Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.

Ulvilan murha - tekijän vammat

Ulvilan murhan tutkinnan alkaessa joulukuussa 2006 poliisi lähti siitä oletuksesta, että tekijä on todennäköisesti itsekin saanut vammoja. Vammoja on voinut tulla kamppailun yhteydessä tai vammoja on voinut tulla rikotun takaoven ikkunan läpi kulkiessa.

Ikkunan terävistä lasinkulmista otettiin dna-näytteitä siltä varalta, että niihin olisi uhrin veren lisäksi tarttunut myös tekijän omaa dna:ta. Tekijä oli kuitenkin sen verran hyvin pukeutunut, ettei lasin pinnalta löytynyt muuta kuin lasinpalojen repimää tummaa polyesterkuitua.

Viime vuosien aikana poliisi on kiinnittänyt huomiota erityisesti yhteen näistä terävistä lasinpaloista - siihen jonkan viereen oli jäänyt jonkinlainen hapuileva verijälki näppylähanskasta. Nimenomaan tähän kohtaan liittyen verijälkitutkimuksen alkeiskurssin käynyt rikosylikonstaapeli Mika Tauru Helsingin poliisista on käynyt oikeudessa näyttämässä oikein rautalangasta vääntäen, että jos tekijä olisi laittanut kätensä tähän poistuessaan, tekijä olisi varmastikin loukannut itsensä terävän lasinreunan painuessa ranteeseen.

Vaikka Mika Taurun pätevyydestä voidaan olla montaa mieltä, tämä ajatuskuvio kuulostaa kieltämättä järkevältä ja mahdolliselta.

Poliisin rekonstruktiot ovat tosin osoittaneet, että on yhtä monta tapaa poistua ikkunasta kuin on yrittäjääkin, ja että käsi voi heilahtaa kauas terävien kulmienkin taakse. Kukaan kiipeilijöistä ei tiettävästi loukannut itseään, mutta toisaalta jokaista heistä muistutettiin erikseen työturvallisuudesta. Lisäksi oveen oli kiinnitetty vanerista leikattu reunus lasin suojaksi.

Aidossa tilanteessa tekijällä ei todennäköisesti ollut huoli työturvallisuudesta vaan kiire päästä pakoon, joten olen samoilla linjoilla Mika Taurun ja muiden poliisien kanssa siinä, että tekijä on todennäköisesti saanut vammoja. Vaikka tekijän suojapuku on eristänyt ihon raapivasta pinnasta, on todennäköistä, että terävän lasin viilto on jättänyt vähintäänkin jonkinlaista pintanaarmua vaatteiden läpikin.

Koska Mika Tauru katsoo tehtäväkseen keksiä jotain näyttöä Anneli Aueria vastaan, Mika Taurun logiikalla tämä on todiste lavastuksesta. Logiikka on lievästi sanoen outo. Jos ison miehen kättä olisi melkeinpä mahdotonta vääntää sinne itseään loukkaamatta, miten lavastaminen olisi onnistunut 170-senttiseltä naiselta ilman vammoja? Ja miksi ihmeessä olisi pitänyt tehdä vielä ylimääräisiä lavastettuja jälkiä näinkin hankalaan paikkaan, kun ovessa oli aidotkin jäljet?

Anneli Auerin - siis minun - kädet ja käsivarret on tutkittu eikä niissä ollut vammoja.

Ulvilassa asui siihen aikaan kuitenkin eräs mies, jolla on todettu sopivia vammoja juuri sopivissa paikoissa ja juuri sopivaan aikaan eli joulukuun alussa vuonna 2006. Niistä on otettu kuviakin. Osa vammoista näkyy kuvissa paljaina, osa on ollut siteen alla piilossa vasemman käden ranteessa.



Voisin lyödä vetoa, että Mika Taurulle ei ole näytetty näitä kuvia. Ei niitä haluttu näyttää minullekaan, vaikka lisätutkinnassa nimenomaan kysyin niitä. Ovathan kuvat varsin kiusallisia Porin poliisin kannalta, koska vammat ovat juuri sopivilla kohdilla ja koska näkyvien vammojen osalta kuvista voi todeta myös sen, että selitykset ja vammat eivät vastaa toisiaan. Digikuvia näistä vammoista odottelen edelleen, vaikka asiasta tehdyn selvityksen mukaan ne olisi annettu kaikille osapuolille jo oikeudenkäynnin aikana, vaikka kukaan osapuolista ei ole niitä kuitenkaan koskaan saanut.

Nämä vammat on todettu samalla henkilöllä, joka kävi Turussa 30.11.2006 samaan aikaan kuin Jukka ja jonka kasvonpiirteet ja pituus vastaavat tekijää. Hänellä oli ollut aikaisempaakin häiriökäyttäytymistä itseään vanhemman esimiesasemassa olevan mieshenkilön kanssa. Miehellä oli kova kunto ja suuret luulot itsestään, mutta huono itsehillintä. Tämä on se sama mies, joka asui melkein Tapio Santaojan naapurissa  ja jota Tapio Santaoja ei halunnut tutkia.

Nähtäväksi jää, tuleeko Mika Tauru todistamaan terävien lasinkulmien ja rannevammojen yhteydestä myös siihen oikeudenkäyntiin, jossa oikea mies tuomitaan Ulvilan murhasta, jos joskus niin pitkälle päästään. Nyt kun korkein oikeus vihdoin laittoi pisteen vuosia jatkuneille harharetkille, on täysin mahdollista, että oikea tekijä vielä saadaan kiinni.

LINKKI:

- Turumurre: Murhaajan poistuminen rikotusta ikkuna-aukosta,
jälkien perusteella tehty kuvaesitys murhaajan poistumisesta

FBI vs Tuija Niemi

Jatkan vielä kirjoittamista Ulvilassa 1.12.2006 soitetusta hätäpuhelusta, koska nimenomaan tällä hätäpuhelulla ja sen erilaisilla versioilla on keskeinen merkitys oikeusmurhan syntyhistoriassa - itse murhan ja murhan ratkaisemisen kannalta hätäpuhelu on sivuasia.

Lupaan kuitenkin palata murhaajan jäljille taas seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten asiaa seuranneet tietävät, KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan tittelillä työskentelevä litteroija Tuija Niemi  (ent. Tuija Niemi-Laitinen) on antanut hätäpuhelusta jos jonkinlaista lausuntoa ja lisäksi Ulvilan hätäkeskuspuhelua on analysoinut myös Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI, jopa kahteenkin kertaan.

Harva kuitenkaan tietää konkreettisella tasolla, mitä FBI on näillä puheluilla tehnyt. Käsittelen ensin FBI:n tuoreimman analyysin ja kirjoituksen lopussa palaan vuoteen 2009.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2012

FBI:lle lähetettiin vuonna 2012 itse hätäpuhelutallenteen lisäksi myös muuta materiaalia, kuten äänitallenteet poliisin hätäkeskukseen tekemästä äänirekonstruktioista, joissa oli tuotettu mm. huutoja erilaisilta etäisyyksiltä ja erilaisia muita ääniä sekä kuvamateriaalia asunnosta.

Tutkimusraportin mukaan hätäpuhelu analysoitiin seuraavilla menetelmillä: kriittinen kuuntelu, korkean resoluution aaltomuoto, kapeakaistainen spektri, leveäkaistainen spektri, spektrografia, äänenkorkeus- ja korrelaatioanalyysit.

FBI:n analyysin keskeinen sisältö oli se, että ensinnäkään tallenteella ei ole todettavissa mitään merkkejä siitä, että puhelun taustalla kuuluisi ennalta äänitettyä materiaalia ja toiseksi se, että äänirekonstruktioiden perusteella ei voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, joita Tuija Niemi on tehnyt. Analyysin voi lukea kokonaisuudessaan tämän kirjoituksen lopusta löytyvästä linkistä.

On sinänsä aika surkuhupaisaa, että Suomen poliisin ja oikeuslaitoksen pitää tilata Yhdysvalloista asti sellainen raportti, jossa kerrotaan, että äänten kuulumiseen tallenteella vaikuttaa niin moni tuntematon muuttuja (esim. luurin suuntautuminen, useat akustiset muuttujat, tallennusympäristön monimutkaisuus jne.) ettei siitä voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä esim. sen suhteen, monenko eri ihmisen askeleita tietyllä hetkellä kuuluu tai kuuluuko äänimaailmaltaan kaoottisen hätäpuhelun aikana tiettyjä ilman taustahälyä rekonstruoituja yksittäisiä ääniä. Jotenkin voisi kuvitella, että tämän pitäisi olla itsestäänselvä asia kenelle tahansa ihmiselle, jolla on aivot, ja aivan erityisesti sen pitäisi olla itsestäänselvyys äänitutkijan tittelillä useita vuosia työskennelleelle henkilölle - olkoonkin että tämä henkilö tekee yleensä työkseen pelkkiä litterointeja, mutta kuitenkin.

Vielä surkuhupaisammaksi kaikki meni, kun FBI:n lausunnosta huolimatta syyttäjä Kalle Kulmala suostui vielä vuonna 2015 vastaanottamaan amatöörisalapoliisi Raine Ampujan "äänitutkimuksen", jossa pariin yksittäiseen kohtaan tuijottaen oli saatu sellainen "tutkimustulos", että nämä äänet kuuluvat väärästä kohdasta asuntoa. Syyttäjä tietää varsin hyvin sekä FBI:n lausunnon että jopa Tuija Niemen kertomusten perusteella, ettei tallenteelta kuuluvien äänten perusteella voida sanoa tarkkaa paikkaa tai etäisyyttä ja että Raine Ampujan "tutkimus" on näin ollen täyttä kukkua.

