Tulevaisuuskatsaus

Taas on vuosi vaihtunut ja oikeusmurhan sitkeimpien sivuhaarojen oikominen on nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Vaikka oikeustaisteluiden rintamalla ei kuluneen vuoden aikana ole otettu kovin monta virallista askelta suuntaan tai toiseen, meidän asianomaisten elämässä on tapahtunut isojakin käänteitä - ja kerrankin parempaan suuntaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa nyt menneestä vuodesta vaan otetaan vaihteeksi katsaus tulevaisuuteen.

Koska oikeusmurhan alusta on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja mieheni murhasta sitäkin enemmän, aikatauluun en kuitenkaan uskalla ottaa mitään kantaa. Oikeuslaitoksen rattaat pyörivät yleensä hyvin hitaasti ja ihan erityisen hitaasti silloin, kun joukko omaa nahkaansa suojelevia virkamiehiä on heittäytynyt jarruttamaan oikeuden toteutumista. Kehitystä ei kuitenkaan voi estää loputtomiin ja ennemmin tai myöhemmin totuus tulee esiin - toivottavasti kuitenkin ennemmin.

Ensimmäisenä edessä on väärien SERI-tuomioiden purkaminen. Sijaisvanhempien napanuoran löystyttyä valheelliseen tarinointiin manipuloidut lapset ovat vihdoin valmiit kertomaan totuuden myös virallisille tahoille. Minulle ja Jens Kukalle langetetut väärät tuomiot puretaan korkeimmassa oikeudessa kovan taistelun jälkeen. Murentuneen arvovaltansa rippeitä suojelevat tahot pitävät aluksi kiinni kannastaan, mutta koska tuomiot ovat niin ilmeisen vääriä jo alun alkaen, totuus jyrää vihdoin valheen ja jäljellä jää vain suuri ihmetys. Miten näin kävi?

Oikeusvaltion maineen pelastamiseksi vääriin tuomioihin johtanut tapahtumien kulku otetaan tarkkaan syyniin ja syntipukit saavat rangaistuksen tai ainakin kunnon näpäytyksen. Samalla herää uusi kiinnostus myös Jukka S. Lahden murhaan, joka jäi syyttömänä tuomitun vaimon vapautuksen jälkeen uinumaan ja odottamaan parempia aikoja ja rehellisiä poliiseja.

Juttuun saadaan uusi syyttäjä ja uusi kunnianhimoinen tutkinnanjohtaja, joka haluaa löytää Totuuden. Hän on valmis käyttämään kaikki lailliset keinot oikean roiston kiinni saamiseen ja loppujen lopuksi se käy yllättävän helposti. Kevyen peitetoiminnan ja parin viikon tila- ja telekuuntelun jälkeen murhaaja ja hänen entinen avovaimonsa pidätetään ja molemmat kertovat kaiken sen, mitä olemme jo vuosia halunneet tietää. Kuulemme vihdoin syyn järjettömään väkivallantekoon ja saamme tietää, mihin tekovälineet ja veriset vaatteet kätkettiin.

Murhaaja saa pitkän tuomion ja joutuu Saramäen vankilaan. Hän raitustuu, löytää henkisen tasapainon ja voittaa vankilan soutukilpailut ylivoimaisesti omassa ikä- ja painoluokassaan. Pitkään jatkunut ahdistus helpottaa ja hän on loppujen lopuksi tyytyväinen siitä, että pääsi tunnustamaan kaiken. Vapauduttuaan hänellä on vielä pitkä elämä edessä eikä hän koskaan enää koske viinaan.

Pahat poliisit, Tuija Niemi ja joukko nettihäiriköitä kokevat vakavan identiteettikriisin, kun eivät olleetkaan täydellisiä. Sitkeimmät heistä eivät halua vieläkään myöntää olleensa väärässä, mutta ryömivät olosuhteiden pakosta takaisin niihin viemäreihin ja kivenkoloihin, joista he aikanaan tulivat. Osa ottaa opiksi, osa ei toivu tästä nöyryytyksestä koskaan.

Minä, lapset ja muut asianomaiset, jotka vielä ovat elossa, saavat vihdoin rauhan sydämeen ja voimme vihdoin alkaa käsitellä niitä asioita, joita olemme tahoillamme joutuneet kärsimään vuosien kidutuksen ajan. Alamme hitaasti parantua. Vaikka menetettyjä vuosia ei saa koskaan takaisin, siirrämme katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja teemme voitavamme, jotta elämä loppujen lopuksi olisi taas hyvää.

Ulvilan Surmasta ja vuosisadan SERI-teurastuksesta tehdään kirjoja, elokuvia, tutkielmia ja TV-sarjoja, jotka ovat traagisia mutta sisältävät myös runsaasti tahatonta huumoria. Minä ja lapset nauramme viranomaisten pahimmille töppäilyille muiden mukana ilman, että meitä samalla itkettää.

Oikeusvaltio ei ole vieläkään täydellinen, mutta meidän kärsimyksemme ansiosta lukuisat tutkimuslaitokset saavat runsaasti arvokasta tietoa, jonka avulla estetään uusien oikeuskatastrofien synty.

Kaikki ei sittenkään mennyt ihan hukkaan.

Ulvilan lapsiuhrit

Nuorin lapsistani on tällä hetkellä siinä iässä, että on mahdollisesti rippileirillä juuri nyt. Mitä mahtaa hänen päässään liikkua, kun puhutaan kymmenestä käskystä. "Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi". Käsky numero yhdeksän.

Joko hän on riittävän vanha tuntemaan piston omatunnossaan?

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, lapseni ei tosin koskaan olisi joutunut sellaisen tilanteeseen, että olisi pitänyt puhua valheita omasta äidistään kohtalokkain seurauksin.

Jos "Arto" olisi ollut kunnon mies ja olisi jättänyt henkirikoksen tekemättä 1.12.2006, Jukka Lahden lapset eivät olisi jääneet isättömiksi. Nuorin lapsistani - tuolloin 2-vuotias -  olisi saanut oppia tuntemaan isänsä ja muutkin sisarukset olisivat saaneet pitää hyvän ja rakkaan isänsä ja kasvaa ehjässä perheessä.

Mahtoiko "Artolla" koskaan edes käydä mielessä, että hänen vihansa seurauksena neljä viatonta lasta jäivät isättömiksi?

Jos Tapio Santaoja ja Pauli Kuusiranta olisivat olleet kunnon poliiseja, he olisivat jahdanneet rikollista eivätkä lavastaneet lasten syytöntä äitiä tekijäksi.

Tapio ja Pauli eivät kuitenkaan olleet kunnon poliiseja. Tapio muun muassa rikkoi törkeästi esitutkintalakia ja valehteli minulle saadakseen väärän tunnustuksen, jota hän tosin ei saanut, mutta valehteli saaneensa. Lisäksi Tapio tehtaili joukon kyseenalaisia rekonstruktioita muka näytöksi ja jopa väärensi kuvaliitettä salatakseen totuuden paljastumisen. Pauli antoi Tapsan vapaasti toteuttaa itseään ja teki parhaansa, jotta minut olisi leimattu mediassa syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä. Tässä hän onnistui erittäin hyvin.

Jos KRP:n äänitutkija Tuija Niemi olisi ollut kunnon tutkija, jolla olisi ollut hyvä ammattitaito ja ammattietiikka, Tapsa ja Pauli tosin eivät olisi päässeet kovin pitkälle juonitteluissaan, mutta valitettavasti Tuija Niemi ei ollut kunnon tutkija, vaan antoi Tapsalle sitä mitä Tapsa halusi  - vääristeleviä lausuntoja ja mahdollisesti jopa väärennetyn tallenteen, joilla hämättiin osa tuomareista.

Kiitos Tuijan, Tapsan ja Paulin, Ulvilan lapsiuhreista tuli nyt myös äidittömiä.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin jo ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana keväällä 2010, kaikki olisi voinut vielä palautua oikeille raiteilleen. Lapset olisivat voineet iloita äidin paluusta ja päässeet takaisin kotiin sen sijaan että joutuivat nyt itkemään silmänsä punaisiksi surressaan sitä, että ero äidistä tulisi vieläkin jatkumaan.

Tässä kohdassa kaikki alkoi mennä lasten kanssa vieläkin kamalampaan suuntaan. Suorastaan hirvittävään.

Jos lapsille olisi löytynyt ammatillinen sijoituspaikka Turussa, lapset olisivat joutuneet odottamaan vielä vuoden ja olisivat sitten päässeet kotiin äidin kanssa, kun Vaasan Hovioikeus seuraavana keväänä tulisi tekemään yksimielisen päätöksen: äiti on syytön ja pääsee heti vapaaksi.

Valitettavasti näin isolle joukolle ei löydetty ammatillista sijoituspaikkaa Turusta ja lapset päätyivät enon hoitoon, mistä seurasi ristiriita joukon vanhimman lapsen kanssa ja sisarusparven hajoaminen - ja se oli vasta alkua huonolle kierteelle.

Muistan ajatelleeni vankilassa, että lapset vaikuttavat hieman vieraantuneilta. En silloin vielä tuntenut sanaa VIERAANNUTETTU, mutta tulisin valitettavasti myöhemmin tuntemaan tämän sanan erittäinkin hyvin.

Sillä aikaa kun minä taistelin oikeuksistani Vaasan Hovioikeudessa, eno ja vaimo vieraannuttivat kolme nuorinta lasta äidistä, isosiskosta, tädeistä ja isovanhemmista. Koko prosessi on kuin oppikirjaesimerkki äärimmäisestä vieraannuttamisesta. Niin yllättäviltä kuin väärät seksuaalirikosväitökset kuulostivatkin, ne olivat itse asiassa vain osa taudinkuvaa, paljon yleisempi ilmiö kuin kukaan maallikko voisi kuvitella. Palaan tähän aiheeseen blogissani myöhemmin.

Vieraannutetun lapsen kohtalo on kova. Tutkimusten mukaan sen kokeneilla on muun muassa lisääntynyttä ahdistuneisuutta, itseluottamuksen puutetta, turvattomuuden tunnetta, masentuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi syömishäiriöinä ja päihdeongelmina.

En tiedä, mikä on tilanne omilla lapsillani tällä hetkellä. Voin vain toivoa, että heillä on asiat olosuhteisiin nähden hyvin ja että he ovat riittävän vahvoja ottamaan apua vastaan ja ymmärtämään, että ei ole koskaan liian myöhäistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin sitä onnellista lapsuutta, joka teillä joskus oli, ennen kuin pahat voimat puuttuivat peliin ja tuhosivat perheemme.

Lapseni - teistä ehkä tuntuu siltä, että olette polttaneet sillat takananne, mutta näin ei ole. Kukaan ei syytä teitä siitä, mitä teitte lapsina kovan paineen alla sijaisvanhempien johdattelemina. Olette aina tervetulleita takaisin kotiin niiden luokse, jotka aidosti välittävät teistä itsenne takia - ei rahan. Äiti, isosisko ja mummi kaipaavat teitä koko ajan ja haluavat teille vain pelkkää hyvää. Mummi asuu siellä, missä ennenkin ja meidän muiden yhteystiedot saa sosiaalityöntekijöiden kautta.

