteluissa. Tämän voi kuka tahansa todeta käymällä läpi esitutkinnan julkista materiaalia.

Juha Mannerin kirjassa käydään jonkin verran läpi myös tärkeimpää todistelua. Toivoisin etenkin, että kaikki Kuusirantaan haksahtaneet lukisivat Juhan kirjan. Pauli Kuusirannan ja JP Koskisen viimevuotinen kirja Ulvilan murha - kadonneen tekijän jäljillä saattaa vaikuttaa äkkiseltään "perinpohjaiselta" ja "analyyttiselta" (kuten Paulin luottotoimittaja väittää), kun ei joko tiedä tai ei välitä siitä totuudesta, joka on tullut oikeudenkäynneissä esiin. Pauli esimerkiksi väittää, että kotietsinnässä jätettiin tutkimatta paikkoja ja viittaa esitutkintapöytäkirjan kuulusteluun, jossa yksi poliisi kertoo jättäneensä pakastimen, ulkoroskiksen alimmaiset pussit ja nyt jopa kodinhoitohuoneessa olleet pussitkin tutkimatta (tätä en muista ennen kuulleeni). Pauli kuitenkin "unohtaa" kertoa, että kaikki paikat oli tutkittu jo heti alkuvaiheessa, eikä tämän viikkoa myöhemmin paikalle tulleen poliisin tehtävänantoon edes kuulunut katsoa ulkoroskikseen yms. Kodinhoitohuoneen pussit oli tutkittu jo alkuvaiheessa, mikä kuultiin oikeudessa Juha Mannerin kysyessä asiaa siltä poliisilta, jonka varsinainen tehtävä oli tutkia kodinhoitohuone. Kirja on pullollaan vastaavia, harhaanjohtavia väitteitä.

En tosin tiedä, unohtaako Pauli tietyt asiat tahallaan, vai onko hän vain tietämätön ja niin laiska, ettei ole vaivautunut ottamaan asioista selvää. Joka tapauksessa Paulin kirja on yhtä analyyttinen, kuin ns. flat earth theory, jolla todistetaan maapallo pannukakuksi kertomalla pelkkiä puolitotuuksia.

TOTUUS ULVILAN MURHAN HÄTÄPUHELUSTA

Niina Bergin uudessa kirjassa päädytään vielä syvemmälle murhatukinnan pimeälle puolelle. Kirja keskittyy pääasiassa hätäpuheluun, tähänastisten oikeudenkäyntien tärkeimpään todisteeseen, ja kaikkeen, mitä siitä on noussut esiin eri näkökulmista tutkinnan ja pitkän oikeusprosessin aikana - ja vielä sen jälkeenkin. Onhan puhelua väännetty vuosien varrella todistamaan milloin mitäkin, niin kuuluvien kuin kuulumattomien äänien osalta, käyttäytymisen osalta kuin äänitallenteen aitoudenkin osalta.

Niina - toisin kuin Kuusiranta - on käynyt läpi kaiken aiheeseen liittyvän tutkinta- ja oikeudenkäyntimateriaalin, kuunnellut oikeudenkäyntitallenteet (kaikki tieto ei löydy tuomioista tai tutkintamateriaalista) ja tehnyt vielä omia tutkimuksiaan ja kyselyjä selvittääkseen epäselviä kysymyksiä, joihin ei löydy suoraa vastausta saatavilla olevasta materiaalista.

Kirja lähtee yleiseltä tasolta ja siinä selvitään mm. millaisia puhelut ovat todisteena ja kerrotaan sen ajan puheluiden ja tallennusmenetelmien teknisistä rajoituksista, jotka on huomioitava, jotta puheluja voidaan analysoida. Ulvilan tapauksesta ja tapahtumapaikasta kerrotaan sen verran, että muutkin kuin asiaan perehtyneet pääsevät kärryille. Sen jälkeen päästään takakannen lupauksen mukaisesti etsimään vastauksia moniin ihmetystä aiheuttaviin kysymyksiin. Niina on mennyt tutkimuksissaan paljon pidemmälle kuin minä itse käymällä aineistoa läpi tiheällä kammalla, vertailemalla ja esittämällä kysymyksiä  viranomaisille ja asiantuntijoille, kunnes totuus selviää ja vastauksia myös saadaan.

Joku voisi ajatella, ettei tästä aiheesta enää irtoa mitään uutta, mutta eräät Niinan löydökset olivat aikanaan todella yllättäviä jopa minulle. Kun kuulin niistä ensimmäistä kertaa, olin jo selvillä monista poliisin hämäräpuuhista, mutta mitään näin pimeää en ollut odottanut. Kaikki faktat viittaavat siihen, että hätäpuhelu ei Kuusirannan kaudella muuttunut pelkästään äänten tulkinnan vaan myös sen sisällön suhteen. Nykyisillä tiedoillani en voi enää luottaa, että mikään poliisin tuottama tutkintamateriaali olisi aitoa.

On hienoa, että Niina Berg sai kirjansa valmiiksi ja tämäkin puoli jutusta on nyt dokumentoitu ja kenen tahansa kiinnostuneen saatavilla. Mediassa on kirjoitettu itse hätäpuhelusta ja sen analysoimisesta melko niukasti ja pintapuolisesti siihen nähden, miten tärkeä rooli sillä on ollut koko tarinan synnyssä. En itsekään ole aikaisemmin hahmottanut, miten suuri ja kaikenkattava merkitys tällä puhelulla oli, oikeuskäsittelyissä kun oli niin paljon muutakin rikkaa rokassa. Niinan kirjassa on ensimmäisen kerran koottu kattavasti kaikki yhteen niin, että tietystä aiheesta esitettyjä lausuntoja, litterointeja ja analyyseja on helppo verrata ja päästään lopulta nippelitiedon yläpuolelle ja tekemään kriittisiä havaintoja ja loogisia johtopäätösiä.

Kirja sopii oppikirjaksi tuomareille, poliiseille, rikostoimittajille ja asiantuntijatodistajille. Vaikka siinä keskitytään vain yhteen tapaukseen - Ulvilan murhaan - tämä on samalla erittäin havainnollinen case-tutkimus poliisitutkinnan ja asiantuntijatodistelun heikkouksia, virhelähteistä ja sudenkuopista myös yleisellä tasolla. Pauli Kuusirannankin olisi syytä lukea tämä kirja, sillä se antaa vastauksia myös moniin Paulia hämmentäviin kysymyksiin.

LOPUKSI

Molemmat kirjat voi tilata suurimmista verkkokirjakaupoista, Prisman verkkokaupasta ja Juhan kirjan myös suoraan kustantajalta: Ulvilan surma juttu 2472. Ne ovat saatavilla (tai pian tulossa) myös kirjastoihin. Jos omasta puuttuu, kirjastoa voi pyytää tilaamaan.

Niina Bergin kirjan voi tilata myös suoraan kirjailijalta kirjan verkkosivuilta: totuusulvilanmurhanhatapuhelusta.com 

Myös minua itseäni on pyydetty kirjoittamaan jatkoa edelliselle kirjalleni. En ole vielä luvannut mitään. Ehkä kirjoitan kirjan, ehkä palaan kirjoittamaan lisää blogiini. Lukuisat oikeustaistelut ovat vieneet ja vievät edelleen sen verran aikaa, voimia ja energiaa, ettei ole riittänyt voimia kirjoitteluun, kun elämässä on muutakin. Mutta ehkä jonain päivänä!

Aurinkoista kesää kaikille!