Ilmeisesti sodassa ja oikeusmurhataistelussa kaikki keinot ovat kuitenkin sallittuja, ja hinta taistelusta jää oikeusmurhan uhrien ja veronmaksajien maksettavaksi.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2009

FBI:n tekemää analyysia vuodelta 2009 en voi laittaa nettiin luettavaksi, koska en ole saanut sitä itsekään. En edes tiennyt, sellaisen olemassaolosta, ennen kuin luin tänä syksynä lisätutkintapöytäkirjaan 8 sisällytettyä Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihtoa uudestaan ja entistä huolellisemmin.

Vertaamalla kirjeenvaihtoa ja tallenteita selvisi kuitenkin sellainen mielenkiintoinen asia, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty hätäpuhelu poikkeaa sisältönsä puolesta huomattavasti alkuperäisestä hätäpuhelusta.

Miksiköhän?

Mikä sai Tapio Santaojan ja Tuija Niemen lähettämään kesällä 2009 FBI:lle hätäpuhelusta aivan uuden ja erilaisen version, vaikka kirjeenvaihdon mukaan FBI:ltä on toivottu nimenomaan alkuperäistä kappaletta (the original recording) tai vähintäänkin suoraa kopiota (an exact copy), joka lähetettäisiin levyllä postitse, jotta tallenne pysyisi mahdollisimman muuttumattomana?

Tässä kohtaa ei inhimillinen erehdys oikein kelpaa selitykseksi.

Miksi  FBI:n piti kuunnella nimenomaan kohtaa 2:03, jossa Mika sihvonen oli kuullut lapsen sanovan hiljaisella äänellä "Ketä siel on?" ja Tuija Niemi ei ollut kuullut sitäkään vähää?

Ja miksi ihmeessä Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät sellaisen radikaalin ratkaisun, että FBI:ltä tilatut hätäpuhelun suodatetut versiot kävivätkin äkkiä täysin tarpeettomiksi juuri ennen kuin ne edes saapuivat Suomeen? Miten sattuikin, että juuri nyt Tuija Niemi kuuli äkillisesti kohdassa 2:03 ihan omin avuin kuuluisan uole-kohdan, josta pian revittiin isot otsikot?

Niin mukava kuin olisikin uskoa viranomaisten rehellisyyteen, kyllä tämä pistää miettimään.

Olisiko niin, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi olivat lähettäneet levyn tutkittavaksi FBI:lle siksi, että olisi uskottavampaa, jos FBI kaivaisi sieltä esiin hienoilla menetelmillään hyytävän U-O-L-E-huudon kuin jos KRP:n äänitutkija alkaisi äkillisesti kuulla siellä jotain itselleen uutta ja ennenkuulumatonta?

Tuija Niemen ja Tapio Santaojan harmiksi FBI:llä ei kuitenkaan puhuta suomea.

FBI oli 11.8.2009 pyytänyt suomenkielistä virkailijaa - siis Tuija Niemeä - tai kielenkääntäjää saapumaan Washingtoniin apuun. Ehkäpä juuri silloin Tuija Niemi ja Tapio Santaoja olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että jos uole-kohdan löytäminen joka tapauksessa jäisi Tuija Niemen harteille, turha Tuija Niemen olisi lähteä Yhdysvaltoihin asti "löytämään" uole-kohtaa, kun sen voisi tehdä Suomessakin. Ja näin tulemme taas takaisin siihen käänteentekevään hetkeen 13.8.2009, jolloin konstaapeli Holappa saapui Tuija Niemen laboratorioon CD-levyn kanssa ja loppu onkin historiaa, kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessani Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E-huijaus totesin.

Tällä kerralla lisään siis kuitenkin vielä aikaisempien epäilyjä herättävien asioiden listalle sen, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty tallenne on todistettavasti eri kuin alkuperäinen, eikä pelkästään subjektiivisen kuulokokemuksen perusteella arvioituna, vaan se on eri.

Tuija Niemestä tehtyä rikosilmoitusta ei aikoinaan otettu käsittelyyn, koska se sisältyi poliiseista tekemääni pitkään rikosilmoitukseen. Syyttäjä Tapio Mäkisen mukaan Tuija Niemi on siviili, eikä siksi kuulunut syyttäjä Mäkisen toimenkuvaan ryhtyä selvittelemään häneen kohdistuvia epäilyjä. Ehkäpä sekin päivä kuitenkin vielä tulee, että joku ottaa asiakseen selvittää, mikä tässä vuosia kestäneessä oikeusfarssissa oikeasti meni vikaan, ja myös Tuija Niemi pääsee vihdoin valokeilaan yhtenä oikeusmurhaikiliikkujan kantavana voimana.

Ensi kerralla - kuten lupasin - kirjoitan taas Ulvilan murhaajasta enkä Tuija Niemestä.

Lue FBI:n lausunto vuodelta 2012 kokonaisuudessaan:
(suomennettu versio, sisältyy Ulvilan murhan lisätutkintapöytäkirjaan numero 8)

• FBI:n analyysi vuodelta 2012, tapaus Anneli Auer / Ulvila

Tuija Niemi ja ameeban logiikka

Esitutkinnan valmistuttua keväällä 2010 pääsin itse kuuntelemaan kuuluisaa Ulvilan hätäpuhelua, jolla  rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan ei varmuudella kuulu ulkopuolisen ääniä. Pääsin myös tutustumaan KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan Tuija Niemen (ent. Tuija Niemi-Laitinen) niistä tekemiin litterointeihin.

Kuuntelu tuntui aluksi vaikealta, koska kaikki kauhu palautui mieleen. Muutaman kuuntelukerran jälkeen pystyin kuitenkin kiinnittämään huomiota myös tallenteen sisältöön ja muutaman kymmenen kuuntelukerran jälkeen oli päässyt jo aika hyvin sisälle puhelun äänimaailmaan.

Vaikka vankilan halpistelevision cd-soittimella en kuullut kaikkia yksityiskohtia - kuten murhaajan kiroilua - havaitsin melko nopeasti Tuija Niemen litteroinnissa useita virheitä ja puutteita.

Lisäksi ihmettelin Tuija Niemen väitteiden epäloogisuutta.

Ihmetys vain nousi, kun oikeudenkäynnin alussa sain lukea Tuija Niemen kiukustuneen vastineen niihin kommentteihin, joita olimme asianajajani Juha Mannerin kanssa esittäneet kirjallisessa vastauksessamme syyttäjän väitteisiin. Tajusin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella paha asenneongelma. Miten muuten voisi olla mahdollista, että  KRP:n äänitutkija voi kirjoittaa tällaisia höperyyksiä?

Tervetuloa Tuija Niemen maailmaan

Heti vastineen ensimmäinen lause johdattelee lukijan sisälle Tuija Niemen omituiseen, oman navan ympärillä pyörivään ajatusmaailmaan:

Itse asiassa Tuija Niemen lausuntojen yläreunassa kyllä lukee KRP, mutta mitäpä siitä. Ehkä Tuija Niemi on ajatellut asian niin, että hänellä on ihan oma labra, johon muilla ei ole mitään asiaa - eikä varsinkaan kriitikoilla ja arvostelijoilla. Olihan Tuija Niemi siihen aikaan KRP:n ainoa äänitutkija.

Sama närkästynyt ote säilyy läpi pitkän kirjoituksen.

Kiinnitimme Juha Mannerin kanssa huomiota siihen, että yhden rekonstruktioäänitiedoston nimi oli "Anneli siirtää uhria" ja esitimme perustellun epäilyn, että koko rekonstruktio olikin ehkä tehty syyllisyysnäkökulmasta. Tuija Niemi vastaa tähän, ettei tiedä, kuka sen on nimennyt ja kiistää, että nimet vaikuttaisivat hänen työhönsä - asettuu siis puolustuskannalle.

Perimmäinen kysymys on kuitenkin vähän isompi kuin pelkkä tiedoston nimeäminen. Kysymys on siitä, pystyykö Tuija Niemi toimimaan äänitutkijan roolissa objektiivisesti vai heittäytyykö hän tunteiden vietäväksi ja katsoo asiaa poliisin tarjoamalla ennakkoasenteella.

Kuulokuvat ovat hyvinkin riippuvaista siitä, mitä me odotamme. Mitä epämääräisemmiksi äänet menevät, sitä enemmän jää tilaa mielikuvitukselle - ja mielikuvitus tietysti laukkaa siihen suuntaan, johon ennakko-oletukset sitä ohjaavat.

Vastineestä käy valitettavasti selville, että Tuija Niemeltä on objektiivisuus kadonnut jo alkumetreillä ja että hän perustaa tulkintansa itse asiassa kaikelle muulle kuin äänille ja juuri se on se perimmäinen ongelma. Ulkopuolisen tekijän ja kamppailun äänet kuuluvat tallenteelta kuten ennenkin, mutta Tuija Niemi on muuttanut oman tulkintansa niistä.

Tuija Niemen värikäs kuvaus sisälmyksiä pursuavasta uhrista on hyvä esimerkki siitä, miten ennakko-oletukset ja kuvitelmat vaikuttavat "kuulemiseen". Tosiasiassa uhrilla ei ollut muuta kuin kolme syvää, fileerausveitsen terän levyistä haavaa toisessa kyljessä ja loput haavat olivat pieniä ja pinnallisia pistojälkiä katkenneesta veitsenterästä. Oikeuslääkärin mukaan haavat eivät välttämättä olleet edes kovin kivuliaita, ja uhri olisi voinut halutessaan nousta vaivatta ylös - siis tietysti, jos ei joku ulkopuolinen olisi ollut takkahuoneessa estämässä sitä. Tuija Niemen on kuitenkin ollut pakko jotenkin selittää itselleen se, miksi uhri huutaa kuin tapettava, paukuttelee huonekaluja ja pyytää vaimoa apuun, vaikka poliisin mukaan uhri on yksin eikä kukaan ole hänen kimpussaan.