Toivotan hyvää kesää lapsilleni ja blogin lukijoille. Jos joku sattuu olemaan tekemisissä lasteni kanssa, sanokaa terveisiä!

Myytit nurin osa 2: Mahdoton mahdolliseksi

Kymmenen vuotta sitten - tasan kaksi vuotta Jukka S. Lahden murhan jälkeen - Porin poliisi otti ensimmäiset, haparoivat askeleensa tutkinnan lopullisen tuhon tiellä: Tuija Nimi (ent. Niemi-Laitinen) ja Tapio Santaoja järjestivät murhatalossa surullisenkuuluisat äänirekonstruktionsa.

Ai miten niin se tuhosi tutkinnan?

Siten, että sen jälkeen kukaan ei tehnyt enää mitään oikean murhaajan kiinni saamiseksi.

Kaikki resurssit ohjattiin siitä eteenpäin Anneli Auerin tutkintalinjaan, mikä oli alusta alkaen turhaa ja erittäin typerää siitä yksinkertaisesta syystä, että on täysin mahdotonta, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka S. Lahden kesken puhelun.

Nimimerkki Kuolemannaakan kirjan mukaan nimimerkki Turumurre tajusi tämän jo huhtikuun lopulla vuonna 2010: Anneli ei ehdi tekemään murhaa hätäkeskuspuhelun aikana. Juuri ennen oletettua surmahetkeä Anneli juoksee puhelimen ohi talon etuovelle ja juuri murhan jälkeen Anneli puhuu puhelimen vieressä. Tämä on helposti todettavissa hätäpuhelusta ja sen litteroinnista. "Millään konstilla hän ei voi olla surmaaja, koska surma tapahtuu takkahuoneessa runsaan 10 metrin päässä puhelimesta. Kukaan ei juokse ovelta takaisin päin, saati murhan jälkeen kohti keittiötä."

Tämä tosiasia jo yksinään kumoaa sen vaietun myytin, että olisi edes mahdollista, että surmaaja olisi ollut sama henkilö, joka soitti apua paikalle.

En tosin itsekään tullut ajatelleeksi  tätä asiaa, ennen kuin kuulin asianajaja Juha Mannerilta tohtori Jukka Alihangan pohdiskelleen samaa ongelmaa. Tarkistin sekuntien määrän litteroinnilta ja äänitallenteelta ja vielä testasin pienessä sellissäni, miten noin 12 metrin mutkittelevan matkan etuovelta takkahuoneeseen ja melkein saman matkan takaisin puhelimeen olisi onnistunut tekemään ilman ääntä. Ei mitenkään, ottaen huomioon, että takkahuoneessa piti vielä pysähtyä antamaan vähintään yksi kova isku ja kääntyä ympäri toiseen suuntaan.

Jostain syystä tämä ilmeinen tosiasia näyttää ainakin mediassa jääneen jokseenkin  kokonaan huomioimatta. Ehkä se johtuu siitä, että median piirissä on totuttu ottamaan vastaan faktana vain niitä "faktoja", joita syyttäjä latelee ja pelkästään puolustuksen esittämät faktat on helppo sivuuttaa. Kenen tahansa olisi ollut helppo todentaa tämä fakta käyttämällä saatavilla olevaa aineistoa ja yksinkertaista päättelykykyä, mutta monikohan oikeasti on vaivautunut miettimään asiaa?

Oikeaan ratkaisuun päätyneet tuomarit ovat sentään tuomioissaan ihmetelleet sitä, miten olisin muka ehtinyt etuovelta takkahuoneeseen ja takaisin tappamaan Jukan niinkin vähäisessä ajassa, mutta kukaan heistä ei sano asiaa yhtä suorin sanoin kuin Turumurre tai Kuolemannaakka.

Ehkä näiden tuomareiden mielestä on ollut kovasti outoa, että poliisi on ylipäätään lähtenyt tutkimaan tällaista tutkintalinjaa ja syyttäjä on lähtenyt sitä ajamaan, jos jo alun alkaen olisi ollut helppo todeta, että pelkästään ajoituksen perusteella epäilty on ilmeisen syytön. Koska asia tosiaan on erittäin outo, ehkä se on helpompi ohittaa sivulauseella nostamatta tikun nokkaan syyttäjiä ja poliiseja, jotka ovat tähän hölmöläisen hommaan ryhtyneet.

Kun nyt ajatellaan, että alun alkaenkin on ollut mahdotonta, että minä olisin ollut tekijä ja lisäksi vielä paikalla oli toinenkin silminnäkijä - tyttäreni - eikä mitään todisteita ole löytynyt siitä huolimatta että poliisi tuli paikalle viidessä minuutissa ja koko talo ja ympäristö tutkittiin moneen kertaan monen poliisin voimin, on ihan käsittämätöntä, että tällainen hullu prosessi edes lähti käyntiin ja laajeni aikanaan suoranaiseksi massahysteriaksi outoine käänteineen.

Ja loppujen lopuksi kaikki oli turhaa - eikä vain turhaa, vaan erittäin vahingollista.

Vain yksi henkilö voi olla kiitollinen hölmöläispoliisien touhuista: oikea murhaaja. "Arto" on voinut elää vapaana kaikki nämä vuodet.  Jos poliisi olisi syksyllä 2008 käyttänyt järkeään ja kohdistanut edes osan minuun tuhlatuista resursseista kaikkein ilmeisimpien oikeiden epäiltyjen kiinni saamiseen, Arto olisi tosin pian jo tuomionsa lusinut ja saisi elää rauhassa lopun elämänsä.

Arton takia lapseni jäivät isättömiksi 1.12.2006. Poliisin takia he jäivät myös äidittömiksi syksystä 2009 alkaen. Tämän hulluuden partaalle  vyöryneen ajojahdin takia heistä on tullut myös nimettömiä ja kasvottomia - poliisin ja Tuija Niemen virheiden takia he menettivät oikeutensa elää normaalia elämää, eivätkä voi olla mukana esim. sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin muut ikäisensä nuoret.

Lisäksi kolmella nuorimmalla lapsellani on taakkanaan vielä sen selvittäminen, että kaksi syytöntä ihmistä - minä ja Jens - saimme kärsiä täysin kohtuuttoman kohtalon siitä, että mikään järki maailmassa ei saanut kumottua sitä hulluutta, jonka poliisi ja syyttäjät syksyn 2008 aikana käynnistivät keinoja kaihtamatta - jopa traumatisoituneet, alaikäiset lapset valjastettiin kylmästi syyttäjätahon hyötykäyttöön! Nämä väärät tuomiot ovat edelleen purkamatta.

Olen tänä syksynä pitänyt taukoa blogin kirjoittamisessa ja keskittynyt muihin asioihin, mutta tarkoitukseni on palata tiettyihin keskeneräisiin asioihin vielä kevätpuolella.

Hyvää uutta vuotta 2019 kaikille blogini lukijoille!


Lue myytit nurin -sarjan ensimmäinen osa:
Myytit nurin OSA 1

Valtiokonttori pottuili kaverini blogissa

Siitä on jo pitkä aika, kun kuulin luotettavalta taholta, että Valtiokonttorissa ei haluta maksaa minulle kunnollisia korvauksia ja että siellä pidetään minua murhaajana.

Eikä siinä kaikki. Turhautunut ja kiukkuinen herra tai rouva Valtiokonttori kävi pottuilemassa kaverini blogissa. Tämä tapahtui joulukuussa 2016.

Ai mistä minä muka tiedän?

No kun siitä jää jälkiä.

Kaverini lähetti minulle tämän viestin, josta selviää kommentoijan ip-numero. Henkilöllisyys ei selviä, koska kirjoittaja käytti tunnistamatonta ilmaissähköpostiosoitetta.

Mielenkiinnon vuoksi tarkistin, oliko sama kirjoittaja käynyt myös minun blogissani, ja kappas vain - Valtiokonttori oli pyörinyt myös minun sivuillani. Ja sitä ennen Suskun anneliauer.com -blogissa. Tämä kaikki oli tapahtunut työajalla, koska herra tai rouva Valtiokonttori oli käyttänyt työpaikkansa ip-osoitetta ennen virka-ajan päättymistä.

Tämä tiedoksi kaikille niille, jotka vielä sinisilmäisesti haluavat uskoa, että virkamiehet hoitavat hommansa puolueettomasti eivätkä alennu viestittelemään sosiaalisessa mediassa.

En seuraa tilastojani aktiivisesti eikä minulla ole tiedossani, onko esimerkiksi Turun käräjäoikeudesta käynyt joku blogissani - eikä tarvitsekaan tietää. Oli tai ei, ainakin naistuomarin käytöksestä ja olemuksesta paistoi sellainen pyhä viha, ettei se jäänyt edes salin perältä huomaamatta. On varmaan käyty kahvipöytäkeskustelua niiden naistuomareiden kanssa, jotka jyräsivät käräjätuomari Tapio Katajamäen 2-1 taannoisessa seksuaalirikosoikeusmurhafarssissa.

On hieman ongelmallista, kun oikeusmurhan kärsinyt joutuu hakemaan korvauksia samalta taholta, joka on kollektiivisesti osallistunut oikeusmurhan suorittamiseen. Olen kuullut, että viimeisimmän väärän murhatuomion antanut tuomari on nykyään Turun käräjäoikeudessa pomona.

Mutta kai sentään hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ollaan puolueettomia?

He-he. Ei kai minun tarvitse sanoa tähän mitään?

Alkuperäinen blogiteksti kommentteineen löytyy täältä:
https://niinaberg.com/2015/02/22/tekija-on-selvilla/

Aiheeseen liittyvää:
Virkamies nettikiusaajana

Kuulumisia

Tervehdys muuttokuorman keskeltä!

Olen saanut lähes kaikki tavarat paikoilleen, mutta olohuoneessani on vielä laaja kasa oikeusjuttuihin liittyvää paperia, CD- ja DVD-levyjä sekä lehtileikkeitä, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Joudun kantamaan ihan kirjaimellisesti mukanani sitä valtavaa taakkaa, joka kahden eri haaran oikeustaisteluista on vuosien varrella kertynyt.

Asunnon remontti on vielä kesken. Kesken on myös moni muu asia. En voi heittää pois yhtäkään paperia, ennen kuin molemmat jutut on selvitetty pohjia myöten.

Murhaaja on edelleen vapaana. Olen kerännyt loppusilausta vaille olevan muistion murhaepäiltyyni liittyen. Syy, miksi aineisto on jäi toistaiseksi lepäämään on se, että poliisiviranomainen, jonka kanssa aiheesta keskustelin, oli sitä mieltä, että aika ei ole nyt kypsä jutun uudelleen avaamiseen. Tutkinta on edelleen niiden porilaisten poliisien käsissä, joiden etu on oman omanarvontunsa vuoksi pitää oikea totuus haudattuna. Koska sama joukko on levittänyt omaa "sisäpiirin tietoaan" myös muualle poliisivoimiin KRP:tä myöten, kukaan ei halua koskea juttuun kepilläkään. Jos haluaisikin, kukaan ei halua Juha Joutsenlahden kohtaloa.

