Tulevaisuuskatsaus

Taas on vuosi vaihtunut ja oikeusmurhan sitkeimpien sivuhaarojen oikominen on nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Vaikka oikeustaisteluiden rintamalla ei kuluneen vuoden aikana ole otettu kovin monta virallista askelta suuntaan tai toiseen, meidän asianomaisten elämässä on tapahtunut isojakin käänteitä - ja kerrankin parempaan suuntaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa nyt menneestä vuodesta vaan otetaan vaihteeksi katsaus tulevaisuuteen.

Koska oikeusmurhan alusta on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja mieheni murhasta sitäkin enemmän, aikatauluun en kuitenkaan uskalla ottaa mitään kantaa. Oikeuslaitoksen rattaat pyörivät yleensä hyvin hitaasti ja ihan erityisen hitaasti silloin, kun joukko omaa nahkaansa suojelevia virkamiehiä on heittäytynyt jarruttamaan oikeuden toteutumista. Kehitystä ei kuitenkaan voi estää loputtomiin ja ennemmin tai myöhemmin totuus tulee esiin - toivottavasti kuitenkin ennemmin.

Ensimmäisenä edessä on väärien SERI-tuomioiden purkaminen. Sijaisvanhempien napanuoran löystyttyä valheelliseen tarinointiin manipuloidut lapset ovat vihdoin valmiit kertomaan totuuden myös virallisille tahoille. Minulle ja Jens Kukalle langetetut väärät tuomiot puretaan korkeimmassa oikeudessa kovan taistelun jälkeen. Murentuneen arvovaltansa rippeitä suojelevat tahot pitävät aluksi kiinni kannastaan, mutta koska tuomiot ovat niin ilmeisen vääriä jo alun alkaen, totuus jyrää vihdoin valheen ja jäljellä jää vain suuri ihmetys. Miten näin kävi?

Oikeusvaltion maineen pelastamiseksi vääriin tuomioihin johtanut tapahtumien kulku otetaan tarkkaan syyniin ja syntipukit saavat rangaistuksen tai ainakin kunnon näpäytyksen. Samalla herää uusi kiinnostus myös Jukka S. Lahden murhaan, joka jäi syyttömänä tuomitun vaimon vapautuksen jälkeen uinumaan ja odottamaan parempia aikoja ja rehellisiä poliiseja.

Juttuun saadaan uusi syyttäjä ja uusi kunnianhimoinen tutkinnanjohtaja, joka haluaa löytää Totuuden. Hän on valmis käyttämään kaikki lailliset keinot oikean roiston kiinni saamiseen ja loppujen lopuksi se käy yllättävän helposti. Kevyen peitetoiminnan ja parin viikon tila- ja telekuuntelun jälkeen murhaaja ja hänen entinen avovaimonsa pidätetään ja molemmat kertovat kaiken sen, mitä olemme jo vuosia halunneet tietää. Kuulemme vihdoin syyn järjettömään väkivallantekoon ja saamme tietää, mihin tekovälineet ja veriset vaatteet kätkettiin.

Murhaaja saa pitkän tuomion ja joutuu Saramäen vankilaan. Hän raitustuu, löytää henkisen tasapainon ja voittaa vankilan soutukilpailut ylivoimaisesti omassa ikä- ja painoluokassaan. Pitkään jatkunut ahdistus helpottaa ja hän on loppujen lopuksi tyytyväinen siitä, että pääsi tunnustamaan kaiken. Vapauduttuaan hänellä on vielä pitkä elämä edessä eikä hän koskaan enää koske viinaan.

Pahat poliisit, Tuija Niemi ja joukko nettihäiriköitä kokevat vakavan identiteettikriisin, kun eivät olleetkaan täydellisiä. Sitkeimmät heistä eivät halua vieläkään myöntää olleensa väärässä, mutta ryömivät olosuhteiden pakosta takaisin niihin viemäreihin ja kivenkoloihin, joista he aikanaan tulivat. Osa ottaa opiksi, osa ei toivu tästä nöyryytyksestä koskaan.

Minä, lapset ja muut asianomaiset, jotka vielä ovat elossa, saavat vihdoin rauhan sydämeen ja voimme vihdoin alkaa käsitellä niitä asioita, joita olemme tahoillamme joutuneet kärsimään vuosien kidutuksen ajan. Alamme hitaasti parantua. Vaikka menetettyjä vuosia ei saa koskaan takaisin, siirrämme katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja teemme voitavamme, jotta elämä loppujen lopuksi olisi taas hyvää.

Ulvilan Surmasta ja vuosisadan SERI-teurastuksesta tehdään kirjoja, elokuvia, tutkielmia ja TV-sarjoja, jotka ovat traagisia mutta sisältävät myös runsaasti tahatonta huumoria. Minä ja lapset nauramme viranomaisten pahimmille töppäilyille muiden mukana ilman, että meitä samalla itkettää.

Oikeusvaltio ei ole vieläkään täydellinen, mutta meidän kärsimyksemme ansiosta lukuisat tutkimuslaitokset saavat runsaasti arvokasta tietoa, jonka avulla estetään uusien oikeuskatastrofien synty.

Kaikki ei sittenkään mennyt ihan hukkaan.

Ulvilan lapsiuhrit

Nuorin lapsistani on tällä hetkellä siinä iässä, että on mahdollisesti rippileirillä juuri nyt. Mitä mahtaa hänen päässään liikkua, kun puhutaan kymmenestä käskystä. "Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi". Käsky numero yhdeksän.