Toinen hyvä esimerkki Tuija Niemen yksisilmäisistä tulkinnoista on hänen tulkintansa uole-kohtaa edeltävästä ä-äänteestä. Minä olin ehdottanut, että ä-äänne olisi voinut olla minun sanomani "Älä kuole" -lauseen loppuosa. Katsotaanpa, mitä mieltä Tuija Niemi on ollut asiasta:

Ainakaan mielikuvituksen puutteesta Tuija Niemeä ei voi syyttää - asenteellisuudesta sitäkin enemmän. Nykyään muuten tämä Amandan ä-äänne on hävinnyt kokonaan ja Ampujan orkesterin mukaan siinä kuuluukin naisen hengitystä.

On Tuija Niemi sentään yhdessä kohdassa jopa hellyttävän rehellinen:

Ameeban logiikkaa

Tuija Niemi itse on perustellut muuttuneita lausuntojaan sillä, että hän on saanut uutta tietoa poliisin kanssa tehdystä äänirekonstruktiosta.

Yhden äänen hän onnistuikin tunnistamaan rekonstruktion avulla: Anneli Auerin juoksuaskelten perässä kuuluvan ovenavauksen. (Sivuhuomautus: Raine Ampuja ja orkesteri eivät tunnistaneet tätä ääntä eikä Tuija Niemi vaivautunut siitä heille kertomaan.)

Muuten rekonstruktion todellinen anti jäi köyhäksi (kuten FBI:kin totesi), ja sitäkään vähää, mitä siitä saisi voisi saada irti, Tuija Niemi ei ole onnistunut hyödyntämään.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että äänirekonstruktiossa ei onnistuttu tuottamaan yhtään sellaista voimakasta, kirskuvaa lasin ääntä, jota sekä Tuija Niemen että rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan sieltä pitäisi kuulua. Rekonstruktiotallenteelta kuuluu vain pientä helinää, kuin joku potkisi suurehkoa lasinpalaa pitkin laattalattiaa. Näinhän se sitten olikin. Sitä kovaa lasin ääntä ei kuulu missään muualla kuin poliisin kiipeilyrekonstruktiossa, joka on tallennettu videokameralla (ei puhelimella) kaikuvassa hallissa ja joka kuulostaa siltä, kuin käynnissä olisi ollut toinen maailmansota.

Henkilökohtaisesti en usko, että litteiden lasinpalojen päälle astumisesta tavallisen tavaraa täynnä olevan kodin laattalattialla tulee sen kovempi ääni kuin soran päälle astumisesta ja että sellainen ei välttämättä kuulu kovin hyvin kaukana olevaan puhelimeen (muutamia lasimaisia napsahduksia puhelun taustalla kyllä kuuluu).

Pitäisi ja pitäisi. Yhdessä lukuisista oikeudenkäynneistä aito ja alkuperäinen rikottu takaovi oli tuotu paikan päälle ja poliisimies kokeili erilaisia tapoja astua ovesta läpi. Odotin korvat tarkkana kuulevani tämän kuuluisan kovan kirskuvan äänen ihan livenä poliisin kengänpohjan osuessa lasiin.

Ei kuulunut yhtään mitään.

Kaikkein hulluin kohta Tuija Niemen vastineessa kuitenkin liittyy kamppailun ääniin.

Vai ei kuulu puolustautumisen ääniä? Vai ei ole oikea uhri osannut äännellä samalla tavalla kuin poliisi, joka pelkästään näyttelee?

Vetää ihan sanattomaksi.

Joku voisi kutsua tällaista päättelyä naisen logiikaksi. Minä kutsuisin Tuija Niemen logiikkaa mieluummin ameeban logiikaksi. Ameeba on yksisoluinen eliö, jolla ei ole aivoja, mutta joka siitä huolimatta pystyy tuhoamaan kokonaisen ihmiselämän. Samaan pystyy myös objektiivisuutensa menettänyt suomalainen virkamies.

Leikkaamaton versio Tuija Niemen asenteellisesta lausunnosta löytyy täältä:

• Tuija Niemen vastine Jarmo Valkamalle 16.04.2010

Jukka S. Lahti Turussa 30.11.2006 - Mitä tapahtui?

Tasan yhdeksän vuotta sitten - 30.11.2006 - mieheni Jukka S. Lahti lähti aikaisin aamulla ajamaan Ulvilasta Turkuun. Jukka oli menossa Turun Työvoimatoimiston järjestämään seminaariin ja iltatilaisuuteen ja pariin muuhunkin paikkaan samalla matkalla. Olimme edellisenä iltana yhdessä valinneet hänelle paidan ja solmion, ja minä olin pakannut Luvatalta saadun kupariesineen tuliaisiksi entiselle esimiehellemme U.K:lle.

Ensimmäinen tapaaminen oli kello kahdeksan aikoihin osoitteessa Vanha Hämeentie 29. Siellä työskentelevä A.R. (myöskin entinen työtoverimme työvoimatoimiston ajoilta) on kertonut Jukan lähteneen vähän ennen yhdeksää seuraavaan kohteeseensa hammaslääkärille Turun keskustaan. Jukalla oli varattuna aika Hammaspulssiin Humalistonkadulle klo 9:30-10:00.

Kello 10 aikoihin Jukka on piipahtanut JobCafessa Turun Hansakorttelissa kauppatorin vasemmalla puolella, jossa keskipäivälle ajoittuvan seminaarin järjestelyt ovat vielä olleet kesken. Seuraavaksi hänet on nähty samassa paikassa eli JobCafessa vähän ennen seminaarin alkua klo 12-12:30 aikoihin. Jukan menemisistä tällä välillä ei ole muuta tietoa, kuin että hän on soittaessaan siskolleen Päiville klo 11:30 aikoihin maininnut etsivänsä autopaikkaa ja ollut tuolloin Puutarhakadulla Turun keskustassa.

Seminaarin jälkeen Jukka on käynyt tapaamassa siskoaan Turun keskustan ulkopuolella ja saapunut iltatilaisuuteen Hansakortteliin sen alkaessa klo 19. Tapahtuman järjestäjien mukaan Jukka oli lähtenyt kotiin klo 22:00 aikoihin.

Jukka oli ollut hyvällä tuulella ja seurustellut iloisesti muiden vieraiden kanssa, kuten hänen tapansa oli. Tosin hän oli puhunut negatiiviseen sävyyn Porista ja nykyisestä työstään ja kertonut suunnittelevansa koko perheen muuttoa muualle ja muihin töihin. Vaimostaan ja perheestään hänellä ei ollut ollut mitään pahaa sanottavaa, vaan päin vastoin hän oli sopinut, että tulemme koko perheen voimin tulevana kesänä tapaamaan entistä työtoveriamme M.K:a ja hänen perhettään.

Kaksi miestä Turussa

Jukka S. Lahti ei ollut ainoa mies, joka lähti varhain aamulla ajamaan Ulvilasta kohti Turkua.

Lähellä kotiamme oli toinenkin koti, josta oli asiaa Turkuun aamupäivällä 30.11.2006. Tästä perheestä mies oli irtisanottu Luvatalta keväällä 2003, mutta nainen oli edelleen töissä samassa paikassa.

Tämänkin perheen matkakohde oli Turun kauppatorin reunalla - ei kuitenkaan vasemmalla vaan oikealla reunalla. Turun matkalla oltiin kokonainen päivä. Aikataulu ei ole ihan täsmällinen, mutta kaikesta päätellen pariskunta on liikkunut kauppatorin ympäristössä aamupäivällä samoihin aikoihin kuin Jukka.

Kohtasiko Jukka tämän toisen miehen Turussa? Tuliko riitaa parkkipaikasta? Vai oliko Jukka liian ystävällinen avovaimoa kohtaan?

Vai oliko muuten vain ärsyttävää nähdä se kaikkien haukkuma "ikävä kaveri"?

Kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkäsen data-analyysin mukaan tekijällä on todennäköisesti antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihderiippuvuus, ja teon on voinut laukaista suhteellisen pienikin asia koetusta nöyryytyksestä, jonka ei tarvitse olla edes todellinen. Tämän kaltaiselle ihmiselle riittää kuviteltukin nöyryytys.

Mitä tapahtui?

Kaksi Ulvilasta lähtenyttä miestä Turussa samaan aikaan.

Toinen on hyvällä tuulella ja koko ihana elämä edessä uusine suunnitelmineen.
Toinen on masentunut ja koko elämä solmussa.

Kaksi miestä Ulvilasta, joille molemmille ilmestyy Turussa vietetyn päivän jälkeen fileerausveitsellä tehtyjä jälkiä kehoon.

Toinen murhattu.

Toinen... ?

Totuus puuttuvista jäljistä - Kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemen ala-arvoisten "äänitutkimusten" lisäksi syyttäjän vakiovarusteisiin on kuulunut myös joukko perättömiä väitteitä, joista syyttäjä itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka ne on helppo osoittaa vääriksi jopa ihan vain kuvasta katsomalla. Ilmeisesti näiden perättömien väitteiden käyttö perustuu siihen, että kun syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala esiintyvät sinnikkäästi ja vakavalla naamalla ikään kuin heidän puheensa olisivat totta, keskivertotuomari menee hämilleen ja bluffi saattaa mennä läpi.

Yksi tällainen bluffi on väite "puuttuvista" jäljistä takkahuoneen lattialla. Syyttäjä kiinnittää tuomareiden huomion kahteen parhaiten näkyvään kengänjälkeen ja väittää sitten suurieleisesti, että niiden ja olohuoneen puolella näkyvän yksittäisen liukujäljen välillä ei ole minkäänlaista muuta jälkeä, ja koska liukujälki ei ole voinut tyhjästä tipahtaa, kyseessä on lavastus.

Jos katsoo kuvia, mitään "puuttuvia" jälkiä ei tietenkään ole, vaan lattia on täynnä erikokoisia ja -näköisiä kengän osajälkiä - osa selviä, osa vähemmän selviä. Samaa ovat kertoneet paikan päällä Ulvilassa Tähtisentie 54:ssä aitoja ja alkuperäisiä jälkiä v. 2006 katselleet tekninen tutkija Matti Mäkinen ja tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti.