Pinnan alla kuitenkin kytee ja poliisiviranomainen oli sitä mieltä, että aikanaan tuulet kääntyvät ja tulee selvitys siitä, mikä Ulvilan surman tutkinnassa Pauli Kuusirannan kaudella meni pieleen ja samassa yhteydessä herää myös kiinnostus siihen, kuka oli se äärilaitojen mies, joka surmasi raa´asti perheen isän ja on onnistunut välttelemään kiinni jäämistä kaikki nämä vuodet. Silloin on aika vetää muistio esiin.

Kesken on myös jutun toinen haara, jonka lainvoimainen väärä tuomio on edelleen purkamatta. Tulen palaamaan tähän aihepiiriin myöhemmin blogissani.

Tällä kertaa kirjoitan ihan vain siksi, että blogini kommenttiosion kautta olen saanut aina silloin tällöin kyselyjä siitä, milloin aion jatkaa blogiani ja että kertoisin edes kuulumisiani, jos ei oikeusjutuista ole mitään uutta kerrottavaa.

Olen kevään jälkeen ottanut hieman etäisyyttä oikeustaisteluun ja yrittänyt tehdä välillä muita asioita. Viisi vuotta vankilassa on pitkä aika ja pelkästään netissä ja muualla tapahtunut tekninen kehitys on ollut niin valtavaa, että minulta on mennyt pari vuotta aikaa päästä edes joten kuten nykyhetken tasalle.

Lisäksi olen joutunut rakentamaan elämääni uudestaan lähes tyhjjästä. Kun vapauduin keväällä 2015 vankilasta koevapauteen, olin menettänyt työni, perheeni, omaisuuteni ja toimeentuloni. Olin suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana muuttaessani pois kotoa, paitsi että silloin oli koko elämä edessä päin - nyt moni asia on jäänyt lopullisesti taakse päin. Henkisesti raskainta on ollut kestää lasteni menetys tietäen, että sitä menetystä mikään ei tule koskaan koskaan korvaamaan eikä sitä aikaa saa takaisin.

Kun viime syksy meni kirjani julkistamiseen liittyviin tilaisuuksiin, tämä syksy on mennyt muuton ja remontoinnin merkeissä, joten aika on ollut kortilla. Nyt alkaa hiukan helpottaa. Kirjastani ilmestyi tänä syksynä uusi pokkaripainos päivitetyin loppusanoin ja sitä on saatavilla mm. Into-kustantamon nettikaupasta niille, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea Murhalesken muistelmia.

Tarkoitukseni on jatkaa blogia syksyn ja talven aikana. Moni asia on vielä käsittelemättä, joten tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan myöhemmin!

Hätäpuhelun monet versiot

Näin ystävänpäivänä onkin juuri sopiva hetki palata ajassa takaisin siihen päivään, jolloin Tapio Santaojan ja Tuija Niemen pienet, mustat sydämet alkoivat sykkiä täydelliseen tasatahtiin - päivään, jona Tapsa sai Tuijalta käänteentekevän, uuden äänilausunnon. Tämä päivä osui elokuulle 2009. Lausunnon mukaan Tuija sai tuolloin Porista CD-levyllä hätäpuhelun, josta hän vielä saman päivän aikana onnistui kaivamaan esiin hyytävän UOLE-huudon, jota tosin lehtitietojen mukaan hän joutui etsimään satojen työtuntien verran.

Ehkäpä löytämistä auttoi se, että Tapio Santaoja oli jo aikaisemmin vihjaissut, mistä kohdasta uutta sanaa pitäisi etsiä.

Ehkä.

Ehkä ei.

Ehkä UOLE löytyikin siksi. että Tuija Niemi itse tiesi jo etukäteen, mitä konstaapeli Holapan tuomalta levyltä pitäisi löytyä. Sisältyihän UOLE jo saman vuoden kesänä FBI:lle toimitettuun hätäpuheluversioon. Alkuperäisessä versiossahan sitä ei kuulunut, vaan siinä kohdassa kuului jotain ihan muuta, kuten Mika Sihvosen Tampereella 2008 tekemästä, erittäin tarkasta äänianalyysistä voidaan todeta. Olen käsitellyt tätä aihetta blogissani jo aikaisemmin otsikolla Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus, joten en toista samaa asiaa tässä.

Myöhemmin olen miettinyt, miksi  hätäpuhelun näyte 26 (esitutkintapöytäkirjan liite 15 A) ja FBI:lle toimitettu näyte poikkeavat toisistaan. Näyte 26 on siis se hätäpuheluversio, jota oikeudessa on kuunneltu muka alkuperäisenä.

Myöskään FBI:lle lähetetty versio ei voi olla aito ja alkuperäinen, koska siitä puuttuu Amandan rääkäisyn perässä kuuluva lasin kilahdus. Alkuperäisellä versiolla tämä ääni on kuulunut - onhan Juha Joutsenlahti sen jo aikanaan kuullut. Tämä on tullut selväksi oikeudessa, kun Juha Joutsenlahti on kertonut episodista, jossa oli selvinnyt, että Tuija Niemi oli poistanut omalta työkappaleeltaan Amandan rääkäisyn kokonaan. Samalla oli poistunut myös rääkäisyn perässä kuulunut kilahdus, jonka Joutsenlahti arveli syntyneen veitsen tipahtamisesta. Amandan rääkäisy FBI:n versiolla kuuluu, joten kyseessä ei voi olla Tuija Niemen työkappale.

Ehkäpä FBI:lle lähetetty versio oli ensimmäinen väärennös, jota korjailtiin myöhemmin lisäämällä siihen takaisin rääkäisyn perässä kuuluva kilahdus. Ehkäpä Tuija Niemi muisti Juha Joutsenlahden kysymyksen ja tajusi mokanneensa.

Oma lukunsa muka alkuperäisen hätäpuhelun muunteluun syntyi vielä murhajutun toisella kierroksella, kun muka hätäkeskuksessa säilytetystä alkuperäisestänauhasta otettiin muka uusi alkuperäinen versio ja kappas vain - kilahdus hävisi taas. Sinänsä on aika erikoista, että tässä vaiheessa ylipäätään otettiin uusi kopio "alkuperäisestä" nauhasta. Miksi? Ehkäpä siksi, että ääniasiantuntija Risto Hemmi oli tulkinnut kilahduksen lasin ääneksi ja siitä piti päästä eroon,koska lasin ääntä ei pitänyt kuulua.

Lisäksi vielä Tuija Niemi on jossakin uuden kierroksen lausunnossaan maininnut sellaisestakin uudesta versiosta, jossa äänen voimakkuus poikkeaa aikaisemmasta versiosta. Näitä uuden kierroksen versioita tosin ei koskaan kuunneltu oikeudessa. Siellä aitoa ja alkuperäistä on edustanut vain näyte 26.

Sitten on tietysti vielä se Tampereella kuunneltu oikeasti aito versio, jolla UOLE-kohdassa kuuluu naisen huudon sijasta lapsen sanoma hiljainen "Ketä siel on?". Koska tämän havainnon on tehnyt luotettava ja riippumaton taho aikana, jolloin kellään ei ollut intressejä vääristellä kuulohavaintoja suuntaan tai toiseen, minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällaista versiota joskus olisi ollut olemassa.

Enää jää yksi kysymys: Missä ja miten alkuperäisen version tilalle tuli jotain muuta? Lennätettiinkö konstaapeli Holappa Tuija Niemen luokse mukanaan Porissa tehty uusi versio vai syntyikö se uusi versio Tuija Niemen pajassa?

Monestakin eri syystä veikkaan, että muunneltu tallenne syntyi Tuija Niemen pajassa. Ennen kaikkea kuitenkin Holapan vuoksi.  Miksi muuten Tuija Niemi olisi varta vasten maininnut lausunnossaan, että sai CD-levyn konstaapeli Holapalta? Sellainen ei ole tapana KRP:n Rikosteknisen laboratorion lausunnoissa.

Virkarikosteknisen laboratorion lausuntoihin sellainen sen sijaan sopisi. Yleisen elämänkokemuksen mukaan aitoa asiaa ei yleensä ole tarvetta todistaa aidoksi, ellei sitä joku joskus kyseenalaista. Jostain kumman syystä Tuija Niemi tunsi kitenkin tarvetta tuoda esiin lausunnossaan, että levy oli varmasti peräisin jostain muualta kuin hänen omasta laboratoriostaan ilman, että kukaan edes epäili asiaa. Korostan vielä, että missään muussa lausunnossa ei mainita nimeltä näytteen tuojaa, ja siksi juuri tämä haiskahtaa niin epäilyttävältä.

Kun aihetodisteiden määrä väärennöksestä on näinkin massiivinen, herää vielä toinenkin kysymys: Miksi kukaan ei tee mitään?

Valtakunnansyyttäjä on puuttunut paljon pienempiinkin rikoksiin, jopa sellaisiin, jotka ovat oikeasti asianomistajarikoksia. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Kai Tannerin Juha Joutsenlahteen kohdistama juttu - aloite siihen tuli valtakunnansyyttäjältä - tai Mikko Niskasaareen kohdistunut vaino, josta olen kuullut.

Olen kuullut huhuja myös siitä, että Aarnion jutussa olisi käytetty väärennettyjä todisteita häntä vastaan. Kuulemma poliisi väärentää todisteita kaiken aikaa, jos se uskoo jonkun syylliseksi. En ota kantaa Aarnion juttuun, koska en siitä mitään tiedä, mutta en yhtään hämmästyisi, jos huhut olisivat totta.

Ei se ainakaan lisää luottamusta valtakunnansyyttäjävirastoa ja oikeuslaitosta kohtaan, jos todisteiden väärentämistä, poliisin valehtelua, harhaanjohavien rekonstruktioiden tuottamista yms. katsotaan läpi sormien ja valtaa käytetään niitä vastaan, jotka ovat rehellisiä ja uskaltavat tuoda julki vallitsevan systeemin räikeimpiä epäkohtia.

Jos sinulla sattuu olemaan suhteita poliisiin tai syyttäjälaitokseen, käytä niitä! Muuten tässä asiassa ei tule ikinä tapahtumaan mitään!

Aloite virkarikosten tutkintaa pitää saada virkakoneistosta sisältä päin.

Hyvää ystävänpäivää!

Lukemista:
- Tuija Niemi ja suuri UOLE-huijaus
- Tampereen yliopiston analyysi / Mika Sihvonen
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Virkamies nettikiusaajana

Vuosikatsaus 2016

Vuosi 2016 merkitsi vihdoin loppua poliisin ja viranomaisten vuosia jatkuneelle vainolle, jonka kohteena olin ollut syksystä 2008 lähtien. Korkein oikeus ei enää myöntänyt valituslupaa syyttäjälle murhajutussa. Pitkittynyt oikeusmurhakierre päättyi murhajutun osalta siihen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa murhajutun sivutuotteena syntyneestä SERI-oikeusmurhavyyhdistä, jota ei saatu purettua vieläkään. Juttu joutui "nuorisojaoston" käsiin, joka typeryyttään, ylimielisyyttään tai sitten ylemmältä taholta tulleen määräyksen vuoksi laittoi purkuhakemuksen läpihuutojuttuna arkistoon. Perusteluista näki, ettei KKO:n nuorisojaosto ollut tajunnut lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Tuskin se edes vaivautui lukemaan purkuhakemuksen liitteenä olleita asiantuntijalausuntoja.