Joko hän on riittävän vanha tuntemaan piston omatunnossaan?

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, lapseni ei tosin koskaan olisi joutunut sellaisen tilanteeseen, että olisi pitänyt puhua valheita omasta äidistään kohtalokkain seurauksin.

Jos "Arto" olisi ollut kunnon mies ja olisi jättänyt henkirikoksen tekemättä 1.12.2006, Jukka Lahden lapset eivät olisi jääneet isättömiksi. Nuorin lapsistani - tuolloin 2-vuotias -  olisi saanut oppia tuntemaan isänsä ja muutkin sisarukset olisivat saaneet pitää hyvän ja rakkaan isänsä ja kasvaa ehjässä perheessä.

Mahtoiko "Artolla" koskaan edes käydä mielessä, että hänen vihansa seurauksena neljä viatonta lasta jäivät isättömiksi?

Jos Tapio Santaoja ja Pauli Kuusiranta olisivat olleet kunnon poliiseja, he olisivat jahdanneet rikollista eivätkä lavastaneet lasten syytöntä äitiä tekijäksi.

Tapio ja Pauli eivät kuitenkaan olleet kunnon poliiseja. Tapio muun muassa rikkoi törkeästi esitutkintalakia ja valehteli minulle saadakseen väärän tunnustuksen, jota hän tosin ei saanut, mutta valehteli saaneensa. Lisäksi Tapio tehtaili joukon kyseenalaisia rekonstruktioita muka näytöksi ja jopa väärensi kuvaliitettä salatakseen totuuden paljastumisen. Pauli antoi Tapsan vapaasti toteuttaa itseään ja teki parhaansa, jotta minut olisi leimattu mediassa syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä. Tässä hän onnistui erittäin hyvin.

Jos KRP:n äänitutkija Tuija Niemi olisi ollut kunnon tutkija, jolla olisi ollut hyvä ammattitaito ja ammattietiikka, Tapsa ja Pauli tosin eivät olisi päässeet kovin pitkälle juonitteluissaan, mutta valitettavasti Tuija Niemi ei ollut kunnon tutkija, vaan antoi Tapsalle sitä mitä Tapsa halusi  - vääristeleviä lausuntoja ja mahdollisesti jopa väärennetyn tallenteen, joilla hämättiin osa tuomareista.

Kiitos Tuijan, Tapsan ja Paulin, Ulvilan lapsiuhreista tuli nyt myös äidittömiä.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin jo ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana keväällä 2010, kaikki olisi voinut vielä palautua oikeille raiteilleen. Lapset olisivat voineet iloita äidin paluusta ja päässeet takaisin kotiin sen sijaan että joutuivat nyt itkemään silmänsä punaisiksi surressaan sitä, että ero äidistä tulisi vieläkin jatkumaan.

Tässä kohdassa kaikki alkoi mennä lasten kanssa vieläkin kamalampaan suuntaan. Suorastaan hirvittävään.

Jos lapsille olisi löytynyt ammatillinen sijoituspaikka Turussa, lapset olisivat joutuneet odottamaan vielä vuoden ja olisivat sitten päässeet kotiin äidin kanssa, kun Vaasan Hovioikeus seuraavana keväänä tulisi tekemään yksimielisen päätöksen: äiti on syytön ja pääsee heti vapaaksi.

Valitettavasti näin isolle joukolle ei löydetty ammatillista sijoituspaikkaa Turusta ja lapset päätyivät enon hoitoon, mistä seurasi ristiriita joukon vanhimman lapsen kanssa ja sisarusparven hajoaminen - ja se oli vasta alkua huonolle kierteelle.

Muistan ajatelleeni vankilassa, että lapset vaikuttavat hieman vieraantuneilta. En silloin vielä tuntenut sanaa VIERAANNUTETTU, mutta tulisin valitettavasti myöhemmin tuntemaan tämän sanan erittäinkin hyvin.

Sillä aikaa kun minä taistelin oikeuksistani Vaasan Hovioikeudessa, eno ja vaimo vieraannuttivat kolme nuorinta lasta äidistä, isosiskosta, tädeistä ja isovanhemmista. Koko prosessi on kuin oppikirjaesimerkki äärimmäisestä vieraannuttamisesta. Niin yllättäviltä kuin väärät seksuaalirikosväitökset kuulostivatkin, ne olivat itse asiassa vain osa taudinkuvaa, paljon yleisempi ilmiö kuin kukaan maallikko voisi kuvitella. Palaan tähän aiheeseen blogissani myöhemmin.

Vieraannutetun lapsen kohtalo on kova. Tutkimusten mukaan sen kokeneilla on muun muassa lisääntynyttä ahdistuneisuutta, itseluottamuksen puutetta, turvattomuuden tunnetta, masentuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi syömishäiriöinä ja päihdeongelmina.

En tiedä, mikä on tilanne omilla lapsillani tällä hetkellä. Voin vain toivoa, että heillä on asiat olosuhteisiin nähden hyvin ja että he ovat riittävän vahvoja ottamaan apua vastaan ja ymmärtämään, että ei ole koskaan liian myöhäistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin sitä onnellista lapsuutta, joka teillä joskus oli, ennen kuin pahat voimat puuttuivat peliin ja tuhosivat perheemme.