Kuvien saaminen oikeudenkäyntiaineistoon ei kuitenkaan aikanaan ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka ne ovat olleet yksi tärkeimmistä todisteista - tai ehkäpä juuri siksi.

Alkuperäisessä esitutkintapöytäkirjassa oli ainoastaan huonolaatuisia ja pienikokosia kuvia paperille printattuna. Tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta oli kuulemma kieltänyt antamasta alkuperäisiä digikuvia  puolustukselle, kun asianajajani Juha Manner yritti saada niitä meille ennen oikeudenkäynnin alkua.

Digitaaliset kuvat saimme haltuumme vasta 14.04.2010 päivätyn lisätutkintapöytäkirjan numero 2 liitteenä - ja silloinkin vain ensipartion kuvat irrallisina kuvina ja loput kuvaliitteisiin ympättyinä.

Suurin osa kuvista on ollut salattuja, koska kuvissa on näkynyt myös uhrin ruumis, joten syyttäjän on ollut helppo kertoa satujaan myös suurelle yleisölle.

Kokosin kuvat takkahuoneen lattian "puuttuvista" jäljistä erilliselle sivulle,
jolle asiasta kiinnostuneet pääsevät alla olevasta linkistä.
(K-16 / VAROITUS: Sisältää verijälkikuvia)

• Ulvilan murha - kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus

KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemi on jo vuosia muuttanut lausuntojaan sen mukaan, mitä poliisi milloinkin pyytää.  Miksi siis tuntuu vaikealta uskoa, että hän olisi voinut peukaloida myös itse hätäpuhelua?

Onhan ihmeellistä, miksi kukaan ei ollut kuullut tallenteelta kuuluisaa uole-kohtaa ennen syksyä 2009, vaikka useat eri henkilöt olivat kuunnelleet hätäpuhelua moneen kertaan sekä alkuperäisenä että paranneltuina versioina.

Tallennetta oli kuunnellut ainakin Tuija Niemi itse, tutkija Mika Sihvonen Tampereen yliopistolla, tekninen tutkija Matti Mäkinen, tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ja joukko ihan tavallisia poliiseja mukaanlukien ne kolme porilaista poliisia, jotka oikeudessa kertoivat tehneensä tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahdelle muistion Anneli Auerin syyllisyyteen viittaavista tekijöistä. Yksi näistä tekijöistä oli nimenomaan hätäpuhelu.

Asian ymmärtäisi, jos uole-kohta olisi samanlainen pikkuruinen ja vaikeasti erotettava sana kuin murhaajan suusta tuleva vittu, mutta kun se ei ole. Se kuuluu lujaa ja selvästi.

Vaikka kuulossa olisi vikaa, elefantin kokoista uole-kohtaa ei voi olla näkemättä, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani Raine Ampujasta totesin.

Alla olevassa kuvassa (klikkaa isommaksi) näkyy pätkä Audacityn spektrogrammia äänten voimakkuuksista. Vasemmalla näkyy kauempaa tulevaa ääntelyä, oikealla puhelimeen puhuttua puhetta, keskellä punaisella ympäröitynä "uole"-kohta.

Miten ihmeessä Tuija Niemeltä olisi voinut jäädä huomaamatta tämän kokoinen järkäle ja ne varmat o- ja e-vokaalit, jotka hän on sieltä myöhemmin "löytänyt"?  Samaan aikaan hän on kuitenkin surutta litteroinut kaikenlaisia pyyjääpäitä huonosti kuuluviin kohtiin?

Joku tässä ei nyt täsmää.

Miten ja mistä U-O-L-E ilmestyi

Saadaksemme selville, mikä uole-kohdassa haiskahtaa, meidän on tehtävä paluu alkujuurille aina joulukuun alkuun vuoteen 2006, jolloin Tuija Niemi sai laboratorioonsa ensimmäistä kertaa näytteen numero 26, joka oli siis hätäkeskuksesta tallennettu Ulvilan hätäpuhelu.

Valitettavasti emme voi palata aikakoneella takaisin tuohon hetkeen kuuntelemaan tallennetta ja tekemään vertailuja emmekä myöskään voi tietää, onko Tuija Niemen joulukuulle 2006 päivätty litterointi enää nykypäivänä aito, joten tämä aikahyppy ei tuo meille muuta tietoa, kuin että uole-kohta puuttuu.

Kohtaan 2:03 on merkitty naisen sanomana kaksitavuinen sana, mikä sinänsä pistää silmään outona, koska muihin epäselviin kohtiin Tuija Niemi ei ole laskenut tavuja vaan hän on litteroinut sanoja jopa vailla minkäänlaista merkitystä, kuten pyyjääpää tai vittikö.

Vielä oudompaa on tulossa.

Hypätkäämme seuraavaksi vuoteen 2008. Tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti menetti luottamuksensa Tuija Niemeen kuultuaan, että Tuija Niemi oli leikannut tallenteesta lapsen rääkäisyn ja sen perässä kuuluvan napsahduksen pois, koska ei kestänyt kuunnella niitä, ja tästä syystä Joutsenlahti tilasi Tampereen yliopiston hypermedialaboratoriosta uuden äänianalyysin tammikuussa 2008.

Tampereelta saatu FL Mika Sihvosen analyysi erittelee hiljaiset äänet tarkemmin kuin Tuija Niemen litterointi. Sihvosen analyysiin on merkitty esimerkiksi uhrin ääntely heti tallenteen alussa, mikä Tuija Niemeltä puuttuu, kuten myös takkahuoneesta kuuluva murhaajan kirosana.

Analyysi on rakennettu siten, että suoraan puhelimeen kuuluvat ja kauempaa kuuluvat äänet on merkitty eri sarakkeisiin ja kolmanteen sarakkeeseen on täsmennetty puhelun taustalta kuuluvia ääniä.

Kohtaan 2:03 Mika Sihvonen on merkinnyt kolmanteen sarakkeeseen tyttären sanoneen "Ketä siellä on?".

Siis mitä ihmettä? Elefantin kokoinen uole puuttuu kokonaan alkuperäiseltä tallenteelta ja sen sijaan siinä kuuluu pelokkaan lapsen äidilleen suuntaama hiljainen kysymys "Ketä siel on?"

Tämä oli niin järisyttävä havainto, että asiaa on pakko lähteä selvittelemään vieläkin tarkemmin.

Oikeudessa on tullut esiin, että ensimmäisenä uole-kohdan keksi rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja ja Tuija Niemi - silloinen Tuija Niemi-Laitinen - vain vahvisti tämän Tapio Santaojan hänelle esittämän huomion.

Kuuluuko siis Tapio Santaojan ja Porin poliisin loppuvuonna 2008 tekemässä äänirekonstruktiossa jo kuuluisa KUOLE-huuto Annelin suusta?

Ei kuulu.

Sen sijaan Toinen koko puhelu -rekonstruktiotallenteelta kuuluu takkahuoneesta noin kohdan 2:13-2:14 kieppeillä lyhytkestoinen "kuole" jomman kumman miespuolisen kamppailijan suusta. Ehkäpä tämä lipsahti murhaajan osaan eläytyneeltä poliisilta ja Santaoja sai siitä myöhemmin hyvän idean.

Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdosta käy ilmi, että vielä kesäkuussa 2009 on ollut epäselvää, mitä kohdassa 2:03 kuuluu ja kenen äänellä - naisen vai lapsen. Tuija Niemi on pyytänyt FBI:tä analysoimaan kohtaa 2:03, jossa kuuluu jotakin naisen tai lapsen äänellä, ks. kuva alla (klikkaa isommaksi).

Tämä selviää lisätutkintäpöytäkirjan 6 sivulta 71. Varsinainen analyysi puuttuu, koska sille oli näköjään tehty Tapsat. Analyysin tilalla on kolmeen kertaan kopioituna FBI:n lähetyslistat lähetettävästä cd-levystä.

Kirjeenvaihdossa mainittua lyhyempää äänitiedostoa kohdassa 2:03 kuuluvasta naisen tai lapsen äänestä en ole kosakaan nähnyt tai kuullut.

Ehkäpä se on kadonnut johonkin jemmaan.

Uusi käänne

Seuraavaksi siirrymme ajassa pari kuukautta eteenpäin elokuuhun 2009, päivään jona konstaapeli Holappa on tuonut hätäpuhelutallenteen Tuija Niemen laboratorioon CD-levyllä, ja kas kummaa - nyt sieltä kuuluu Annelin äänellä "_uole", josta ainakin u- ja o-vokaalit ovat Tuija Niemen mukaan ihan satavarmoja.

Loppu onkin tunnettua historiaa. Nimenomaan tällä hyytävällä U-O-L-E -löydöllä manipuloitiin niin syyttäjä, media kuin hetkellisesti jopa minut itsenikin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä ja Ulvilan murha on ratkennut.

Palataanpa hetkeksi vielä konstaapeli Holappaan (ks. esitutkintapöytäkirjan s. 342). Mitä tekemistä hänellä on tämän koko asian kanssa? Sitä sopii ihmetellä, koska missään muussa KRP:n lausunnossa - Tuija Niemen tai kenenkään muunkaan KRP:n tutkijan - ei ole mainittu nimeltä, kuka näytteen on toimittanut laboratorioon.

Ehkäpä Tuija Niemi on järkeillyt, että jos joku keksisi joskus epäillä, että hätäpuhelutallenne onkin väärennös, hän voisi aina selittää saaneensa levyn jostain muualta - ei niin, että se olisi syntynyt Tuija Niemen laboratoriossa.

Mitä nyt

Olen esittänyt todennettavissa olevat faktat: kukaan ei ole kuullut uole-kohtaa ennen elokuuta 2009, joku on joskus kuullut siinä jotain ihan muuta ja nyt sillä kohtaa on elefantin kokoinen uole, jota kukaan ei voi olla huomaamatta.

Jokainen tehköön niistä omat johtopäätöksensä. Minun johtopäätöseni on, että kyseessä on jonkinlainen huijaus.