Taistelu väärän SERI-tuomion purkamiseksi jatkuu siis edelleen.

Myös murhajuttu jatkuu. Sain nyt joulukuussa vielä yllättävältä taholta uutta tietoa pääepäillystäni, josta muiden jo aikaisemmin tiedossani olleiden seikkojen ohella keskustelin vähän ennen joulua erään poliisin kanssa.

Tämän poliisin mielestä pääepäiltyni pitäisi ehdottomasti saada tutkittvaksi, mutta aika ei välttämättä ole paras mahdollinen juuri nyt. KRP:llä on niin paljon väärään tietoon perustuvaa väärää asennetta, että sinne juttua voi olla tällä hetkellä hankala saada. Kunhan tulee oikea hetki, murhalla on kuitenkin kaikki edellytykset tulla selvitetyksi. Poliisin keinovalikoimiin kuuluu menetelmiä, joita pääepäiltyyni voisi hyvin soveltaa. Poliisi kehotti minua olemaan kärsivällinen.

Murha ei vanhene. Virkarikos sen sijaan vanhenee. Törkeä virkarikos vanhenee kuitenkin vasta 10 vuodessa. Siispä on täysin mahdollista, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi saadaan vielä kiinni virkavirheistään, joita on äärimmäisen vaikea uskoa pelkäksi vahingoksi.

Vuoden henkilökohtainen kohokohtani oli hetki, jona sain vihdoin kirjani Murhalesken muistelmat valmiiksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen työkykyni ei ole enää entisensä ja pelkästään kirjoittaminen oli voimia vievä kokemus. Kun kirjoitin, jouduin elämään kaikki kammottavat tapahtumat uudestaan.

Samoin kirjan julkaisuun liittyvät esiintymiset olivat valtava haaste. En olisi koskaan arvannut, että tulisin vielä esiintymään satojen ihmisten edessä Suomi-Areenassa, TV:n keskusteluohjelmissa tai Helsingin kirjamessuilla, koska olen aina kammonnut esiintymisiä. Selvisin joka tapauksessa hengissä näistäkin tilaisuuksista ja olen tyytyväinen, että uskalsin lähteä.

Arvasin jo etukäteen, että kirjani tulisi kohtaamaan suurta vastustusta niissä piireissä, joissa ei ole ollut halua horjuttaa ennakkouskomuksia. Siihen nähden kirjani on myynyt erittäin hyvin. Parhaimmillaan se oli Akateemisen kirjakaupan ykkönen, Mitä Suomi lukee -listan kuudennella sijalla ja se on myynyt hyvin myös äänikirjana. Olen saanut hyvää palautetta lukijoilta sekä kasvotusten että blogin välityksellä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kirja, joka oikoisi tiettyjä vääriä käsityksiä, mutta olisi lukijalle myös mieleen jäävä lukuelämys. Tunnen onnistuneeni molemmissa.

Kiitokset kaikille niille, jotka ovat antaneet myönteistä palautetta tai olleet muuten vain hengessä mukana. Erityiskiitokset Niinalle, joka on jaksanut kuunnella murheitani pitkillä kävelylenkeillä!

Kiitokset myös sille kouralliselle ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet blogiini jotain negatiivista. Kiitos, että olen saanut olla se ylivuotoviemäri, joka on saanut auttaa sinua jaksamaan omien murheittesi kanssa omassa elämässäsi!

Oikeustaistelu ja blogin kirjoittaminen jatkuvat edelleen. Hyvää uutta vuotta 2017!

Oikeusmurha ja korkein epäoikeus

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kaikki näyttää olevan jotenkin ylösalaisin eikä missään näytä olevan mitään järkeä. Vähän niin kuin Liisa ihmemaassa, paitsi että tämä on totta.

Tänään iskettiin viimeinen naula oikeusvaltion arkkuun - tosin se arkku taisi mennä hautaan jo aika monta vuotta sitten. Korkeimman oikeuden sijasta toteutui korkein epäoikeus.

Minä en ole raiskannut enkä hyväksikäyttänyt ketään. Sen sijaan minut on henkisesti raiskattu, piesty ja nöyryytetty jo moneen kertaan viranomaisten taholta eikä loppua näy. Samoin minua ja lapsiani on härskisti käytetty hyväksi jo vuosia. Monet ovat hyötyneet minun, lasteni ja Jens Kukan kustannuksella lähtien hyvän varallisuuden keränneistä sijaisvanhemmista ja päätyen epärehellisiin poliiseihin, jotka ovat saaneet pitää virkansa ja kelvottomiin tuomareihin, jotka eivät ole saaneet potkuja ja ala-arvoisiin "asiantuntijoihin", jotka saavat palkkaa siitä, että aiheuttavat tuhoa ja kärsimystä viattomien ihmisten elämään.

Jokainen tähän oikeusjuttuun vähänkin perehtynyt tajuaa sen, että korkeimman oikeuden päätöksellä ei ole mitään tekemistä lain ja oikeuden kanssa. Taustoista voi lukea esim. Longplaystä Ari Lahdenmäen jutusta Taksikuski tai Mikko Niskasaaren blogista ja tietysti kirjastani Murhalesken muistelmat.

Olen toki tietoinen siitä, että KKO ei pura tuomioita pelkästään sillä perusteella, että tuomio on väärä. Viimeksi luin aiheesta Petteri Järvisen kirjasta Jippii. Korkeimmalle oikeudelle olisi kyllä kelvannut vääräkin hovioikeustuomio, mutta kun juttu saatiin eräällä prosessiin liittyvällä yksityiskohdalla purettua - ei siis siksi että tuomio oli väärä - seuraava hovioikeus kumosi väärän tuomion. Kirjasta päätellen myös Jippii-sotkun takana oli syyttäjän väkisin vänkäämää ja tyhjästä temmattua potaskaa sekä ylimielisen kaikkitietävä tuomariston puheenjohtaja. Kuulostaa tutulta.

Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin esittää uutta näyttöä, joka osoitti tuomion perustuvan täysin harhaisille käsityksille. Jos meidät olisi tuomittu sillä perusteella, että maapallo on tuomareiden mielestä pannukakku ja olisimme esittäneet todisteet siitä, että maapallo onkin pyöreä, todisteilla ei KKO:n mielestä olisi ollut mitään arvoa. Perimmiltään kyse on siitä, että KKO antaa tuomaristolle rajattoman harkintavallan silloinkin kun tuomareiden harkinta on täysin vastakkainen vallitseville tieteellisille käsityksille. Huuhaa voittaa tieteellisen tiedon.

En tietenkään voi hyväksyä tätä eikä kenenkään suomalaisen pitäisi hyväksyä tällaista kohtelua.

Olen opiskellut, käynyt töissä, perustanut oman yrityksen, maksanut veroni ja kohdellut hyvin niin lapsiani kuin muitakin läheisiäni. En ole mielisairas, minulla ei ole persoonallisuushäiriötä eikä päihdeongelmaa. En ole koskaan tehnyt kenellekään mitään kovin pahaa. Siitä huolimatta olen nyt tässä täysin absurdissa tilanteessa enkä voi kuin ihmetellä niiden päättäjien julmuutta ja häikäilemättömyyttä, joiden armoilla olen ollut.

Kuka tahansa voisi olla tässä minun tilallani. Ja voi pian ollakin.

Vain yksi on varmaa: tämä ei jää tähän. Taistelu jatkuu.

---

Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin radiohaastattelun voi kuunnella täältä (n. 25 min):

https://www.mixcloud.com/ToniR%C3%B6nnberg/murhaleski-anneli-auer-vieraana-27102016/

tai katsoa Youtube-videona:
Anneli Auer Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin haastattelussa 27.10.2016

Valtion sota yksityistä kansalaista vastaan

Sodassa yleensä kaksi tai useampi valtio taistelee keskenään. Suomessa käynnistyi kuitenkin maanantaina 26.01.2009 erikoinen sota: Suomen valtio käynnisti sodan yksityistä kansalaista vastaan. Päivämäärä löytyy KRP:n peitetoimintaraportista, joka on nimetty sotapäiväkirjaksi.

Asiaa oli pohjustettu syksyllä erinäisillä rekonstruktioilla. Oikeus ei myöhemmin antanut näille rekonstruktioille mitään arvoa. Vetoamalla niihin sekä "yleiseen elämänkokemukseen" Porin poliisi sai kuitenkin käyttöönsä peitepoliisi Sepon, joka lähetettiin tutkimaan minua, Jukka S. Lahden leskeä Anneli Aueria.

Taivas yksin tietää, mitä peitepoliisin oli tarkoitus selvittää. Sepon tai hänen tukimiehensä sotapäiväkirjoista se ei selviä. Yleensä peitetoimintaa käytetään järjestäytyneen rikollisuuden tutkimiseen.

Poliisit itse kutsuvat tätä vaihetta kauniisti tutkinnaksi eivätkä sodaksi. Tutkinta kuitenkin eroaa Porin poliisin toimista siinä, että tutkinnan tarkoitus on löytää totuus. Tässä tapauksessa pyrittiin kieltämään totuus - se, etten olisi ehtinyt hävittää todisteita - ja pyrittiin sen sijaan rakentamaan näyttö, joka ei perustunut tosiasioille.

Toinen puoli "tutkintaa" oli selitysten keksiminen olemassa olevalle varsin laajalle vastanäytölle, kuten sille, että tyttäreni oli havainnut ulkopuolisen tekijän poistumisen tai että paitani rintamuksessa ei ollut ainoatakaan pisaraa Jukan verta. Loppuhuipentumana minulta yritettiin vielä saada tunnustus syöttämällä minulle totuuden vastaista tietoa. Sellainen menettely on Suomessa laitonta.

Uskon, että osa poliiseista oli liikkeellä vilpittömällä mielellä ja koki tekevänsä oikeaa tutkintaa. On kuitenkin todennettavissa oleva asia, että poliisi  rikkoi esitutkintalakia monessa kohdassa ja pyrki salaamaan tiettyjä seikkoja sekä epäillyltä että tuomioistuimelta. Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Tutkinnassa kuitenkin pitäisi noudattaa lakia.

Erikoista tässä sodassa oli myös se, että sen annettiin jatkua ja jatkua vaikka poliisin epärehellisyys paljastui jo keväällä 2010.