Lapseni - teistä ehkä tuntuu siltä, että olette polttaneet sillat takananne, mutta näin ei ole. Kukaan ei syytä teitä siitä, mitä teitte lapsina kovan paineen alla sijaisvanhempien johdattelemina. Olette aina tervetulleita takaisin kotiin niiden luokse, jotka aidosti välittävät teistä itsenne takia - ei rahan. Äiti, isosisko ja mummi kaipaavat teitä koko ajan ja haluavat teille vain pelkkää hyvää. Mummi asuu siellä, missä ennenkin ja meidän muiden yhteystiedot saa sosiaalityöntekijöiden kautta.

Toivotan hyvää kesää lapsilleni ja blogin lukijoille. Jos joku sattuu olemaan tekemisissä lasteni kanssa, sanokaa terveisiä!

Myytit nurin osa 2: Mahdoton mahdolliseksi

Kymmenen vuotta sitten - tasan kaksi vuotta Jukka S. Lahden murhan jälkeen - Porin poliisi otti ensimmäiset, haparoivat askeleensa tutkinnan lopullisen tuhon tiellä: Tuija Nimi (ent. Niemi-Laitinen) ja Tapio Santaoja järjestivät murhatalossa surullisenkuuluisat äänirekonstruktionsa.

Ai miten niin se tuhosi tutkinnan?

Siten, että sen jälkeen kukaan ei tehnyt enää mitään oikean murhaajan kiinni saamiseksi.

Kaikki resurssit ohjattiin siitä eteenpäin Anneli Auerin tutkintalinjaan, mikä oli alusta alkaen turhaa ja erittäin typerää siitä yksinkertaisesta syystä, että on täysin mahdotonta, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka S. Lahden kesken puhelun.

Nimimerkki Kuolemannaakan kirjan mukaan nimimerkki Turumurre tajusi tämän jo huhtikuun lopulla vuonna 2010: Anneli ei ehdi tekemään murhaa hätäkeskuspuhelun aikana. Juuri ennen oletettua surmahetkeä Anneli juoksee puhelimen ohi talon etuovelle ja juuri murhan jälkeen Anneli puhuu puhelimen vieressä. Tämä on helposti todettavissa hätäpuhelusta ja sen litteroinnista. "Millään konstilla hän ei voi olla surmaaja, koska surma tapahtuu takkahuoneessa runsaan 10 metrin päässä puhelimesta. Kukaan ei juokse ovelta takaisin päin, saati murhan jälkeen kohti keittiötä."

Tämä tosiasia jo yksinään kumoaa sen vaietun myytin, että olisi edes mahdollista, että surmaaja olisi ollut sama henkilö, joka soitti apua paikalle.

En tosin itsekään tullut ajatelleeksi  tätä asiaa, ennen kuin kuulin asianajaja Juha Mannerilta tohtori Jukka Alihangan pohdiskelleen samaa ongelmaa. Tarkistin sekuntien määrän litteroinnilta ja äänitallenteelta ja vielä testasin pienessä sellissäni, miten noin 12 metrin mutkittelevan matkan etuovelta takkahuoneeseen ja melkein saman matkan takaisin puhelimeen olisi onnistunut tekemään ilman ääntä. Ei mitenkään, ottaen huomioon, että takkahuoneessa piti vielä pysähtyä antamaan vähintään yksi kova isku ja kääntyä ympäri toiseen suuntaan.

Jostain syystä tämä ilmeinen tosiasia näyttää ainakin mediassa jääneen jokseenkin  kokonaan huomioimatta. Ehkä se johtuu siitä, että median piirissä on totuttu ottamaan vastaan faktana vain niitä "faktoja", joita syyttäjä latelee ja pelkästään puolustuksen esittämät faktat on helppo sivuuttaa. Kenen tahansa olisi ollut helppo todentaa tämä fakta käyttämällä saatavilla olevaa aineistoa ja yksinkertaista päättelykykyä, mutta monikohan oikeasti on vaivautunut miettimään asiaa?

Oikeaan ratkaisuun päätyneet tuomarit ovat sentään tuomioissaan ihmetelleet sitä, miten olisin muka ehtinyt etuovelta takkahuoneeseen ja takaisin tappamaan Jukan niinkin vähäisessä ajassa, mutta kukaan heistä ei sano asiaa yhtä suorin sanoin kuin Turumurre tai Kuolemannaakka.

Ehkä näiden tuomareiden mielestä on ollut kovasti outoa, että poliisi on ylipäätään lähtenyt tutkimaan tällaista tutkintalinjaa ja syyttäjä on lähtenyt sitä ajamaan, jos jo alun alkaen olisi ollut helppo todeta, että pelkästään ajoituksen perusteella epäilty on ilmeisen syytön. Koska asia tosiaan on erittäin outo, ehkä se on helpompi ohittaa sivulauseella nostamatta tikun nokkaan syyttäjiä ja poliiseja, jotka ovat tähän hölmöläisen hommaan ryhtyneet.

Kun nyt ajatellaan, että alun alkaenkin on ollut mahdotonta, että minä olisin ollut tekijä ja lisäksi vielä paikalla oli toinenkin silminnäkijä - tyttäreni - eikä mitään todisteita ole löytynyt siitä huolimatta että poliisi tuli paikalle viidessä minuutissa ja koko talo ja ympäristö tutkittiin moneen kertaan monen poliisin voimin, on ihan käsittämätöntä, että tällainen hullu prosessi edes lähti käyntiin ja laajeni aikanaan suoranaiseksi massahysteriaksi outoine käänteineen.