Äänenkäsittelyohjelmiin perehtynyt henkilö kertoi ystävälleni, että tallenteelta olisi ollut helppo siivota tyttären hiljainen "Ketä siel on" ja lisätä sen rippeiden päälle naisen äänellä sanottu "kuole". Kun uusi versio tallennettaisiin monoraitana, kukaan ei erottaisi lisättyä kohtaa alkuperäisestä. Kenen tahansa naisen ääni saadaan pienellä käsittelyllä kuulostamaan Annelilta. Tallenteelta tehdyt käsitellyt versiot olisi helppo korvata uusilla versioilla. Päivämäärätkin pystyy väärentämään.

Crimeplus jutun mukaan Tuija Niemi on ennenkin osallistunut todisteiden väärentämiseen.

FBI:llä saattaisi olla käytössä menetelmiä, jolla mahdollinen väärennös saataisiin paljastettua, mutta valitettavasti välikätenä on Suomen poliisi, joten se siitä.

Laki velvoittaa hätäkeskuksia säilyttämään alkuperäiset nauhat viisi vuotta. Lisätutkintapöytäkirjan 7 mukaan poliisi on kuitenkin jo päässyt käsiksi hätäkeskuksen varmuusnauhaan jo vuonna 2012, joten se siitä.

Jos jollakin sattuu löytymään kenkälaatikosta se aito ja alkuperäinen tallenne, jolla kuuluu tyttäreni sanoma "Ketä siel on?" lähettäisitkö sen ystävällisesti Anneli Auerin asianajajalle?

Linkkejä

Kunntele Ulvilan hätäpuhelu, koko tallenne tekstitettynä:
- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/

Mika Sihvosen äänianalyysi:
- http://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

Anneli Auer blogi:
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Tapio Santaoja

Muualla:
- Crimeplus / Tuija Niemi

Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies

Satakunnan Kansassa uutisoitiin 6.9.2015 asuntomurrosta yöllä kello 3:20 Ulvilassa tyhjillään olleeseen omakotitaloon. Tutkintaa johtanut rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Lounais-Suomen poliisista on heti osannut kertoa, että kyse ei ole oman kylän pojista vaan tekotavan perusteella murtautujat ovat tulleet kauempaa.

Eihän nyt kukaan ulvilalainen sellaista tekisi. Ei ainakaan kello 3:20 aamuyöllä - siihen aikaan Ulvilassa kaikki ovat nukkumassa.

Tapio Santaoja sen tietää. Onhan hänellä itselläänkin omakotitalo Ulvilassa.

Meilläkin oli omakotitalo Ulvilassa ja meillekin murtauduttiin sisään aamuyöllä 1.12.2006. En tiedä, missä Tapio Santaoja silloin oli, koska kukaan ei ole kysynyt häneltä. Ei häneltä saatu myöskään DNA-näytettä silloin, kun oletuksena oli, että takkapuun kulmasta löytynyt DNA todennäköisesti olisi peräisin tekijältä.

Tiedän vain, että Porin poliisissa Tapio Santaoja ei ollut juuri sillä hetkellä. Hän tuli takaisin poliisin palvelukseen keväällä 2007 ja minut hän tapasi ensimmäisen kerran saman vuoden kesällä, kun hän tuli näyttämään minulle valokuvia, joiden joukossa oli myös kuva porilaisesta näyttelijästä Kai Tannerista, jota poliisi silloin epäili tekijäksi.

Ensivaikutelmani Tapio Santaojasta oli neutraali. Hän ei herättänyt minussa erityisen positiivisia tai negatiivisia tunteita.

En silloin aavistanut, että tämä tapaaminen oli ratkaiseva sysäys, joka teki minusta ihanteellisen uhrin Tapio Santaojan päivänvaloa kestämättömälle vehkeilylle, jonka ensimmäinen uhri oli Kai Tanner.

Kun Tannerin jutusta ei tullut mitään, minusta tuli seuraava uhri.

Pauli Kuusirannan oikea käsi

Kun komisario Juha Joutsenlahden aika tutkinnanjohtajana päättyi loppukesällä 2008 ja tilalle tuli Pauli Kuusiranta, Tapio Santaoja sai vapaat kädet toteuttaa itseään.

Käytännössä se merkitsi sitä, että mieheni Jukka S. Lahden murhan selvittäminen päättyi kuin seinään. Olen lukenut kaikki tuon ajan paperit, ja tosiaankin - ketään oikeasti mahdollista epäiltyä ei tutkinnanjohtajan vaihduttua enää ole tutkittu.

Pauli Kuusiranta hyväksyi sen, että kun ei syyllistä löytynyt, tehdään sellainen.

Tapio Santaoja oli jo löytänyt sopivan ehdokkaan - nainen joka ei tykkää siivota ja joka ei ole oman kylän tyttöjä, Anneli Auer, Jukka S. Lahden vaimo.  Vaimolla oli suuri kannatus niiden rivipoliisien keskuudessa, jotka olivat olleet mukana jossain vaiheessa tutkintaa, mutta joilta puuttui kokonaiskäsitys selvitetyistä asioista.

Tosin Tapio Santaojalla oli lukuisten kuulustelujen ansiosta hyvin tiedossa, että Jukka oli niin hyvä ja omistautunut perheenisä, että se oli joidenkin mielestä jopa ärsyttävää, eikä Annelistakaan ollut kellään pariskunnan tutulla tai sukulaisella mitään pahaa sanottavaa. Annelilla ei ollut mitään syytä tappaa Jukkaa.

Rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalla oli kuitenkin taskussaan pari valttikorttia: Anneli Auer oli vaimo, ja vaimosta on aina helppo tehdä syyllinen, Kuka sitä tietää, mitä tapahtuu neljän seinän sisällä. Sellaista sattuu.

Toinen valttikortti oli Anneli Auer itse. Tapio Santaoja oli tavannut minut ja nähnyt minussa heti suurta potentiaalia: olin hänen mielestään samanlainen kuin hänen oma vaimonsa. Siitä päätellen hänen vaimonsa on ilmeisesti yhtä kiltti, sinisilmäinen ja helposti vedätettävä kuin minäkin.

Koska mitään näyttöä ei ollut eikä voinutkaan olla, sitä alettiin tehdä.

Jo syksyllä 2008 tehtiin rekonstruktioita mm. lasin rikkomisesta ja ovesta kiipeämisestä. Rekonstruktio osoitti selkeästi, että ikkuna oli rikottu ulkoapäin, mutta Tapio Santaoja keksi, että tämän pikku ongelman voisi kiertää kauempana olevalla yksittäisellä lasinpalalla. Olisihan se yksi pala voinut vaikka lentää sisältäkin päin.

Kiipeilyrekonstruktiot osoittivat, että isokokoinenkin mies mahtuu hyvin kulkemaan rikotusta ikkuna-aukosta, mutta koska kaikille se ei ollut ihan yhtä helppoa, tämänkin voisi röyhkeästi kääntää osoittamaan jotain ihan muuta kuin totuutta. Ainakin sitä voisi yrittää.

Jossain vaiheessa Tapio Santaoja keksi, että hätäpuhelutallenteelta ei kuulu sellaisia ääniä, joita voisi kuvitella kuuluvan. Järjestettiin äänirekonstruktio, jossa pojat panivat talon rytisemään ja tehtiin kaikenlaisia muitakin ääniä, joista osa saatiin kuulumaan, osa ei. Äänirekonstruktio videoitiin, mutta koska vertailu videoihin ilmeisesti osoitti, että aika paljon ääniä häviää matkalla, nämä videot ovat myöhemmin kadonneet jäljettömiin.

Mukana äänirekonstruktiossa oli KRP:n surullisenkuuluisa Tuija Niemi.

Lisäksi Tuija Niemi  laati Tapio Santaojan pyynnöstä konstaapeli Holapan toimittamalta CD-levyltä täysin uuden litteroinnin, jossa ulkopuolisen tekijän äänet muutettiin Jukan ääniksi ja laitettiin Annelin suuhun uusi sana  (u)ole, jota kukaan muu ei ollut aikaisemmin kuullut.

Enää oli jäljellä yksi vaihe. Piti saada Anneli Auer itse uskomaan, että hän oli surmannut miehensä ja kokenut sen jälkeen muistinmenetyksen. Sitten hänet pitäisi saada tunnustamaan.

Tapio Santaoja on sellainen luontainen helppoheikki ja manipuloinnin mestari, että Anneli Auer oli aivan yhtä helppo puhua päästään pyörälle kuin KRP:n Tuija Niemikin.

Tajusin tulleeni huijatuksi vasta muutamaa viikkoa myöhemmin - nopeammin kuitenkin kuin Tuija Niemi, joka ei ilmeisesti ole tajunnut sitä vieläkään.

Taas tehtiin Tapsat

Olen myöhemmin saanut selville Tapio Santaojan epärehellisyydestä paljon muutakin. Aina, kun jostain nousee esiin kyseenalaista uutta näyttöä, outoja asioita puhuvia uusia todistajia tai omituisia lausuntoja, yleensä niiden takaa näyttää paljastuvan sama vanha Tapio Santaoja.

Vaikka kuulin syksyllä 2011 kotietsinnän yhteydessä paikalla olleelta turkulaiselta poliisilta, että hänen tietojensa mukaan Tapio Santaoja oli siirretty syrjään tutkinnasta, sain myöhemmin havaita, että näin ei suinkaan ollut. Tapio Santaoja veteli naruja takapiruna ihan niinkuin ennenkin ja toimi kenraalina myös lasten kertomuksista nousseessa uudessa seksuaalirikos- ja pahoinpitelyhaarassa, kuten uuden tutkinnan puhtoiseksi keulakuvaksi nostettu konstaapeli Jouni Kostensalo on oikeudessa myöntänyt.