Kun traumatisoituneet lapseni alkoivat syksyllä 2011 kertoa sijaisvanhempien kannustamana outoja kertomuksiaan, Porin poliisi olisi ollut jäävi tutkimaan asiaa asenteellisuutensa vuoksi. Lisäksi juttu olisi kuulunut maantieteellisen sijaintinsa puolesta Turun eikä Porin poliisille. Myös murhajuttu olisi luonnollisesti pitänyt siirtää pois Porista. Kuitenkin Porin poliisi sai käsiinsä molemmat tutkinnat, ja vaikutti omalta osaltaan myöhempien väärien tuomioiden syntyyn. Toki soppaa oli keittämässä muitakin tahoja, mutta poliisin asenteellisuudella näyttäisi olevan yllättävänkin suuri vaikutus lopputulokseen.

Nyt on sota murhajutun osalta ohi. On tullut aika maksaa sotakorvaukset. Joku totesi jossain, että Valtionkonttorin maksamat "ennätyskorvaukset" ovat merkki siitä, että oikeusvaltio toimii. En nyt sanoisi ihan niinkään.

Kenenkään ei pitäisi koskaan missään joutua kokemaan sitä, mitä minä olen kokenut. Tällaista ei pitäisi tapahtua oikeusvaltiossa.

Mitä tulee korvauksiin, ei ole totta, että Valtionkonttorin tarjoama summa olisi kaikkien aikojen ennätys. Kai Tannerille maksettiin viikon putkareissusta 11 000 euroa vuonna 2007 eli tuplasti enemmän päivää kohti kuin minulle.

Jos tämän muuntaa nykyrahaksi ja laskee niille päiville, jotka olin vapauteni menettäneenä - ja se aika oli tosiasiallisesti pidempi kuin Valtionkonttorin laskema - pyytämäni kolmen miljoonan korvaus on varsin maltillinen. Olen menettänyt loppuelämäni tulot hyvässä nousussa olleesta yrityksestäni. Tarjottu summa ei riitä verojen ja muiden velvoitteiden maksamisen jälkeen kattamaan edes taloudellista tappiotani muusta kärsimyksestä puhumattakaan. En halua vähätellä Tannerin kärsimystä, mutta viikon vankeuden jälkeen hänellä oli elämä, johon palata takaisin. Minä olen menettänyt käytännössä kaiken.

Taistelu jatkuu korvauksista. Taistelu jatkuu myös toisen väärän tuomion purkamiseksi. Minun sotani ei ole vieläkään ohi.

Olen odotellut myös sotasyyllisten kiinni saamista. Tämä katastrofi ei ole syntynyt pelkästään sattumalta vaan se on seurausta siitä, että tietyt viranomaiset ovat tehneet virheitä. Se ei auta, että minä itse pöyhin näitä virheitä, vaan valtion pitäisi suojellakseen kansalaisiaan tarttua asiaan ja tehdä selvitys. Virkavastuulla ei ole mitään merkitystä, jos viranomaiset aina pääsevät kuin koira veräjästä.

Kirja

Kirjani Murhalesken muistelmat ilmestyy perjantaina 16.09.2016. Sen voi ostaa kirjakaupoista tai tilata suoraan kotiin kustantajalta tästä linkistä: Into-kustannus, Murhalesken muistelmat / Anneli Auer.

Anteeksi Anneli

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
- Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Virkamies nettikiusaajana

Syyskuussa 2015 sain eteeni erikoisen haasteen, josta muuten en varmaan olisi kirjoittanut mitään, mutta koska lopputulos osoittautui  yllättävän mielenkiintoiseksi, haluan kertoa siitä blogini lukijoille. Tämä on se "sivujuonteen sivujuonne", josta aikaisemmin mainitsin.

Sain siis viime syksynä haltuuni erään henkilön tekemän piiiiitkän koosteen itseäni koskevia ilkeämielisistä nettikirjoituksista, joiden takana oli yksi ja sama nimimerkki jemma. Hän oli kuulemma kaikista ilkeistä nettikiusaajista se kaikkein ilkein. Hän suhtaui juttuun kovin henkilökohtaisesti ja vaikutti suorastaan pakkomielteiseltä. Aikaisemmin hän oli kirjoittanut yli 600 viestiä nimimerkillä joku vain ja jemmanakin siihen mennessä yli 300 viestiä. Tietyissä piireissä oli herännyt vahva epäily, että jemma oli tavalla tai toisella osallisena tässä jutussa ja kirjoitteli tällä nimimerkillä salatakseen henkilöllisyytensä. Yksi ystäväni oli sitä mieltä, että jemma oli se "jemma", johon poliisi oli kadottanut kaiken puuttuvan materiaalin.

Ei minua erityisemmin kiinnostanut alkaa lukea ilkeän nettikiusaajan tekstejä, mutta kun sain kuulla, että hän oli tehnyt inhottavia kuvamanipulaatioita myös lapsistani, halusin lopulta tietää kuka tämä sairas ihminen oikein olisi. Hän oli esimerkiksi ottanut nettisivustoltani kuvan poikani käsivarresta, muokannut sitä kuvankäsittelyohjelmalla ja väitti, että kuvassa näkyi viiltelyhaava. Todellisuudessa käsivarressa oli Lauantai-karkkipussin mukana tullut leikkitatuointi.

Aluksi epäiltyjen listalla oli monta nimeä, mm. muutama juttuun osallistunut psykologi, pari oikeustieteilijää sekä lasteni sijaisäiti. Joku epäili, että kyseessä oli syyttäjän tai poliisin maksama ammattitrolli, joka levitti tahallaan väärää tietoa ja pyrki luomaan negatiivista mielikuvaa minusta kirjoittamalla omista fantasioistaan ikään kuin totena. Melko pian minulle alkoi kuitenkin hahmottua kokonaiskuva siitä, minkälaiset asiat jemmaa erityisesti kiinnostivat ja toisaalta minkälaista tietoa häneltä puuttui. Henkilöllisyyskin oli sitä myötä selvä. Juttuun osallisten joukossa on vain yksi ihminen, jonka erityisalaa ovat fonetiikka ja kyökkipsykologia - ja sehän on tietysti KRP:n surullisenkuuluisa äänitutkija Tuija Niemi.

Eikä tässä vielä kaikki. Jemma paljastaa 30.9.2014 viestissään opiskelleensa 90-luvun puolivälissä fonetiikkaa ja vieläpä tutkineensa tuolloin assarin kanssa fonetiikan laitoksella palataaliäänteiden muodostumista. Sattumoisiin Tuija Niemikin on opiskellut 90-luvulla fonetiikkaa ja tehnyt myös lisensiaatintyönsä silloin.

Jemma myös kehuu, puolustelee ja ylistää Tuija Niemen pätevyyttä sellaisin sanakääntein, että tuskinpa kukaan muu kuin Tuija Niemi itse yltäisi vastaaviin suorituksiin. Esimerkiksi tämä lainaus 28.3.2014 jemman viestistä on varsin paljastava: "Minfossa nimim. 'peltirumpu' epäilee Tuija Niemen kompetenssia äänitutkijana, koska tätä kutsutaan valitusluvan yhteydessä kielitieteilijäksi. Ei pitäisi alentua kommentoimaan koko viestiä, mutta KVG vaan kyseiselle nikille. Oikeuslaitokselle, medialla ja valtaosalle Ulvila-saittien hömelöistä (paikalla!) Niemen pätevyys on ilmiselvä asia."

Kukaan muu Ulvila-saittien kirjoittajista ei näytä olevan kiinnostunut Tuija Niemen pätevyydestä vaan perustelee kantaansa omilla mielipiteillään. Kukaan muu ei missään myöskään näytä kuvittelevan, että fonetiikan opinnot antaisivat pätevyyden äänitutkijaksi.

Sattuipa vielä sellainenkin erikoisuus silmään, että jemma kertoi Anneli Auerin bannanneen hänet kauan sitten kotiäitien keskustelupalstalta, vaikka hän oli käynyt siellä vain "puhumassa asiaa". Eipä ole ollut jemmalla pitkä matka nettihäiriköstä nettikiusaajaksi.

On tietysti mahdollista, ettei jemma olekaan Tuija Niemi vaan joku muu fonetiikkaa opiskellut ja mieleltään häiriintynyt henkilö, joka on kehittänyt Anneli Auerista pakkomielteen ja samaistuu mielessään Tuija Niemeen.  Tai sitten jemma on huumoriveikko, joka tekee pilaa niin Tuija Niemestä kuin muistakin hejacin kirjoittajista vetämällä roolinsa ihan överiksi ja kokeilemalla, miten hulluja ideoita hejaciin voi heittää ennen kuin joku tajuaa, että kaikki on pelkkää pelleilyä.

Jos kuitenkin olen oikeassa ja jemma on Tuija Niemi, herää kysymys, voiko tällainen olla sallittua virkamiehelle?

Olisihan aika härskiä, jos Tuija Niemi  yhteistyössä Tapio Santaojan kanssa ensin tuhosi minun ja monen muun sivullisen elämän antamalla vääristeltyjä lausuntoja muka neutraalina virkamiehenä ja sen lisäksi vielä olisi pahin kaikista nettikiusaajista - eikä pelkästään minua vaan myös tytärtäni Amandaa kohtaan. Amanda onneksi tajuaa, että jokaisen nettikiusaajan takana on onneton ja rikkinäinen ihminen eikä ota sitä itseensä. En minäkään, eikä kumpikaan meistä edes seuraa tämäntyyppistä nettikirjoittelua.

Ihan periaatteen vuoksi olen kuitenkin sitä mieltä, että virkarikokset tai vainoaminen eivät ole hyväksyttäviä, ja tämä on mielestäni paljon pahempi teko kuin esimerkiksi se, että joku yrittää uteliaisuuttaan katsoa toisen tietoja ilman lupaa.

Eikä tämä ole paha teko pelkästään virkamiehenä. Tämä on paha teko ihmisenä.

Mennyttä ja tulevaa

Aloitin Anneli Auer kirjoittaa -blogin pitämisen noin puoli vuotta sitten ja blogia on tilastojen mukaan käyty katsomassa 57 858 kertaa. Tarkoitukseni oli esitellä sekä suurimmat pahantekijät että heidän suurimmat pahat tekonsa ja näihin perimmäisiin pohjamutiin on nyt sukellettu. Kaikille blogiani seuraaville on varmasti jo tullut selväksi, että murhaajan ohella pidän suurimpina pääpahiksina Tuija Niemeä ja Tapio Santaojaa, koska ilman heitä tämä koko traaginen sotku olisi jäänyt syntymättä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan myös seksuaalirikostuomioista, ja tulen sitäkin haaraa käsittelemään siinä laajuudessa kuin se on mahdollista salassapitomääräyksiä rikkomatta.

Olen samaan aikaan kirjoittanut myös kirjaa kaikesta kymmenen viime vuoden aikana tapahtuneesta. Aloitin kirjan kirjoittamisen jo kesällä 2007, mutta erinäisten "uusien käänteiden" vuoksi kirjan valmistuminen on hiukan viivästynyt ja kirjoittaminen on hankaloitunut, koska ylipitkäksi rönsyillyt tarina pitäisi saada mahtumaan kohtuulliseen kirjan pituuteen. Yksi syy blogini avaamiseen olikin se, että en millään saa kirjaani mahtumaan kaikkea haluamaani. Siksi olen laittanut blogiini mm. virkavirheiden yksityiskohtaisen ruotimisen ja kaikenlaista oheismateriaalia kuten rikospaikkakuvia ja äänitallenteita.