Ja loppujen lopuksi kaikki oli turhaa - eikä vain turhaa, vaan erittäin vahingollista.

Vain yksi henkilö voi olla kiitollinen hölmöläispoliisien touhuista: oikea murhaaja. "Arto" on voinut elää vapaana kaikki nämä vuodet.  Jos poliisi olisi syksyllä 2008 käyttänyt järkeään ja kohdistanut edes osan minuun tuhlatuista resursseista kaikkein ilmeisimpien oikeiden epäiltyjen kiinni saamiseen, Arto olisi tosin pian jo tuomionsa lusinut ja saisi elää rauhassa lopun elämänsä.

Arton takia lapseni jäivät isättömiksi 1.12.2006. Poliisin takia he jäivät myös äidittömiksi syksystä 2009 alkaen. Tämän hulluuden partaalle  vyöryneen ajojahdin takia heistä on tullut myös nimettömiä ja kasvottomia - poliisin ja Tuija Niemen virheiden takia he menettivät oikeutensa elää normaalia elämää, eivätkä voi olla mukana esim. sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin muut ikäisensä nuoret.

Lisäksi kolmella nuorimmalla lapsellani on taakkanaan vielä sen selvittäminen, että kaksi syytöntä ihmistä - minä ja Jens - saimme kärsiä täysin kohtuuttoman kohtalon siitä, että mikään järki maailmassa ei saanut kumottua sitä hulluutta, jonka poliisi ja syyttäjät syksyn 2008 aikana käynnistivät keinoja kaihtamatta - jopa traumatisoituneet, alaikäiset lapset valjastettiin kylmästi syyttäjätahon hyötykäyttöön! Nämä väärät tuomiot ovat edelleen purkamatta.

Olen tänä syksynä pitänyt taukoa blogin kirjoittamisessa ja keskittynyt muihin asioihin, mutta tarkoitukseni on palata tiettyihin keskeneräisiin asioihin vielä kevätpuolella.

Hyvää uutta vuotta 2019 kaikille blogini lukijoille!


Lue myytit nurin -sarjan ensimmäinen osa:
Myytit nurin OSA 1

Ulvilan murhaajan jäljillä

Joulukuussa 2016 poliisin koirapartio saapui murhapaikalle noin parin tunnin kuluessa Jukka S. Lahden murhasta. Piha-alueelta oli turha enää etsiä tekijän jälkiä, koska poliisit olivat jo kulkeneet alueella. Kontaminoituneen alueen ulkorajat selvitettiin keskustelemalla poliisien kanssa. Partio - koulutettu poliisikoira ja koiran ohjaaja - lähtivät kulkemaan tontin ulkoreunaa pitkin.

Jälki löytyi.

Joku oli kulkenut kuluneena yönä naapuritontin laitaa pitkin punaisella merkitystä pisteestä Tähtisentielle. Yöllisen kulkijan tulo- tai jatkosuunta ei selvinnyt. Asvaltilla jälki häviää hyvin nopeasti ja punaisen pisteen ympäriltä koira lähti kulkemaan ainoastaan Tähtisentien suuntaan. Ohjaajan mukaan hänen koiransa ei ottanut ns. takajälkeä - kulkijan suunta oli siis selvä - pisteestä Tähtisentielle.

Kyseinen koira osasi myös erottaa eläimen hajun ihmisestä eikä lähtenyt eläinten perään - tästä oli kulkenut ihminen.

Oliko tämä siis murhaajan tuloreitti?

Vai oliko murhaaja käynyt ennen taloomme tunkeutumista tutkimassa mahdollisia pakoreittejä, todennut, ettei tänne kannata mennä ja kääntynyt takaisin? Vai oliko murhaaja paennut tähän suuntaan takapihaltamme, joka oli auki naapuripihalle, mutta kääntynyt tästä sitten Tähtisentielle?

Toisin kuin syyttäjä Kalle Kulmala antoi oikeudessa ymmärtää, tällä kohdalla ei kulje eikä kulkenut vuonna 2006 mitään sellaista kulkureittiä, jota pitkin tavallinen ihminen olisi kulkenut yöaikaan tai muutenkaan. Korkeintaan takapihamme toisella puolella asunut perhe olisi voinut käyttää sitä oikotienä Tähtisentieltä kotiinsa, mutta kukaan heistä ei ole kertonut olleensa liikkeellä tuona yönä - ja nimenomaan keskiyöllä tai sen jälkeen joku oli koiran osoittamaa reittiä kulkenut, koska ohjaajan mukaan hänen koiransa ei olisi näissä olosuhteissa ottanut sen vanhempaa jälkeä.

Tuliko murhaaja Tähtisentielle takapihanaapurimme pihan kautta nuolella merkattua reittiä pitkin? Jos tästä kävellään eteenpäin heinäseiväsaidan kulkuaukon läpi, tullaan siihen pisteeseen, josta koira otti hajun.

Heinäseiväsaidan toiselle puolelle mentäessä oikealla on villiä ryteikköä ja sen takana enemmän tai vähemmän villiä metsikköä - ei mitään puistoa, josta Kalle Kulmala puhui. Metsikön takana on myös piha-aluetta. Toki tästä pääsee kulkemaan, mutta "tavallinen" ihminen ei siitä menisi, kun vain vähän matkan päässä on ihan kunnollinenkin tie eikä tarvitse kulkea pihojen läpi.