Olen tehnyt Tapio Santaojasta rikosilmoituksenkin, mutta ilmoitus sysättiin syrjään vähin äänin. Vaikka esimerkiksi valehtelusta ja esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärentämisestä on olemassa ihan konkreettista näyttöä, poliisirikosten hautaajana tunnettua kihlakunnansyyttäjää Tapio Mäkistä virkarikos ei hetkauttanut.

Tapio Santaojan bravuuri on oikean tiedon vaihtaminen vääräksi, mikä tulee esiin kautta linjan sekä suoraan että epäsuorasti.

Suoralle toiminnalle on jo kehittynyt oma termikin: "tehdä Tapsat". Jos jostakin näyttää puuttuvan jotakin materiaalia ja sen tilalle on kopioitu moneen kertaan täysin merkityksetöntä tietoa, on mitä ilmeisemmin tehty Tapsat.

Näin oli tehty esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteelle, mutta olen huomannut saman ilmiön myös lukiessani pöytäkirjasta poisjätettyjä kuulusteluja ja tutkiessani Porvoon poliisin työvuorolistoja. Viimeksi huomasin nyt tänä syksynä, että myös Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdolle vuodelta 2009 oli tehty Tapsat.

Mitähän kaikkea muuta Tapsa on ehtinyt tehdä, mitä kukaan ei ole vielä huomannut?

Motiivi hakusessa

Tapio Santaojan motiivi on minulle epäselvä. Onko kyse vain siitä, että minä en ole oman kylän tyttöjä ja että minä vaikutin hänestä aidosti oudolta? Vai onko takana jotain muuta?

Ainakaan ei voi olla kyse julkisuudesta, koska Tapio Santaoja ei ole halunnut tuoda itseään esiin tämän jutun yhteydessä toisin kuin eläköityvä tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, joka patsasteli aikanaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin syytettä oli edes nostettu.

Ehkä syy on oikean murhaajan suojelu syystä tai toisesta. Tai ehkä Tapio Santaojalla on tämän lisäksi muitakin salaisuuksia suojeltavana, jotka tutukinnan jatkuessa olisivat saattaneet paljastua.

Lukiessani viime syksynä pöytäkirjoista pois jätettyjä papereita, minulle selvisi paitsi se, kuka Ulvilan murhaaja todennäköisesti on, myös se, että tämä murhaajaksi epäilty mies on Tapio Santaojan erityisessä suojelussa. Kesäkuussa 2007 Tapio Santaoja sai nimittäin ulvilalaista pubinpitäjää kuulustellessaan niin  mielenkiintoisen vihjeen tästä henkilöstä, että sen olisi ilman muuta odottanut johtavan lisätutkintaan kyseisen henkilön kohdalla.

Tapio Santaoja ei kuitenkaan tehnyt mitään, vaan päin vastoin juuri tässä kohdassa hänelle tuli kiire löytää joku muu epäilty. Noin viikon sisällä em. kuulustelusta Porin poliisi oli Santaojan ehdotuksesta tekemässä porilaisesta näyttelijästä täysillä syyllistä, vaikka tämä toinen mies olisi ollut moninkertaisesti parempi epäilty.

Epäilin jo syksyllä 2014, että Tapio Santaoja ja oma epäiltyni ovat tuttuja keskejään. Tämä epäily vahvistui myöhemmin. Lisäksi selvisi, että Tapio Santaoja ja murhaepäilty asuivat vain parin kadunvälin päässä toisistaan.

Onko kyse vain siitä, että oman kylän poikia ei epäillä - eikä varsinkaan naapuria - vai onko takana vielä jotain muuta?

Miksi Tapio Santaoja oli välillä töissä muualla, mutta palasi takaisin Porin poliisiin keväällä 2007?

En osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta yksi asia on varma: olipa takana joku suurempi kuvio tai ei, Tapio Santaoja edustaa minulle sellaista epärehellisen poliisin perikuvaa, joita olin luullut olevan vain amerikkalaisissa elokuvissa - ei täällä koti-Suomessa, ei samassa kylässä  eikä ainakaan omassa naapurustossa.

Niin sinisilmäinen minäkin joskus olin.

Linkkejä

- Satakunnan Kansa 6.9.2015: Uutinen asuntomurrosta Ulvilassa
- Tapio Santaoja / anneliauer.com
- Tapio Santaoja / niinaberg.com
- Tuija Niemi

Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Kun tätä juttua käsiteltiin ensimmäistä kertaa Porin käräjäoikeudessa keväällä 2010 pidin syyttäjä Kalle Kulmalan käyttäytymistä kohtalaisen asiallisena toisin kuin hänen iäkkäämmän kollegansa Jarmo Valkaman käytöstä.

Jarmo Valkama pelleili, viihdytti tuomareita vitseillään ja heitti samalla hiekkaa tuomareiden silmille tarjoillen räikeästi vääristeltyjä puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Kalle Kulmala puolestaan esiintyi hillitysti ja pysyi asiassa. Keväällä 2011 Vaasan hovioikeuden viimeisessä istunnossa Kalle Kulmala näytti jopa siinä määrin vaivautuneelta, että tulkitsin sen noloudeksi. Arvelin, että Kalle Kulmala tunsi suurta myötähäpeää kuunnellessaan  Jarmo Valkaman loppupuheenvuoroa. Täytyihän Kalle Kulmalan tietää, että se oli pelkkää bluffia ja täytyihän hänen ymmärtää, että todennäköisesti myös hovioikeuden tuomarit olivat tajunneet sen.

Myöhemmin Jarmo Valkama vetäytyi koko jutusta vedoten eläkkeelle jäämiseen, vaikka ei hän oikeasti mennytkään eläkkeelle. Ehkä hänen omatuntonsa heräsi tai ehkä hänet vain siirrettiin syrjään. Ehkä hän oli ollut liian rehellinen paljastaessaan Pekka Lehdon dokumentissa, että syytetyksi tulemiseen riittää ihan vain fifty-fifty mahdollisuus, että joku kenties saattaisi olla syyllinen. Tai sitten ei.

Pahempi kuin Valkama

Syksyllä 2014 Vaasan hovioikeudessa sain tavata uudistuneen Kalle Kulmalan - hänestä oli tullut uusi Jarmo Valkama. Samat valheet, samat vääristelyt, sama toisto- ja väsytystaktiikka. Jopa osa Jarmo Valkaman maneereista oli tarttunut Kalle Kulmalalle. Vain parta ja Jarmo Valkaman hyvä huumorintaju puuttuivat.

Likaisen pelin pelaajana Kalle Kulmala lopulta jopa ylitti edeltäjänsä. Siinä missä Jarmo Valkama oli ainakin minun arvioni mukaan pelkästään piittaamaton ja vastuuton käyttäessään ihmisiä pelinappuloinaan, Kalle Kulmala on ollut kylmäverisen häikäilemätön.

En tiedä, keneltä idea oli alun perin lähtöisin - ei välttämättä Kalle Kulmalalta itseltään -  mutta tuli aloite keneltä tahansa, Kalle Kulmalan ei olisi ollut pakko mennä mukaan kiusaamaan ulvilalaista fysioterapeutti Pirjo Koivistoa. Koivisto toimi kuten kuka tahansa rehellinen ja vastuuntuntoinen ihminen tuodessaan esiin tärkeinä pitämiään asioita niin hyvin kuin osasi ja muisti. Pirjo Koivisto ei tehnyt mitään väärää. Siitä huolimatta Kalle Kulmala täysin tietoisesti aiheutti turhaa kärsimystä vanhalle ja sairaalle ihmiselle käynnistämällä tätä vastaan aiheettoman poliisioperaation ihan vain siksi, että Kalle Kulmalalla on syyttäjänä valta tehdä niin.

Syyttäjällä on valta katsoa läpi sormien kaikkia niitä, jotka kertovat syyttäjän kantaa myötäileviä tulkintoja tai suoranaisia valheita oikeudessa syyttäjän todistajina. Samaan aikaan syyttäjällä on myös valta kostaa kaikille niille, jotka tulevat hänen tielleen. Tätä valtaa Kalle Kulmala on väärinkäyttänyt.

Tältä pohjalta en loppujen lopuksi ollut kovin yllättynyt siitä, että Kalle Kulmala päätti vielä kerran lähteä kolkuttelemaan korkeimman oikeuden ovia kärsittyään tappion Vaasan hovioikeudessa. Olisi ollut todella miehekästä Kalle Kulmalalta todeta, että näin tässä nyt kävi, oikeus voitti ja se oli siinä. Vaatii kanttia myöntää olleensa väärässä. Sitä kanttia ei Kalle Kulmalalta kuitenkaan löytynyt.

Varsinainen rimanalitus oli tarttua kapellimestari Raine Ampujan heittämään syöttiin. Jos Kalle Kulmala olisi vähääkään uskonut, että Raine Ampujan ajatuksissa olisi jotain perää, hän olisi hankkinut lausunnon oikeilta ammattilaisilta kuten FBI:ltä tai joltakin kotimaiselta äänilavastuksen ammattilaiselta, kuten Jussi-palkinnon voittaneelta äänisuunnittelija Micke Nyströmiltä. Kalle Kulmala kuitenkin ymmärsi, että ainoa mahdollisuus saada tästä ideasta kehitettyä jotain on tilata lausunto sellaiselta taholta, joka ei ymmärrä liikaa mutta jolla on syyttäjän kannalta oikea asenne - siis Ampujalta itseltään.

Olen yrittänyt puolustaa Kalle Kulmalaa sillä, että hänellä oli työparinaan jutun Turun haaran parissa kunnostautunut syyttäjä Paula Pajula, joka on häikäilemättömyydessään ihan omaa luokkaansa.

Voin kuvitella Paula Pajulan päätelleen, että molemmissa jutuissa olisi syyttäjien kannalta etua, jos jopa pähkähullun nauhoituskertomuksen saisi kuulostamaan uskottavalta. Yksittäisen kapellimestarin omat ajatukset eivät ehkä riittäisi, mutta jos kasattaisiin kapellimestarin tuttavapiiristä  joukko samanhenkisiä "huippuasiantuntijoita", hämäys saattaisi mennä läpi. Tällä taktiikalla Paula Pajula sai Turussakin ajettua läpi muun muassa näkymättömiin viiltelyjälkiin perustuvan pahoinpitelytuomion, joten sama voisi onnistua myös äänien kanssa.