Kirjani tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä blogi. Murhalesken muistelmat  tulee olemaan kertomus elävästä elämästä alkaen syyslomaltamme lokakuussa 2006 ja päättyen nykyhetkeen.

Murhalesken muistelmat ilmestyy näillä näkymin ensi syksynä ja lisätietoa voi tilata kustantajalta osoitteella anneli.auer@intokustannus.fi. Kirjoita viestikenttään "lisätietoja" niin saat aiheesta postia kesällä ja ennen kirjan ilmestymistä saat myös kirjan ensimmäisen luvun. Voit lähettää em. osoitteeseen myös kysymyksiä tai kertoa mitä asiaa haluaisit kirjassa käsiteltävän. Kirja on edelleen työn alla ja sen sisältöön on vielä mahdollista vaikuttaa.

Aion jatkaa edelleen myös blogiani ja lähitulevaisuudessa on luvassa mm. murhaajan kengän sovittamista sekä yksi mielenkiintoinen case-tutkimus eräästä "sivujuonteen sivujuonteesta".

Sitä odotellessa suosittelen valemuistoista ja lasten vääristä kertomuksista kiinnostuneita katsomaan YLE:ltä mielenkiintoisen 47 minuutin pätkän:

• Inhimillinen tekijä: Muisto vai valemuisto?

Hauskaa vappua!

Isoja ja pieniä rikoksia

Vuosia sitten alkanut urkintajuttu on vihdoin tullut syytevaiheeseen. Median kautta saamani tiedon mukaan 55 virkamiestä ympäri Suomen on saanut syytteen. Minun postiluukustani on ropsahdellut vasta osa papereista.

Minä en tätä tutkintaa pyytänyt.

Urkintajuttu lähti liikeelle siitä, että MTV4 oli tehnyt aiheesta kyselyn ja sen jälkeen aloitettiin virallinen poliisitutkinta. Tapasin yhden tutkijoista ollessani vielä vankilassa. Hän kertoi että tutkinta oli työllistänyt pitkäksi aikaa useammankin poliisin.

Minä en vaatinut urkkijoille myöskään rangaistusta, vaan sanoin jättäväni asian syyttäjän harkintaan. Nyt syyttäjät ovat käyttäneet harkintavaltaansa ja lopputulos on se, että täysin samasta rikosepäilystä osa sai syytteen, osa ei.

En ota kantaa siihen, kumpi osa syyttäjistä teki mielestäni oikean ratkaisun.
Vaiko molemmat.

Minulla olisi nyt oikeus vaatia korvausta näiltä 55 urkinnasta kiinni jäänneeltä ihmiseltä. Asianajajani Juha Mannerin mukaan vastaavien tapausten perusteella kohtuullinen korvaus olisi ollut 500 euroa henkilöltä ja 55 henkilöltä se tekisi melkein 30 000 euroa.

En sano, etteikö urkinnan kohteeksi joutuminen tuntuisi jossain määrin pahalta ja etteikö se olisi loukannut minua, mutta suhteutettuna kaikkeen muuhun pahaan se tuntuu kuitenkin aika pieneltä. Minusta olisi kohtuutonta vaatia 500 euroa joltakin, joka on ajattelemattomuuttaan yrittänyt katsoa tietojani ja kaiken lisäksi epäonnistunut siinä, koska materiaali oli salattua. Siispä päätin olla vaatimatta mitään.

Olisin sen sijaan toivonut, että poliisi olisi aikanaan tutkinut minun itseni tekemän rikosilmoituksen Tapio Santaojasta ja muista Porin poliiseista. Minulla oli jo valmiina todisteet mm. esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärennöksestä ja muutamasta kuulustelussa esitetystä selkeästä valheesta. Lisäksi olin listannut muita rikosepäilyjä, joihin poliisi olisi voinut hankkia todisteet itse. Kyse oli vakavista rikoksista, mutta mitään niistä ei koskaan tutkittu, ne eivät päässeet syyteharkintaan eikä niitä ole arvioitu minkäänlaisessa tuomioistuimessa.

Olisin toivonut myös, että poliisi olisi jatkanut mieheni murhan tutkintaa. Millä oikeudella valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen löi julkisesti hanskat tiskiin kesken kaiken, vaikka murhan ei pitäisi vanhentua ikinä?

Matti Nissinen, onko niin, että tutkintapyynnöt pitää kierrättää median kautta, jotta niihin suhtaudutaan vakavasti, vaikka kyseessä on niinkin vakava rikos kuin murha?

Tuija Niemi ja äänirekonstruktio

Tervetuloa kuuntelemaan verovaroin tuotettua ääniteatteriharjoitusta vuodelta 2008 - mukana oikeusmurhan päätähdet KRP:n litteroija Tuija Niemi (ent. Tuija Niemi-Laitinen) sekä rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Satakunnan poliisista. Tämä rekonstruktio kävi myöhemmin kalliiksi niin minun perheelleni kuin koko Suomen kansalle. Verovarojen tuhlaaminen ei nimittäin suinkaan päättynyt tähän, vaan tästä se vasta alkoi.

Oikean murhaajan ääntä ei näillä tallenteilla kuulu, mutta pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan kaikkein herkkähermoisimmille: tallenteelta kuuluu kahden häikäilemättömän oikeusmurhaajan hyytävät äänet.

Kuuntele: Ulvilan murhan äänirekonstruktio 26.11.2008.

Alkuperäinen puhelu löytyy täältä: Hätäpuhelu Ulvila 1.12.2006.

Kun näitä kahta tallennetta vertaa, mitään olennaista eroa ei löydy. Paitsi tietysti se, että rekonstruktio on huonosti näytelty jäljitelmä aidosta tilanteesta ja siitä puuttuu aito hätä ja puukotetun vaimon raskas hengitys.

Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät kahden kesken myös toisen rekonstruktion, josta puuttuu ulkopuolinen tekijä. Kun tätä vertaa alkuperäiseen tallenteeseen, kuuluu selvä ero: alkuperäisellä tallenteella kuuluu kaikenlaista pauketta, kolahdusta, sängyn siirtymistä, muksahdusta ym. ääntä, jota sieltä ei pitäisi kuulua, jos uhri makaisi yksin lattialla voivottelemassa kipuaan.

Kun nyt on näinkin ilmeisen selvää, että myös rekonstruktio puhuu kahden miehen kamppailun puolesta, miten on mahdollista, että Tuija Niemi kehtasi selittää oikeudessa muuttuneita mielipiteitään näillä rekonstruktioilla??? Hyvä kysymys. Ehkä jollakin toistaiseksi vielä patentoimattomalla menetelmällä saadaan joskus suodatettua rekonstruktiotallenteilta ne Tuija Niemen ja Tapio Santaojan hellät huokaisut, jotka myöhemmin johtivat (työ)suhteen syvenemiseen ja villien fantasioiden syöksykierteeseen.

Koska Tuija Niemen ja Satakunnan poliisin toteuttama ääniteatteri on verovaroin tuettua julkista materiaalia, laitoin kaikki 22 äänitiedostoa omalle sivulleen, josta kuka tahansa voi käydä kuuntelemassa ne. Tallenteilla kuuluu mm. äkillisiä äänenvoimakkuuksien vaihteluita ja kaikenlaista muuta ihmeellistä, joten ehkä ne auttavat ymmärtämään niitä kohtia, jotka jotkut skeptikot ovat kokeneet epäaidon kuuloisina alkuperäisellä tallenteella.

Jos alkuperäisellä tallenteella kuitenkin vielä kuuluu manipulointiin viittaavia kohtia esim. kuuluisan uolen tienoilla, kehotan epäileväisiä  miettimään vakavasti, kumpi vaihtoehto näistä kahdesta olisi todennäköisempi:

a) Anneli Auer on tehnyt ennakkoäänitystä 80-luvun rikkinäisellä mankkarilla
b) Joku muu on tehnyt jälkiäänitystä nykyaikasilla äänenkäsittelylaitteilla

Savuava ase, jolla saisi todistettua "ketä siel on"/"_uole" -kohdan manipuloinnin, puuttuu vielä. Siinä haastetta kaikille kapellimestareille ja muille wannabe-ääniasiantuntijoille. Nyt ei muuta kuin kaikki kilpailemaan, kuka pääsee seuraavaksi töihin KRP:n äänilabraan!

Kaikki äänitiedostot: Ulvilan murha - Äänirekonstruktio 26.11.2008

Hyvää viikonloppua!

Lisälukemistoa: Tuija Niemi   /  Tapio Santaoja

Ristiinnaulitseminen ja oikeusvaltio

Tänään vietetään pitkäperjantaita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Kristillisen perinteen mukaan Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmiskunnan synnit.  Jeesuksen kuolemalle oli kuitenkin olemassa myös aivan maallisia syitä. Jeesus oli oman aikansa kapinallinen, joka uskalsi arvostella vallitsevan systeeminen kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä. Sitähän ei tietysti katsottu hyvällä ja Jeesus sai maksaa hengellään rohkeudestaan ja suorista sanoistaan.

Historiallisena ilmiönä ristiinnaulitsemisen ei ollut vain julma rangaistus lakia rikkoneille vaan ennen kaikkea se oli pelote, jolla pidettiin kansaa kurissa. Ristille ei laitettu vain pahimpia murhamiehiä ja muita vakavia rikoksia tehneitä vaan kuka tahansa saattoi joutua ristiinnaulituksi pienistäkin rikoksista, esimerkiksi siitä, että oli mennyt arvostelemaan valtaapitäviä.

Nykymaailmassa ei enää naulita ihmisiä ristille konkreettisesti vaan ripustamalla heidät joukkotiedotusvälineisiin. Median hampaisiin - aivan kuten oikealle ristille - voi joutua ihan mistä syystä tahansa riippumatta asian vakavuudesta. On murhia, joista ei kukaan saa koskaan tietää yhtään mitään median välityksellä, koska ketään ei kiinnosta. Ja sitten on niitä pienenpieniä puolihuolimattomia virheitä, joista kaikki saavat tietää kaiken asiaan kuuluvan ja kuulumattoman, esimerkiksi jos joku menee näyttämään epäillyn valokuvaa todistajalle ennen tunnistustilaisuutta ja tämä sama joku menee sitten myöhemmin laukomaan viranomaisen kannalta kiusallisia totuuksia.

Pienemmässä mittakaavassa ristiinnaulitsemista voi tapahtua myös työyhteisöissä, netin keskustelupalstoilla ja lehtien yleisönosastoilla. Se on tehokas pelote, jolla laitetaan suut tukkoon niiltä, joilla saattaisi olla jotain huomautettavaa systeemin toiminnasta.