Heinäseiväsaidan vasemmalla puolella on sivunaapurimme tontti. Myöskään tämä perhe ei ole kertonut käyneensä yöllä ulkona.

Tältä näyttää nurmikaistale, jota pitkin murhaaja kulki - ja murhaajan jalanjäljissä myös poliisikoira.

Hyvä suoritus poliisikoiralta tämäkin, mutta jos poliisilla olisi ollut käytössään vihikoira, joka pystyy jäljittämään hajuja jopa asvaltilta, murha olisi ratkennut jo alkumetreillä ja paljolta pahalta jutun tulevissa käänteissä olisi säästytty.

Jos joku tavallinen ihminen olisi halunnut oikaista Tähtisentieltä Metsänkulmantiellä, hän olisi päässyt kulkemaan Koskentietä (kuva alla, reitti näkyy karttaleikkeen alareunassa) ja sen jatkeena olevaa soratietä pitkin. Ei olisi ollut mitään syytä lähteä hiippailemaan salamyhkäisesti pimeään ryteikköön tai ihmisten pihoille.

Mitä reittiä murhaaja sitten pakeni?

Jos epäilyni murhaajan henkilöllisyydestä pitää paikkansa, hänellä olisi ollut useitakin salamyhkäiseen hiippailuun sopivia reittejä valittavanaan - yllä näkyvän kaltaisia kulkuteitä on alueella useitakin. Tosin ei pääteiden käyttäminenkään olisi ollut naamioituneelle murhamiehelle mikään ongelma. Hiljaiseen yöaikaan kun kuuluu hyvin, jos poliisiauto tai muu kulkuväline on lähestymässä ja voi hypätä suojaan.

Mitä tahansa reittiä murhaepäiltyni olisi käyttänyt, hän olisi päässyt juosten kotiin vain muutamissa minuuteissa. Sen verran lähellä hän asui.

Hajujäljet ovat haihtuneet, mutta muut jäljet on kirjoitettu kuulustelukertomuksiin ja muistioihin. Murhalla on edelleen kaikki edellytykset tulla selvitetyksi.

Minulle ja lapsilleni asia on kesken niin kauan kuin tekijä on vapaana.

"Arska" - olet tuhonnut elämämme ja aiheuttanut meille mittaamattoman määrän kärsimystä teollasi.

Olisiko aika jo tunnustaa ja sovittaa tekosi?

Tee se. Tee kerrankin miehen työ. Se helpottaa.

Kuulumisia

Tervehdys muuttokuorman keskeltä!

Olen saanut lähes kaikki tavarat paikoilleen, mutta olohuoneessani on vielä laaja kasa oikeusjuttuihin liittyvää paperia, CD- ja DVD-levyjä sekä lehtileikkeitä, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Joudun kantamaan ihan kirjaimellisesti mukanani sitä valtavaa taakkaa, joka kahden eri haaran oikeustaisteluista on vuosien varrella kertynyt.

Asunnon remontti on vielä kesken. Kesken on myös moni muu asia. En voi heittää pois yhtäkään paperia, ennen kuin molemmat jutut on selvitetty pohjia myöten.

Murhaaja on edelleen vapaana. Olen kerännyt loppusilausta vaille olevan muistion murhaepäiltyyni liittyen. Syy, miksi aineisto on jäi toistaiseksi lepäämään on se, että poliisiviranomainen, jonka kanssa aiheesta keskustelin, oli sitä mieltä, että aika ei ole nyt kypsä jutun uudelleen avaamiseen. Tutkinta on edelleen niiden porilaisten poliisien käsissä, joiden etu on oman omanarvontunsa vuoksi pitää oikea totuus haudattuna. Koska sama joukko on levittänyt omaa "sisäpiirin tietoaan" myös muualle poliisivoimiin KRP:tä myöten, kukaan ei halua koskea juttuun kepilläkään. Jos haluaisikin, kukaan ei halua Juha Joutsenlahden kohtaloa.

Pinnan alla kuitenkin kytee ja poliisiviranomainen oli sitä mieltä, että aikanaan tuulet kääntyvät ja tulee selvitys siitä, mikä Ulvilan surman tutkinnassa Pauli Kuusirannan kaudella meni pieleen ja samassa yhteydessä herää myös kiinnostus siihen, kuka oli se äärilaitojen mies, joka surmasi raa´asti perheen isän ja on onnistunut välttelemään kiinni jäämistä kaikki nämä vuodet. Silloin on aika vetää muistio esiin.

Kesken on myös jutun toinen haara, jonka lainvoimainen väärä tuomio on edelleen purkamatta. Tulen palaamaan tähän aihepiiriin myöhemmin blogissani.

Tällä kertaa kirjoitan ihan vain siksi, että blogini kommenttiosion kautta olen saanut aina silloin tällöin kyselyjä siitä, milloin aion jatkaa blogiani ja että kertoisin edes kuulumisiani, jos ei oikeusjutuista ole mitään uutta kerrottavaa.

Olen kevään jälkeen ottanut hieman etäisyyttä oikeustaisteluun ja yrittänyt tehdä välillä muita asioita. Viisi vuotta vankilassa on pitkä aika ja pelkästään netissä ja muualla tapahtunut tekninen kehitys on ollut niin valtavaa, että minulta on mennyt pari vuotta aikaa päästä edes joten kuten nykyhetken tasalle.