Kuulemma Kalle Kulmalalla on todella pahana ja häikäilemättömänä tunnettu isä ja Kalle Kulmala on isänsä poika. En tiedä, onko tämä totta. Ehkä Kalle Kulmala on halunnut miellyttää omaa isäänsä tai ehkä hän on ollut Paula Pajulan tossun alla tai ehkä hän on itsekin paha.

Tai ehkä tässä on takana jotain muuta, mitä en vielä tiedä enkä ehkä koskaan saakaan tietää.

Seuraukset Kalle Kulmalan toimista ovat joka tapauksessa hyvin ikävät.

Suomen Christer van der Kwast

Lukiessani kesällä Hannes Råstamin kirjaa Kuinka tehtiin sarjamurhaaja en voinut olla ajattelematta, että Kalle Kulmalasta on nyt tulossa Suomen Christer van der Kwast.

Syyttäjä Christer van der Kwast ajoi läpi Ruotsissa useita tuomioita  mielisairaalassa tehtyjen murhatunnustusten perusteella yhteistyössä kyseenalaisia kuulustelumenetelmiä käyttäneen poliisin ja mielisairaalapotilaan juttuihin hurahtaneiden b-luokan asiantuntijoiden kanssa. Koko ajan olisi ollut tarjolla myös vastanäyttöä, joka olisi osoittanut syytteet vääriksi jo ennen Ruotsin suurimman oikeusskandaalin syntyä, mutta kaikki tämä vastanäyttö ohitettiin ja sen olemassaolo salattiin.

Kun Thomas Quick alias Sture Bergwall lopulta todettiin syyttömäksi, Christer van der Kwast oli vielä silloinkin haluton myöntämään ajaneensa vääriä tuomioita.

Miten voi olla niin vaikea myöntää olleensa väärässä?

Sama näyttää nyt toistuvan Kalle Kulmalan kanssa. Alusta asti on ollut selvä näyttö siitä, että Anneli Auer ainakaan ei voi olla murhaaja jo ihan silläkin perusteella, että aikaa todisteiden hävittämiseen ei yksinkertaisesti ole. Aikaa ei olisi tullut edes taustanauhan avulla, koska tappavat iskut on oikeuslääkärin mukaan annettu vain minuutteja ennen ensipartion saapumista - ei tunnin tai kahden, kuten syyttäjä on halunnut uskotella.

Välittämättä faktanäytöstä Kalle Kulmala tarttuu hulluimpaankin oljenkorteen ja yrittää soutaa sillä hukkuvaa laivaa eteenpäin. Samalla hän viivyttää jutun selviämistä ja suojelee oikeaa tekijää. Oikea murhaaja on saanut nauttia vapaudesta, jatkaa harrastuksiaan ja viettää aikaa lastensa kanssa kaikki nämä vuodet, jotka minulta ja lapsiltani on riistetty.

Ainoa asia, jonka murhaaja on menettänyt, on mielenrauha. Senkin hän ehkä lopulta saisi takaisin, jos juttu selviäisi ja hän saisi tilaisuuden sovittaa tekonsa kärsimällä siitä rangaistuksen.

Oikeastaan Kalle Kulmalassa ja murhaajassa on paljon samaa.

Murhaajassa ei ole riittävästi miestä tunnustamaan tekoaan. Syyttäjässä ei ole riittävästi miestä kääntämään väärää suuntaa. Ja tässä sitten ollaan.

Linkkejä

Ruotsin suurin oikeusskandaali:
- Wikipedia: Sture Bergwall alias Thomas Quick

Anneliauer.com:
- Kalle Kulmala ja muut syyttäjät

Niinaberg.com:
- Kalle Kulmala ja muut syyttäjät

Kommentteja mediassa Kalle Kulmalan viimeisimmästä hämäysyrityksestä:

- Longplay: Syyttäjän avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

- Auerin asiantuntija: Nauhalta kuuluu selkeästi toinen miesääni (IL)
- Auerin vastine syyttäjien uusiin todisteisiin: "Äänitysväitteessä ei ole järkeä (IL)
- Auerin puolustus uusista äänitutkijoista: Ryhmä täysin hakoteillä (MTV3)
- Longplay:Ulvilan murhaa ratkoo nyt kapellimestari

Raine Ampuja ja orkesteri

Edellisessä kirjoituksessani parodioin syyttäjän viimeisintä "tutkimusryhmää", vaikka se, mitä kirjoitin murhaajan äänistä, on sinänsä ihan totta. Tällä kertaa yritän lähestyä aihetta vakavasti, vaikka se onkin hyvin vaikeaa, koska koko aihe on ihan hullu.

En tietääkseni ole tehnyt pahaa kenellekään kapellimestari Raine Ampujan ryhmässä. Siksi en voi ymmärtää, miten kevytmielisesti hänen kolme kaveriaan Tapio Lokki, Otto Romanowski ja Mikko Raita ovat lähteneet heittelemään omia "musta tuntuu" -kommenttejaan ja allekirjoittamaan paperia, jota kutsutaan "tutkimukseksi". Tajuavatko nämä miehet lainkaan, mitä he ovat menneet tekemään?

Yleensä tutkimuksissa selvitetään, löytyykö jollekin hypoteesille tukea vai ei, ja mitkä kaikki muuttujat voivat selittää tutkittavaa ilmiötä. Tässä tapauksessa lopputulos on jo kaikille selvä ja "tutkimus" tarkoitaa vain sitä, että lyödään villit päät yhteen ja kilpaillaan siitä, kuka keksii parhaat selitykset, joilla se lopputulos saadaan kuulostamaan uskottavalta tosiasioista piittaamatta.

Tällaisesta asioiden yksipuolisesta näkemisestä käytetään yleensä termiä putkinäkö.

Tässä tapauksessa putkinäkö ei ihan riitä kuvaamaan tapahtunutta. Kuvaavampi termi olisi pussinäkö - vedetään pussi päähän ja nähdään ja kuullaan asioita, jotka tapahtuvat vain jokaisen omassa päässä.

Tästä hyvä esimerkki on Raine Ampujan orkesterin pohdinta siitä, mitä tallenteella kuuluvista juoksuaskeleista voidaan päätellä. Koska poikien mielestä asia on niin, että Anneli Auer on suorittamassa äänilavastusta ja tosiasiat eivät oikein sovi tähän viitekehykseen, pojat ovat sitten tulleet siihen johtopäätökseen, että kahden erillisen käyntikerran sijasta tallenteella kuuluukin ensin tuloaskeleet ja sitten menoaskeleet. Tämä on poikien mielestä loogisempaa. Ryhmän ainoa tyttö - KRP:n äänitutkija Tuija Niemi - on pitänyt suunsa kiinni ja jättänyt kertomatta, että juoksuaskeleiden perässä kuuluu rekonstruktiossa äänitetyn ulko-oven avauksen kanssa täysin identtinen ääni, joten poikien päättelyketju on mahdoton. Niinpä pojat ovat voineet jatkaa pohdintojaan pussi päässä ja kas kummaa, poikien päässä askeleet tosiaan alkavat kuulostaa siltä, että juuri niinhän tässä on tapahtunut - ja kengät jalassa. Epäselväksi jää vain, olivatko kengänpohjat sian vai naudan nahkaa. Ei kuitenkaan ihmisen nahkaa, koska Annelillahan oli kengät jalassa!

Viiden hengen ydinryhmän lisäksi mukana on ollut kaksi muuta henkilöä, joiden rooli on ollut todistaa, että Raine Ampuja on osannut käyttää Izotope RX 4 Advanced -ohjelmaa ammattimaisella tavalla, vaikka Raine Ampuja onkin amatööri. He eivät ota kantaa työn lopputulokseen tai siihen, minkälaisia ääniä he itse tallenteelta kuulisivat, jos laittaisivat pussin päähän.

Ryhmään ei ole kelpuutettu mukaan ketään sellaista, joka olisi kertonut orkesterille, että hätäkeskustallenteelle vanhan lankapuhelimen luurin kautta tallentunut mössö ei ole ihan sama asia kuin parhaimmilla laitteilla ja nykyaikaisilla tallennusmenetelmillä tuotetut korkealaatuiset konserttiäänitteet.

Jos olisi, tämä puuttuva henkilö olisi voinut kertoa saman, minkä hätäkeskuksessa työskentelevä Pertti Virtanen on todennut kuulustelussa jo muutama vuosi sitten: "Näitä tallenteita pyydetään yleensä siitä syystä, että niiltä pystytään selvittämään, mitä puhelussa on kerrottu. Tarkempaan analysointiin tämä hätäkeskustallenne on erittäin huono, koska siinä taajuusvaste on erittäin heikko. Tämä johtuu jo pelkästään puhelinlinjaominaisuuksista."

Paraskaan kuulo ei voi tehdä epäluotettavasta alkuperäistallenteesta luotettavaa.

Pidätelkää hengitystä - nyt kuuluu kuole!

Syksyllä 2015 mediassa tiivistettiin Ampujan orkesterin aikaansaannokset otsikkolla Syyttäjien uusi tukimus: "Auer huusi kuole". Syksyllä 2009 samaa asiaa uutisoitiin niin, että KRP:n sankaritutkija Tuija Niemi onnistui satojen työtuntien kaivamisella löytämään tallenteelta heikosti kuuluvan sanan u-o-l-e.

Varsinainen uutinen siis - vai onko?

Ei ole. Varsinainen uutinen tässä asiassa on se, mitä minä ja ystäväni havaitsimme tutkiessamme uole-kohtaa Audacity-ohjelmalla viime viikolla. Tämä omituinen uole/kuole/tuole/uooorrrgh-yökkäys on niin iso, että sitä ei voi olla huomaamatta.

