perjantai 11. toukokuuta 2018

Ajatuksia äitienpäivänä


Kahdeksan vuotta sitten sain tyttäreltäni tämän kirjeen vankilaan. Silloin odotimme kaikki kuukausia kestäneen piinan päättymistä ja mielialat olivat korkealla. Lapset kävivät mummin kanssa kotona Löytänänkadulla Turussa, ja poikani halusi laittaa lastenhuonetta kuntoon äitiä odotellessa.

Jos Satakunnan käräjäoikeus olisi tässä vaiheessa pystynyt tekemään oikean päätöksen, paljolta pahalta olisi säästytty. Lapset olisivat päässeet takaisin kotiin ja olisivat saaneet normaalin elämän. Painajainen olisi jäänyt taakse ja toipuminen olisi voinut alkaa.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Veljeni kertoi neljän lapseni itkeneen silmänsä punaisiksi kuullessaan, ettei äiti pääsisikään kotiin.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua lasten kärsimykselle. Perheeni hajosi ja kokemattoman sijaisperheen käsissä poikani alkoi pian oireilla. Oireilu oli itse asiassa täysin odotettua tässä tilanteessa. Siksi asiantuntijat alun perin olivatkin suositelleet lasten sijoittamista ammatilliseen hoitoon - ei sukulaisten luokse. Sopivaa paikkaa näin isolle poppoolle ei vain löytynyt ammatillisista perhekodeista.

Myöhemmin sijaisperhe valjasti lasten tuskan palvelemaan omia tarkoitusperiään.

Lasten isosisko oli loukannut sijaisvanhempien herkkää itsetuntoa kapinoimalla. Niinpä tapaamiset isosiskoon lopetettiin nuorempien lasten "oireilun" vuoksi. Tämä on tuttu ilmiö avioerotapausten yhteydestä - lapsen lähivanhemman oireilu tarttuu lapseen ja tästä saadaan hyvä tekosyy lopettaa ei-toivotut tapaamiset.

Muutkin ei-toivotut sukulaiset saatiin pian karkoitettua "uusioperheen" elämästä. Lastensuojelun asiakassuunnitelmassa oli sovittu säännöllisistä tapaamisista isovanhempien ja tätien - siis Jukan siskojen kanssa - mutta nekin kuihtuivat syksyn 2010 aikana.

Aikaisemmin lapset tapasivat isovanhempiaan yleensä viikoittain. Joskus mummilassa vietettiin myös viikonloppuja yökylässä ja käytiin kesäisin veneilemässä. Nyt loppui yökyläily ja veneily. Kukaan ei koskaan enää saanut tavata lapsia ilman Arin ja Minnan valvovaa silmää.

Tätä voisi joku jo alkaa ihmetellä. Lastensuojelu ei kuitenkaan puuttunut asiaan, vaikka sijaisperhe lopetti asiakassuunitelmissa sovitut tapaamiset heti alkuunsa ja lapset eristettiin sukulaisistaan. Isovanhemmat tapasivat lapset viimeisen kerran keväällä 2011.

Lapset kehittivät oman selviytymisstrategiansa tässä oudossa tilanteessa, jossa kaikki aikaisemmat tukiverkot äkkiä revittiin pois ja paluu äidin luokse nähtiin uhkana kiusaamisen pelon vuoksi. Jäljelle jäi vain sijaisperheen miellyttäminen.

Ei lapsia voi syyttää siitä, että he ovat halunneet pelastaa oman nahkansa ja ovat sopeutuneet toimimaan niin kuin heiltä odotetaan.

Itse odotan kolmen nuorimman lapseni paluuta edelleen. Minulle he ovat samoja kuin ennenkin, vaikka vuodet ovat vierineet. Olette aina tervetulleita takaisin!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

P.S. Ensi kerralla blogissa palataan takaisin Ulvilaan. Luvassa on heinäseipäitä ja murhaajan jälkien etsintää.