Minut on ristiinnaulittu jo moneen kertaan, jotta poliisi, oikeuslaitos, syyttäjät ja tietyt asiantuntijoina esiintyvät viranomaistahot saisivat säilyttää kasvonsa. En kuitenkaan ole systeemin ainoa uhri. Jens Kukka on ristiinnaulittu, jotta saatiin potkaistua käyntiin se murhajutun "sivujuonne", jolla saatiin valituslupa ja toinen kierros murhajutun oikeusmurhataistelussa. Entinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ristiinnaulittiin todella näyttävästi, koska hän oli rehellinen ja piti kiinni kannastaan. Myös professori Pekka Santtila on saanut kokea virkamiesten koston osoitettuaan virheitä virkamiesten työn tuloksissa. Muitakin esimerkkejä riittää, mutta edellä mainitut henkilöt todennäköisesti ovat saaneet kaikkein kovimman kohtelun.

Median edustajat itsekään eivät ole suojassa ristiinnaulitsemiselta. Kun radiotoimittaja Tuomas Karemo teki minusta haastattelun ennen kuin hovioikeus oli tehnyt päätöksen murhajutussa, hän sai osakseen sekä julkista että vähemmän julkista arvostelua kollegoiltaan. Samoin elokuvaohjaaja Pekka Lehtoa on paheksuttu, koska hän näytti dokumentissaan lasteni onnellisia kasvoja ajalta ennen poliisikatastrofin syntyä.

Tuomas Karemon ja Pekka Lehdon kohtelu tuo hyvin esiin vallitsevan systeemin syvän kaksinaamaisuuden. En muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni missään mediassa paheksutun sitä, että syyttäjät ovat puhuneet asioista ennen oikeudenkäyntiä tai ennen tuomion julistamista, tai että syyttäjätaho on härskisti hyväksikäyttänyt lapsiani saavuttaakseen omia tavoitteitaan.  Syyttäjä saa puhua puuta heinää ihan niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta jos joku uskaltaa tuoda esiin totuuden murusia, vastustus on ankara.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeusvaltioon?

Alun perin oikeusvaltion perusidea oli se, että on parempi pitää 100 syyllistä vapaana kuin yhtään syytöntä tuomittuna. Oikeusvaltion tarkoitus oli siis suojella syyttömiä.

Väitän, että tällaista oikeusvaltiota ei enää ole olemassakaan. Ei ainakaan Suomessa.

Nykymaailmassa käsite oikeusvaltiosta näyttää ainakin mediassa tarkoittavan sitä, että oikeuslaitokselle on annettu diktaattorin valta ja lainvoimaisia tuomioita käsitellään ikään kuin kirveellä kiveen hakattuina totuuksina - ja tämäkin on itse asiassa hurskastelua, koska sekään ei päde tasa-arvoisesti kaikkiin tuomioihin.

Harva toimittaja uskaltaa tarttua tikullakaan minun ja Jens Kukan saamaan väärään tuomioon seksuaali- ja pahoinpitelyasiassa, koska siitä on olemassa lainvoimainen tuomio, jota toistaiseksi emme vielä ole saaneet purettua.  Meidät on ristiinnaulittu rikoksista joita ei ole koskaan tapahtunut pelkästään tulkinnanvaraisilla, asenteellisilla lääkärinlausunnoilla ja kertomuksilla, joita kukaan ei ole pitänyt kokonaisuudessaan uskottavina. Mediassa asiaa käsitellään kuitenkin ikään kuin totuutena, koska asiasta on lainvoimainen tuomio.

Sama ei kuitenkaan päde murhajutun tuomioon.  Vaikka Anneli Auer on todettu lainvoimaisella tuomiolla syyttömäksi murhaan, Anneli Aueria koskevissa kirjoituksissa näköjään on tullut tavaksi todeta sivuhuomautuksena, että toimittaja ei ota kantaa syyllisyyteen tai syyttömyyteen. Näin toimittaja pesee kätensä jutusta ja välttää kollegoiden mahdollisen paheksunnan.

Tuomiot voi purkaa. Ristiinnaulitseminen on ikuinen.

Minun tapaukseni on selvästi osoittanut, että oikeusvaltio ei toimi. Syytön tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja samaan aikaan oikea syyllinen on saanut olla jo pian 10 vuotta vapaana. Syyttäjä ei tee muuta kuin pyörittelee käsiään ja latelee puolitotuuksia, joilla selittelee muka tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä.
---

Ensi kerralla palaan taas Ulvilan murhaajan jäljille.

Pääsiäislukemista ruotsiksi  (Meddelanden från Äbo Akademi):
- https://mfaa.abo.fi/?article=bortom-rimligt-tvivel

FBI vs Tuija Niemi

Jatkan vielä kirjoittamista Ulvilassa 1.12.2006 soitetusta hätäpuhelusta, koska nimenomaan tällä hätäpuhelulla ja sen erilaisilla versioilla on keskeinen merkitys oikeusmurhan syntyhistoriassa - itse murhan ja murhan ratkaisemisen kannalta hätäpuhelu on sivuasia.

Lupaan kuitenkin palata murhaajan jäljille taas seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten asiaa seuranneet tietävät, KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan tittelillä työskentelevä litteroija Tuija Niemi  (ent. Tuija Niemi-Laitinen) on antanut hätäpuhelusta jos jonkinlaista lausuntoa ja lisäksi Ulvilan hätäkeskuspuhelua on analysoinut myös Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI, jopa kahteenkin kertaan.

Harva kuitenkaan tietää konkreettisella tasolla, mitä FBI on näillä puheluilla tehnyt. Käsittelen ensin FBI:n tuoreimman analyysin ja kirjoituksen lopussa palaan vuoteen 2009.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2012

FBI:lle lähetettiin vuonna 2012 itse hätäpuhelutallenteen lisäksi myös muuta materiaalia, kuten äänitallenteet poliisin hätäkeskukseen tekemästä äänirekonstruktioista, joissa oli tuotettu mm. huutoja erilaisilta etäisyyksiltä ja erilaisia muita ääniä sekä kuvamateriaalia asunnosta.

Tutkimusraportin mukaan hätäpuhelu analysoitiin seuraavilla menetelmillä: kriittinen kuuntelu, korkean resoluution aaltomuoto, kapeakaistainen spektri, leveäkaistainen spektri, spektrografia, äänenkorkeus- ja korrelaatioanalyysit.

FBI:n analyysin keskeinen sisältö oli se, että ensinnäkään tallenteella ei ole todettavissa mitään merkkejä siitä, että puhelun taustalla kuuluisi ennalta äänitettyä materiaalia ja toiseksi se, että äänirekonstruktioiden perusteella ei voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, joita Tuija Niemi on tehnyt. Analyysin voi lukea kokonaisuudessaan tämän kirjoituksen lopusta löytyvästä linkistä.

On sinänsä aika surkuhupaisaa, että Suomen poliisin ja oikeuslaitoksen pitää tilata Yhdysvalloista asti sellainen raportti, jossa kerrotaan, että äänten kuulumiseen tallenteella vaikuttaa niin moni tuntematon muuttuja (esim. luurin suuntautuminen, useat akustiset muuttujat, tallennusympäristön monimutkaisuus jne.) ettei siitä voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä esim. sen suhteen, monenko eri ihmisen askeleita tietyllä hetkellä kuuluu tai kuuluuko äänimaailmaltaan kaoottisen hätäpuhelun aikana tiettyjä ilman taustahälyä rekonstruoituja yksittäisiä ääniä. Jotenkin voisi kuvitella, että tämän pitäisi olla itsestäänselvä asia kenelle tahansa ihmiselle, jolla on aivot, ja aivan erityisesti sen pitäisi olla itsestäänselvyys äänitutkijan tittelillä useita vuosia työskennelleelle henkilölle - olkoonkin että tämä henkilö tekee yleensä työkseen pelkkiä litterointeja, mutta kuitenkin.

Vielä surkuhupaisammaksi kaikki meni, kun FBI:n lausunnosta huolimatta syyttäjä Kalle Kulmala suostui vielä vuonna 2015 vastaanottamaan amatöörisalapoliisi Raine Ampujan "äänitutkimuksen", jossa pariin yksittäiseen kohtaan tuijottaen oli saatu sellainen "tutkimustulos", että nämä äänet kuuluvat väärästä kohdasta asuntoa. Syyttäjä tietää varsin hyvin sekä FBI:n lausunnon että jopa Tuija Niemen kertomusten perusteella, ettei tallenteelta kuuluvien äänten perusteella voida sanoa tarkkaa paikkaa tai etäisyyttä ja että Raine Ampujan "tutkimus" on näin ollen täyttä kukkua.

Ilmeisesti sodassa ja oikeusmurhataistelussa kaikki keinot ovat kuitenkin sallittuja, ja hinta taistelusta jää oikeusmurhan uhrien ja veronmaksajien maksettavaksi.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2009

FBI:n tekemää analyysia vuodelta 2009 en voi laittaa nettiin luettavaksi, koska en ole saanut sitä itsekään. En edes tiennyt, sellaisen olemassaolosta, ennen kuin luin tänä syksynä lisätutkintapöytäkirjaan 8 sisällytettyä Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihtoa uudestaan ja entistä huolellisemmin.

Vertaamalla kirjeenvaihtoa ja tallenteita selvisi kuitenkin sellainen mielenkiintoinen asia, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty hätäpuhelu poikkeaa sisältönsä puolesta huomattavasti alkuperäisestä hätäpuhelusta.

Miksiköhän?

Mikä sai Tapio Santaojan ja Tuija Niemen lähettämään kesällä 2009 FBI:lle hätäpuhelusta aivan uuden ja erilaisen version, vaikka kirjeenvaihdon mukaan FBI:ltä on toivottu nimenomaan alkuperäistä kappaletta (the original recording) tai vähintäänkin suoraa kopiota (an exact copy), joka lähetettäisiin levyllä postitse, jotta tallenne pysyisi mahdollisimman muuttumattomana?

Tässä kohtaa ei inhimillinen erehdys oikein kelpaa selitykseksi.

Miksi  FBI:n piti kuunnella nimenomaan kohtaa 2:03, jossa Mika sihvonen oli kuullut lapsen sanovan hiljaisella äänellä "Ketä siel on?" ja Tuija Niemi ei ollut kuullut sitäkään vähää?

Ja miksi ihmeessä Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät sellaisen radikaalin ratkaisun, että FBI:ltä tilatut hätäpuhelun suodatetut versiot kävivätkin äkkiä täysin tarpeettomiksi juuri ennen kuin ne edes saapuivat Suomeen? Miten sattuikin, että juuri nyt Tuija Niemi kuuli äkillisesti kohdassa 2:03 ihan omin avuin kuuluisan uole-kohdan, josta pian revittiin isot otsikot?

Niin mukava kuin olisikin uskoa viranomaisten rehellisyyteen, kyllä tämä pistää miettimään.

Olisiko niin, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi olivat lähettäneet levyn tutkittavaksi FBI:lle siksi, että olisi uskottavampaa, jos FBI kaivaisi sieltä esiin hienoilla menetelmillään hyytävän U-O-L-E-huudon kuin jos KRP:n äänitutkija alkaisi äkillisesti kuulla siellä jotain itselleen uutta ja ennenkuulumatonta?

Tuija Niemen ja Tapio Santaojan harmiksi FBI:llä ei kuitenkaan puhuta suomea.