Tämä havainto laittaa sekä Tuija Niemen että Raine Ampujan puheet outoon valoon.

Kuuluisa uole-kohta näkyy Audacityn spektrogrammissa kuvassa keskellä ja se on lähes yhtä iso kuin suoraan puhelimessa käyty keskustelu - ja selvästi isompi kuin mikään sellainen ääni, joka oikeasti kuuluu takkahuoneesta, kuten Jukka Lahden voimakkaat laa-huudot, jotka näkyvät kuvassa uolen molemmin puolin.

Raine Ampujan orkesteri väittää siis, että Anneli Auerin äänellä huudetaan kuole takkahuoneessa ja melkein samaan aikaan puhelimessa kuuluu Anneli Auerin hengitysääni. En ota kantaa hengitysääniin, koska en ole jaksanut tarkistaa niitä - minulle on selvää joka tapauksessa, että minun täytyy olla jossain puhelimen lähistöllä siinä kohdassa, jossa uole kuuluu. Tämän kuvan perusteella - ja muutenkin - on kuitenkin selvää, että jos uole on sanottu minun äänelläni, se ei tule läheltäkään takkahuonetta vaan jostain puhelimen läheltä. Jos siis minä olen sanonut tässä kohtaa jotain, olen sanonut sen lähellä puhelinta mutta kääntäen päätä eri suuntaan, jolloin ääneen tulee heti erilainen kaiku ja se kuuluu jonkun verran hiljaisemmin kuin suora puhe puhelimeen.

Jos siis kyseessä on minun ääneni. Palaan tähän kysymykseen ja Tuija Niemen osuuteen asiassa myöhemmissä kirjoituksissani. Tässä kirjoituksessa otan kantaa vain Raine Ampujan ja orkesterin esittämiin epäloogisuuksiin.

Raine Ampuja on kaivanut Jukan alalalalaan joukosta myös toisen ääninäytteen Izotope RX -ohjelmaa apuna käyttäen (kuvassa oikealla), jossa hän omasta mielestään näkee o- ja u-vokaalit ja on tullut siihen tulokseen, että siinä kohtaa kuuluu sana loppu Anneli Auerin äänellä. Ääninäyte tosin ei kuulosta lainkaan minun ääneltäni eikä tallenteelta ole kuultavissa minkäänlaista loppu-sanaa vaikka miten haluaisi - ainoastaan jonkinlainen vaimea ähkäisy jostain päin asuntoa jonkin ihmisen äänellä - tai jotain ääntelyä useamman ihmisen päällekkäisillä äänillä.

Ei siitä sen enempää.

Saamani tiedon mukaan kapellimestari Raine Ampuja olisi aikaisemmin kirjoitellut nettipalstoilla nimimerkillä Alpoholisti ja kuullut myös murhaajan sanoman vittu-sanan, mutta ollut kivenkovaan sitä mieltä, että siinä kuuluu juttu eikä vittu, koska siinä näkyy u- eikä i-vokaali. Myöhemmin hän ilmeisesti on kyllästynyt miespuolisen murhaajan äänten analysointiin, koska sillä ei saa mainetta ja kunniaa.

Tästä sekä Tuija Niemen lukuisista siansaksaisista repliikeistä hänen litteroinneistaan tulimme ystäväni kanssa siihen johtopäätökseen, että koska paniikkitilanteessa ihmiset eivät artikuloi samaan tapaa selkeästi ja virheettömästi kuin normaalissa keskustelussa, äänteiden katseleminen ääniohjelmien käppyröistä vie väistämättä harhaan. Jos äänteistä on vaikea saada selvää kuuntelemalla, ei niistä välttämättä katselemalla tule yhtään sen selvempiä.

Äänitysväitteen loogisuudesta

Ajatus äänittämisestä on tullut alun perin minulta itseltäni, mistä se ilmeisesti jäi kytemään joko poikani tai sijaisvanhempien tai molempien mieliin.

Kun jouduin epäillyksi murhasta syksyllä 2009 pohdin ääneen, miten poliisi oikein kuvittelee, että olisin voinut tehdä sen. Olin kuunnellut hätäkeskustallenteen talvella 2007-2008 Turun poliisilaitoksella ja tiesin, että tallenteelta kuuluu hyvin, että Jukka on ollut vielä hengissä, kun soitin hätäkeskukseen ja pyysin meille apua. Heitin siksi silloin epäillyksi joutuessani ilmoille ajatuksen, kuvitteleeko poliisi, että olen nauhoittanut ne äänet.

En sanonut sitä tosissani vaan vitsinä. Eihän kukaan järkevä ihminen nauhoittaisi murhaamisen ääniä ja soittaisi niitä sitten samaan aikaan, kun poliisi on jo tulossa paikalle. Eihän kukaan voi tietää etukäteen, missä vaiheessa poliisi ehtisi paikalle tai miten hätäpuhelu ylipäätään etenisi.

Silloin en tiennyt - mutta tiedän nyt - että Jukan vammat eivät edes olleet niin pahoja, että ne olisivat estäneet häntä lähtemästä pakoon, ellei paikalla olisi ollut ulkopuolista murhaajaa, joka oli hänen kimpussaan silloin, kun minä olen ollut muualla. Näin on oikeuslääkäri kertonut. Tämä tekee äänitysväitteestä entistäkin hullumman.

Raine Ampujan ja hänen orkesterinsa mukaan siis 1.12.2006 Ulvilassa olisi tapahtunut jotakuinkin niin, että minä olisin "loogisesti" lavastanut itseni murhaajaksi laittamalla nauhurin olohuoneeseen, ottamalla vauhtia eteisestä ja juoksemalla takkahuoneeseen huutamaan "kuole" ja sitten takaisin, ja Jukka olisi samaan aikaan "loogisesti" osallistunut äänilavastukseen ääntelemällä niinkuin joku muka olisi hänen kimpussaan, vaikka hän olisi voinut myös pelastaa henkensä pakenemalla paikalta siinä vaiheessa, kun minä olisin ollut laittamassa "äänitysstudiota" pystyyn, tai missä tahansa muussa vaiheessa myöhemmin.

Puuttuvat välineet

Onkohan kukaan kertonut Raine Ampujan orkesterille, millaisilla välineillä minun olisi pitänyt suorittaa tämä mestarillinen äänilavastus?

Syyttäjä vetoaa tässä asiassa lasten kertomuksiin, vaikka lasten kertomuksissa esiintyvä iso, musta nauhuri on vuosimallia 1980 ja sen kasettisoitin oli nähnyt parhaat päivänsä eikä mikrofonikaan enää toiminut. Alla oleva kuva on ajalta, jolloin asuimme Jukan Turun asunnossa joskus 1998-1999 ja "iso musta" oli paremman puutteessa cd-soittimen kaiuttimena. 

Meillä ei silloin eikä myöhemminkään panostettu äänitekniikkaan. Myöhemmin Ulvilassa tämä vanha soitin sijoitettiin isompaan lastenhuoneeseen hätävararadioksi. Tilasin Elloksen postimyynnistä vanhaa soitinta huomattavasti heppoisemman halpismankkarin, jolla pystyi kuuntelemaan radiota ja soittamaan kasetteja ja cd-levyjä - mikrofonia siinä ei ollut. Kuuntelimme siitä Jukan kanssa  joskus radiota kesäiltaisin terassilla ja joskus laitoin musiikkia soimaan taustalle tehdessäni kotitöitä. Muuta käyttöä meillä ei ollut musiikkilaitteille.

Kuulemma tällaisella laitteistolla ei kovin kummoisia äänilavastuksia suoriteta. Esimerkiksi sängyn siirtymisen ääni, joka kuuluu hätäkeskustallenteelta samaan aikaan, kun minä olen puhelimessa, on diplomi-insinööri Risto Hemmin mukaan niin voimakas, että sen toistamiseen olisi tarvittu ammattilaistasoinen laitteisto.

Täysin oma lukunsa puuttuvien välineiden listalla on Tuija Niemen vaalima langaton rinnakkaispuhelin - me emme ole koskaan omistaneet langatonta rinnakkaispuhelinta. Langaton rinnakkaispuhelin näyttää kuitenkin olevan Tuija Niemelle samanlainen lempilapsi kuin Mika Taurulle on puuvillainen kylpytakki, josta irtoaa polyesterkuitua ja jonka voi hävittää jäljettömiin piilottamalla sen pakastehernepussiin.

Puuttuvat ammattilaiset

Mielenkiintoista on, että syyttäjän kasaamasta "huippuammattilaisten" ryhmästä ei löydy ainoatakaan, joka olisi työkseen tehnyt aitoja äänilavastuksia - siis ketään varsinaista äänityksen ja äänitehosteiden ammattilaista.

Miksi ei?

Ehkäpä siksi, että kukaan itseään kunnioittava äänitysalan ammattilainen ei olisi kehdannut allekirjoittaa sitä amatööripaperia, jonka syyttäjä Raine Ampujan ryhmältä nyt sai. Paitsi ehkä pussi päässä - pussi todella syvälle korvien ja silmien yli vedettynä pakasteherneet korvissa rapisten.

Linkkejä

Tässä blogissa:

- Tuija Niemen ammattitaidosta: Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka

- Parodiaa Raine Ampujan orkesterin "tutkimuksesta": Ulvilan murhaajan ääni

Muualla:

- Longplay: Syyttäjän Ulvila-avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

- Crimeplus: Auerin asiassa mullistavan omituinen käänne

- Helsingin sanomat: Kapellimestari Ampuja kertoo & kommentteja ääniammattilaisilta

- Omat kommenttini Iltalehdessä: Anneli Auer ihmeissään - ihan hölmö tutkimusaihe
- IL: Auerin vastine syyttäjän uusiin todisteisiin

- IL: Auerin asiantuntija: Nauhalta kuuluu selkeästi toinen miesääni

- MTV3: Asiantuntija: "Ryhmä täysin hakoteillä"