Lisäksi olen joutunut rakentamaan elämääni uudestaan lähes tyhjjästä. Kun vapauduin keväällä 2015 vankilasta koevapauteen, olin menettänyt työni, perheeni, omaisuuteni ja toimeentuloni. Olin suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana muuttaessani pois kotoa, paitsi että silloin oli koko elämä edessä päin - nyt moni asia on jäänyt lopullisesti taakse päin. Henkisesti raskainta on ollut kestää lasteni menetys tietäen, että sitä menetystä mikään ei tule koskaan koskaan korvaamaan eikä sitä aikaa saa takaisin.

Kun viime syksy meni kirjani julkistamiseen liittyviin tilaisuuksiin, tämä syksy on mennyt muuton ja remontoinnin merkeissä, joten aika on ollut kortilla. Nyt alkaa hiukan helpottaa. Kirjastani ilmestyi tänä syksynä uusi pokkaripainos päivitetyin loppusanoin ja sitä on saatavilla mm. Into-kustantamon nettikaupasta niille, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea Murhalesken muistelmia.

Tarkoitukseni on jatkaa blogia syksyn ja talven aikana. Moni asia on vielä käsittelemättä, joten tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan myöhemmin!

Valtion sota yksityistä kansalaista vastaan

Sodassa yleensä kaksi tai useampi valtio taistelee keskenään. Suomessa käynnistyi kuitenkin maanantaina 26.01.2009 erikoinen sota: Suomen valtio käynnisti sodan yksityistä kansalaista vastaan. Päivämäärä löytyy KRP:n peitetoimintaraportista, joka on nimetty sotapäiväkirjaksi.

Asiaa oli pohjustettu syksyllä erinäisillä rekonstruktioilla. Oikeus ei myöhemmin antanut näille rekonstruktioille mitään arvoa. Vetoamalla niihin sekä "yleiseen elämänkokemukseen" Porin poliisi sai kuitenkin käyttöönsä peitepoliisi Sepon, joka lähetettiin tutkimaan minua, Jukka S. Lahden leskeä Anneli Aueria.

Taivas yksin tietää, mitä peitepoliisin oli tarkoitus selvittää. Sepon tai hänen tukimiehensä sotapäiväkirjoista se ei selviä. Yleensä peitetoimintaa käytetään järjestäytyneen rikollisuuden tutkimiseen.

Poliisit itse kutsuvat tätä vaihetta kauniisti tutkinnaksi eivätkä sodaksi. Tutkinta kuitenkin eroaa Porin poliisin toimista siinä, että tutkinnan tarkoitus on löytää totuus. Tässä tapauksessa pyrittiin kieltämään totuus - se, etten olisi ehtinyt hävittää todisteita - ja pyrittiin sen sijaan rakentamaan näyttö, joka ei perustunut tosiasioille.

Toinen puoli "tutkintaa" oli selitysten keksiminen olemassa olevalle varsin laajalle vastanäytölle, kuten sille, että tyttäreni oli havainnut ulkopuolisen tekijän poistumisen tai että paitani rintamuksessa ei ollut ainoatakaan pisaraa Jukan verta. Loppuhuipentumana minulta yritettiin vielä saada tunnustus syöttämällä minulle totuuden vastaista tietoa. Sellainen menettely on Suomessa laitonta.

Uskon, että osa poliiseista oli liikkeellä vilpittömällä mielellä ja koki tekevänsä oikeaa tutkintaa. On kuitenkin todennettavissa oleva asia, että poliisi  rikkoi esitutkintalakia monessa kohdassa ja pyrki salaamaan tiettyjä seikkoja sekä epäillyltä että tuomioistuimelta. Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Tutkinnassa kuitenkin pitäisi noudattaa lakia.

Erikoista tässä sodassa oli myös se, että sen annettiin jatkua ja jatkua vaikka poliisin epärehellisyys paljastui jo keväällä 2010.

Kun traumatisoituneet lapseni alkoivat syksyllä 2011 kertoa sijaisvanhempien kannustamana outoja kertomuksiaan, Porin poliisi olisi ollut jäävi tutkimaan asiaa asenteellisuutensa vuoksi. Lisäksi juttu olisi kuulunut maantieteellisen sijaintinsa puolesta Turun eikä Porin poliisille. Myös murhajuttu olisi luonnollisesti pitänyt siirtää pois Porista. Kuitenkin Porin poliisi sai käsiinsä molemmat tutkinnat, ja vaikutti omalta osaltaan myöhempien väärien tuomioiden syntyyn. Toki soppaa oli keittämässä muitakin tahoja, mutta poliisin asenteellisuudella näyttäisi olevan yllättävänkin suuri vaikutus lopputulokseen.

Nyt on sota murhajutun osalta ohi. On tullut aika maksaa sotakorvaukset. Joku totesi jossain, että Valtionkonttorin maksamat "ennätyskorvaukset" ovat merkki siitä, että oikeusvaltio toimii. En nyt sanoisi ihan niinkään.

Kenenkään ei pitäisi koskaan missään joutua kokemaan sitä, mitä minä olen kokenut. Tällaista ei pitäisi tapahtua oikeusvaltiossa.

Mitä tulee korvauksiin, ei ole totta, että Valtionkonttorin tarjoama summa olisi kaikkien aikojen ennätys. Kai Tannerille maksettiin viikon putkareissusta 11 000 euroa vuonna 2007 eli tuplasti enemmän päivää kohti kuin minulle.