FBI oli 11.8.2009 pyytänyt suomenkielistä virkailijaa - siis Tuija Niemeä - tai kielenkääntäjää saapumaan Washingtoniin apuun. Ehkäpä juuri silloin Tuija Niemi ja Tapio Santaoja olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että jos uole-kohdan löytäminen joka tapauksessa jäisi Tuija Niemen harteille, turha Tuija Niemen olisi lähteä Yhdysvaltoihin asti "löytämään" uole-kohtaa, kun sen voisi tehdä Suomessakin. Ja näin tulemme taas takaisin siihen käänteentekevään hetkeen 13.8.2009, jolloin konstaapeli Holappa saapui Tuija Niemen laboratorioon CD-levyn kanssa ja loppu onkin historiaa, kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessani Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E-huijaus totesin.

Tällä kerralla lisään siis kuitenkin vielä aikaisempien epäilyjä herättävien asioiden listalle sen, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty tallenne on todistettavasti eri kuin alkuperäinen, eikä pelkästään subjektiivisen kuulokokemuksen perusteella arvioituna, vaan se on eri.

Tuija Niemestä tehtyä rikosilmoitusta ei aikoinaan otettu käsittelyyn, koska se sisältyi poliiseista tekemääni pitkään rikosilmoitukseen. Syyttäjä Tapio Mäkisen mukaan Tuija Niemi on siviili, eikä siksi kuulunut syyttäjä Mäkisen toimenkuvaan ryhtyä selvittelemään häneen kohdistuvia epäilyjä. Ehkäpä sekin päivä kuitenkin vielä tulee, että joku ottaa asiakseen selvittää, mikä tässä vuosia kestäneessä oikeusfarssissa oikeasti meni vikaan, ja myös Tuija Niemi pääsee vihdoin valokeilaan yhtenä oikeusmurhaikiliikkujan kantavana voimana.

Ensi kerralla - kuten lupasin - kirjoitan taas Ulvilan murhaajasta enkä Tuija Niemestä.

Lue FBI:n lausunto vuodelta 2012 kokonaisuudessaan:
(suomennettu versio, sisältyy Ulvilan murhan lisätutkintapöytäkirjaan numero 8)

• FBI:n analyysi vuodelta 2012, tapaus Anneli Auer / Ulvila

Tuija Niemi ja ameeban logiikka

Esitutkinnan valmistuttua keväällä 2010 pääsin itse kuuntelemaan kuuluisaa Ulvilan hätäpuhelua, jolla  rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan ei varmuudella kuulu ulkopuolisen ääniä. Pääsin myös tutustumaan KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan Tuija Niemen (ent. Tuija Niemi-Laitinen) niistä tekemiin litterointeihin.

Kuuntelu tuntui aluksi vaikealta, koska kaikki kauhu palautui mieleen. Muutaman kuuntelukerran jälkeen pystyin kuitenkin kiinnittämään huomiota myös tallenteen sisältöön ja muutaman kymmenen kuuntelukerran jälkeen oli päässyt jo aika hyvin sisälle puhelun äänimaailmaan.

Vaikka vankilan halpistelevision cd-soittimella en kuullut kaikkia yksityiskohtia - kuten murhaajan kiroilua - havaitsin melko nopeasti Tuija Niemen litteroinnissa useita virheitä ja puutteita.

Lisäksi ihmettelin Tuija Niemen väitteiden epäloogisuutta.

Ihmetys vain nousi, kun oikeudenkäynnin alussa sain lukea Tuija Niemen kiukustuneen vastineen niihin kommentteihin, joita olimme asianajajani Juha Mannerin kanssa esittäneet kirjallisessa vastauksessamme syyttäjän väitteisiin. Tajusin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella paha asenneongelma. Miten muuten voisi olla mahdollista, että  KRP:n äänitutkija voi kirjoittaa tällaisia höperyyksiä?

Tervetuloa Tuija Niemen maailmaan

Heti vastineen ensimmäinen lause johdattelee lukijan sisälle Tuija Niemen omituiseen, oman navan ympärillä pyörivään ajatusmaailmaan:

Itse asiassa Tuija Niemen lausuntojen yläreunassa kyllä lukee KRP, mutta mitäpä siitä. Ehkä Tuija Niemi on ajatellut asian niin, että hänellä on ihan oma labra, johon muilla ei ole mitään asiaa - eikä varsinkaan kriitikoilla ja arvostelijoilla. Olihan Tuija Niemi siihen aikaan KRP:n ainoa äänitutkija.

Sama närkästynyt ote säilyy läpi pitkän kirjoituksen.

Kiinnitimme Juha Mannerin kanssa huomiota siihen, että yhden rekonstruktioäänitiedoston nimi oli "Anneli siirtää uhria" ja esitimme perustellun epäilyn, että koko rekonstruktio olikin ehkä tehty syyllisyysnäkökulmasta. Tuija Niemi vastaa tähän, ettei tiedä, kuka sen on nimennyt ja kiistää, että nimet vaikuttaisivat hänen työhönsä - asettuu siis puolustuskannalle.

Perimmäinen kysymys on kuitenkin vähän isompi kuin pelkkä tiedoston nimeäminen. Kysymys on siitä, pystyykö Tuija Niemi toimimaan äänitutkijan roolissa objektiivisesti vai heittäytyykö hän tunteiden vietäväksi ja katsoo asiaa poliisin tarjoamalla ennakkoasenteella.

Kuulokuvat ovat hyvinkin riippuvaista siitä, mitä me odotamme. Mitä epämääräisemmiksi äänet menevät, sitä enemmän jää tilaa mielikuvitukselle - ja mielikuvitus tietysti laukkaa siihen suuntaan, johon ennakko-oletukset sitä ohjaavat.

Vastineestä käy valitettavasti selville, että Tuija Niemeltä on objektiivisuus kadonnut jo alkumetreillä ja että hän perustaa tulkintansa itse asiassa kaikelle muulle kuin äänille ja juuri se on se perimmäinen ongelma. Ulkopuolisen tekijän ja kamppailun äänet kuuluvat tallenteelta kuten ennenkin, mutta Tuija Niemi on muuttanut oman tulkintansa niistä.

Tuija Niemen värikäs kuvaus sisälmyksiä pursuavasta uhrista on hyvä esimerkki siitä, miten ennakko-oletukset ja kuvitelmat vaikuttavat "kuulemiseen". Tosiasiassa uhrilla ei ollut muuta kuin kolme syvää, fileerausveitsen terän levyistä haavaa toisessa kyljessä ja loput haavat olivat pieniä ja pinnallisia pistojälkiä katkenneesta veitsenterästä. Oikeuslääkärin mukaan haavat eivät välttämättä olleet edes kovin kivuliaita, ja uhri olisi voinut halutessaan nousta vaivatta ylös - siis tietysti, jos ei joku ulkopuolinen olisi ollut takkahuoneessa estämässä sitä. Tuija Niemen on kuitenkin ollut pakko jotenkin selittää itselleen se, miksi uhri huutaa kuin tapettava, paukuttelee huonekaluja ja pyytää vaimoa apuun, vaikka poliisin mukaan uhri on yksin eikä kukaan ole hänen kimpussaan.

Toinen hyvä esimerkki Tuija Niemen yksisilmäisistä tulkinnoista on hänen tulkintansa uole-kohtaa edeltävästä ä-äänteestä. Minä olin ehdottanut, että ä-äänne olisi voinut olla minun sanomani "Älä kuole" -lauseen loppuosa. Katsotaanpa, mitä mieltä Tuija Niemi on ollut asiasta:

Ainakaan mielikuvituksen puutteesta Tuija Niemeä ei voi syyttää - asenteellisuudesta sitäkin enemmän. Nykyään muuten tämä Amandan ä-äänne on hävinnyt kokonaan ja Ampujan orkesterin mukaan siinä kuuluukin naisen hengitystä.

On Tuija Niemi sentään yhdessä kohdassa jopa hellyttävän rehellinen:

Ameeban logiikkaa

Tuija Niemi itse on perustellut muuttuneita lausuntojaan sillä, että hän on saanut uutta tietoa poliisin kanssa tehdystä äänirekonstruktiosta.

Yhden äänen hän onnistuikin tunnistamaan rekonstruktion avulla: Anneli Auerin juoksuaskelten perässä kuuluvan ovenavauksen. (Sivuhuomautus: Raine Ampuja ja orkesteri eivät tunnistaneet tätä ääntä eikä Tuija Niemi vaivautunut siitä heille kertomaan.)

Muuten rekonstruktion todellinen anti jäi köyhäksi (kuten FBI:kin totesi), ja sitäkään vähää, mitä siitä saisi voisi saada irti, Tuija Niemi ei ole onnistunut hyödyntämään.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että äänirekonstruktiossa ei onnistuttu tuottamaan yhtään sellaista voimakasta, kirskuvaa lasin ääntä, jota sekä Tuija Niemen että rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan sieltä pitäisi kuulua. Rekonstruktiotallenteelta kuuluu vain pientä helinää, kuin joku potkisi suurehkoa lasinpalaa pitkin laattalattiaa. Näinhän se sitten olikin. Sitä kovaa lasin ääntä ei kuulu missään muualla kuin poliisin kiipeilyrekonstruktiossa, joka on tallennettu videokameralla (ei puhelimella) kaikuvassa hallissa ja joka kuulostaa siltä, kuin käynnissä olisi ollut toinen maailmansota.

Henkilökohtaisesti en usko, että litteiden lasinpalojen päälle astumisesta tavallisen tavaraa täynnä olevan kodin laattalattialla tulee sen kovempi ääni kuin soran päälle astumisesta ja että sellainen ei välttämättä kuulu kovin hyvin kaukana olevaan puhelimeen (muutamia lasimaisia napsahduksia puhelun taustalla kyllä kuuluu).

Pitäisi ja pitäisi. Yhdessä lukuisista oikeudenkäynneistä aito ja alkuperäinen rikottu takaovi oli tuotu paikan päälle ja poliisimies kokeili erilaisia tapoja astua ovesta läpi. Odotin korvat tarkkana kuulevani tämän kuuluisan kovan kirskuvan äänen ihan livenä poliisin kengänpohjan osuessa lasiin.

Ei kuulunut yhtään mitään.

Kaikkein hulluin kohta Tuija Niemen vastineessa kuitenkin liittyy kamppailun ääniin.

Vai ei kuulu puolustautumisen ääniä? Vai ei ole oikea uhri osannut äännellä samalla tavalla kuin poliisi, joka pelkästään näyttelee?

Vetää ihan sanattomaksi.

Joku voisi kutsua tällaista päättelyä naisen logiikaksi. Minä kutsuisin Tuija Niemen logiikkaa mieluummin ameeban logiikaksi. Ameeba on yksisoluinen eliö, jolla ei ole aivoja, mutta joka siitä huolimatta pystyy tuhoamaan kokonaisen ihmiselämän. Samaan pystyy myös objektiivisuutensa menettänyt suomalainen virkamies.

Leikkaamaton versio Tuija Niemen asenteellisesta lausunnosta löytyy täältä:

• Tuija Niemen vastine Jarmo Valkamalle 16.04.2010