Jos tämän muuntaa nykyrahaksi ja laskee niille päiville, jotka olin vapauteni menettäneenä - ja se aika oli tosiasiallisesti pidempi kuin Valtionkonttorin laskema - pyytämäni kolmen miljoonan korvaus on varsin maltillinen. Olen menettänyt loppuelämäni tulot hyvässä nousussa olleesta yrityksestäni. Tarjottu summa ei riitä verojen ja muiden velvoitteiden maksamisen jälkeen kattamaan edes taloudellista tappiotani muusta kärsimyksestä puhumattakaan. En halua vähätellä Tannerin kärsimystä, mutta viikon vankeuden jälkeen hänellä oli elämä, johon palata takaisin. Minä olen menettänyt käytännössä kaiken.

Taistelu jatkuu korvauksista. Taistelu jatkuu myös toisen väärän tuomion purkamiseksi. Minun sotani ei ole vieläkään ohi.

Olen odotellut myös sotasyyllisten kiinni saamista. Tämä katastrofi ei ole syntynyt pelkästään sattumalta vaan se on seurausta siitä, että tietyt viranomaiset ovat tehneet virheitä. Se ei auta, että minä itse pöyhin näitä virheitä, vaan valtion pitäisi suojellakseen kansalaisiaan tarttua asiaan ja tehdä selvitys. Virkavastuulla ei ole mitään merkitystä, jos viranomaiset aina pääsevät kuin koira veräjästä.

Kirja

Kirjani Murhalesken muistelmat ilmestyy perjantaina 16.09.2016. Sen voi ostaa kirjakaupoista tai tilata suoraan kotiin kustantajalta tästä linkistä: Into-kustannus, Murhalesken muistelmat / Anneli Auer.

Ratkaisu lähenee Ulvilan surmassa

Otsikko on poimittu Iltalehdestä maaliskuulta 2007. Silloin Ulvilan murhasta oli kulunut neljä kuukautta, mutta tekijä oli edelleen vapaana - vihjeitä oli saatu sitäkin enemmän. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin otsikko alkaa vihdoin toteutua.

Kaikkea pääepäillystäni saamaani tietoa en tietenkään ole kertonut täällä, enkä aiokaan kertoa - pitää poliisillekin jättää jotain takataskuun sitten kun sopiva hetki tulee. En esimerkiksi ole kertonut, mikä se tieto oli, jonka poliisi sai kesällä 2007. Sanonpa vain, että se asettaa erittäin kyseenalaiseen valoon pääepäiltyni väitteen, että mieheni Jukka S. Lahti oli hänelle täysin tuntematon ja merkityksetön ihminen. En ole myöskään kertonut muista vammoista kuin vasempaan ranteeseen osuneista. Pääepäiltyni selitykset muualla näkyvistä vammoista eivät täsmää niistä otettuun kuvaan.

Mitä tiedämme Ulvilan surman pääepäillystä?

Hän on sopivan näköinen ja kokoinen. Kengän koko täsmää. Hän on harrastanut monenlaista urheilua aina kilpaurheilutasolle asti ja niin fyysisten suoritusten kuin muidenkin ominaisuuksiensa perusteella häntä pidetään äärilaitojen miehenä. Hänellä on ollut päihdeongelma ja hän on ennenkin käyttäytynyt arvaamattomasti.

Hänet irtisanottiin Luvatalta vuonna 2003 pian sen jälkeen, kun Jukka tuli taloon. Hänen avovaimonsa ja useat ystävänsä olivat edelleen töissä Luvatalla ja epäillylläni oli tiedossa, että Jukka oli "ikävä tyyppi". Työttömyyskorvauksen päivät olivat tulleet jo täyteen. Eräs Luvatalla esimiestehtävissä työskennellyt henkilö oli kysyttäessä maininnut spontaanisti pääepäiltyni nimen mahdollisena tekijänä. Tämä henkilö tunsi hyvin sekä pääepäiltyni että Jukan.

Torstaina  30.11.2006 pääepäiltyni vietti päivän Turussa ja liikkui kauppatorin lähistöllä samaan aikaan kuin Jukka. Kotiin Ulvilaan hän palasi vasta alkuillasta. Yöllä hänelle ei tullut uni. Avovaimon kertoman mukaan hän oli kuitenkin nukkunut koko yön omassa sängyssään. Pääepäillyn ja avovaimon kertomuksissa on jonkin verran ristiriitoja ja pääepäiltyni on välillä muuttanut omaa kertomustaan jonkin verran tietyissä yksityiskohdissa.

Vaikka Jukka S. Lahti oli epäillyn ja hänen avovaimonsa mukaan heille täysin vieras ja merkityksetön henkilö, oman kertomansa mukaan avovaimo oli soittanut töistä kotiin perjantaina ja keskustellut murhasta. Lauantaina tunnelmat kiristyivät ja epäiltyni päätyi lopulta poliisin huostaan.  Taloa ja autoa tutkittiin tunnin verran muutaman poliisin voimin. Autosta löytyi märkiä jätesäkkejä, joita ei tutkittu muuten kuin silmämääräisesti. Veren paljastavia kemiallisia aineita ei käytetty. Autosta taltioitiin kudosnäyte kohdasta, joka vaikutti veriseltä, mutta siitä ei saatu DNA:ta. Minkäänlaista kuidutusta ei tehty.

Pääepäiltyni hallusta löytyi useita kirveitä - myös yksi retkikirves, joka ei kuitenkaan vaikuttanut naarmuuntuneelta. Myös fileerausveitset ja aukolliset päänsuojat kuuluivat pääepäiltyni vakiovarustuksiin - harrastihan hän kalastusta ja talviliikuntaa. Hän asui alle 500 metrin etäisyydeltä kodistamme Tähtisentiellä. Jos hän olisi käynyt yöllä soittamassa ovikelloamme - joka sattui olemaan rikki siihen aikaa - hänellä olisi ollut lyhyt matka hakea välineet, joilla pääsi varmasti sisään. Myös pakomatka olisi sujunut kätevästi ja nopeasti jalan.

Hänen naapurustossaan sattui asumaan myös poliisi, josta tuli myöhemmin jutun päätutkija. Tämä poliisi ei halunnut ryhtyä tutkimaan kesällä 2007 ilmaantunutta uutta tietoa pääepäillystäni vaan sen sijaan rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalle tuli kiire kohdistaa kaikki tutkinta ensin Kai Tanneriin ja sitten minuun. Pääepäiltyni sai jatkaa elämäänsä rauhassa ja nähdä vuonna 2004 syntyneen lapsensa kasvavan varhaisteiniksi samaan aikaan kuin oma 2004 syntynyt lapseni jäi ensin isättömäksi ja sitten äidittömäksi.

Ratkaisu lähenee

Jonain kauniina päivänä joku poliisi jossain - todennäköisesti jossain muualla kuin Porissa - haluaa vihdoinkin tehdä jotain oikein ja aloittaa kaikessa hiljaisuudessa operaation, joka johtaa oikean murhaajan kiinnisaamiseen ja tuomitsemiseen. Sitten minunkin lapseni saavat taas elää rauhassa ilman tämän raukkamaisen karkurin jälkeensä jättämää väärien syytösten taakkaa.

Ratkaisu lähenee toivottavasti pian myös toisessa väärässä tuomiossa. Tuomion taustoista voi lukea Ari Lahdenmäen kirjoittamassa Long Play -artikkelissa, jonka voi ladata nyt ilmaiseksi pdf:nä tai epubina osoitteessa: https://www.facebook.com/notes/long-play/ilmainen-long-playn-single-taksikuski/1123723587692745

Ulvilan murha - kengän koko

Ulvilan murhaajan kengistä jäi takkahuoneen lattialle useita jälkiä, joista parhaat on kuvattu. Ihan kokonaista, ehjää jälkeä kantapäästä kengän kärkeen ei tästä joukosta valitettavasti löydy, mutta käyttämällä mallina toisessa kuvassa näkyvää kengän kärkeä piirsin vapaalla kädellä puuttuvan osan ja mittanauhan mukaan kengänjäljen pituus olisi näin arvioituna 31,5 cm.

Mutta mikä on kengän koko? Juha Joutsenlahti aikanaan kertoi, että kengän jälki vastasi hänen omaa kokoaan 44, joten siitä on hyvä lähteä.

Seuraavaksi tietysti kiinnostaa, mikä mahtaa olla pääepäiltyni kengän koko ja miten hyvin se sopii yhteen lattialta löytyneen jäljen kanssa - ja hyvinhän se sopii. Epäiltyni on kertonut puhuttelussa 3.12.2006 Kare Koskiselle kengän kokonsa olevan 44-45. Pari viikkoa myöhemmin hän on muuttanut kertomustaan ja kengän koko on kasvanut kokoon 45-46. Miksiköhän? Kuvasta päätellen tällä Juha Joutsenlahden kokoisella miehellä ei ole mitenkään poikkeuksellisen isot jalat vaan ennemminkin pienet (ks. kuva ylhäällä vasemmalla). Yksi nettidekkari oli lähettänyt ystävälleni vertailukuvia epäiltyni ja erään naisen kengistä samanmerkkisellä soutulaitteella ja tullut siihen tulokseen, että epäiltyni kengän koko on todennäköisesti 43.

Murhaajan kengän koko näyttäisi siis sopivan hyvin yhteen pääepäiltyni kengän koon kanssa, mutta ainahan on hyvä tehdä lisää varmistuksia. Netistä löytyy useita kokotaulukkoja, joista selviää kengän koon ja jalan pituuden yhteys, mutta mistään ei selviä miten ne pitäisi suhteuttaa kengän pohjan kokoon. Siispä ryhdyin selvittämään tätä ongelmaa mittaamalla omia kenkiäni, jotka ovat kokoa 40. Talvikenkäni ja lattapohjaiset nauhakenkäni olivat molemmat kaksi senttiä pidempiä kuin jalkani pituus. Niistä jäisi lattialle 27,5 cm pitkä jäki. Kiilapohjaisissa sandaaleissani tosin kengän pohja jäi lyhyemmäksi kuin jalkateräni pituus johtuen koron korkeudesta ja kaarevasta muotoilusta.

Jos talvikengän pohja olisi kaksi senttiä pidempi kuin jalkaterän pituus, kokoa 44 olevan kengän pohjan pituudeksi tulisi tasan 30 cm. Siinä tapauksessa takkahuoneen lattialta löytyneet jäljet olisivatkin kokoa 46. Voisiko tämä pitää paikkansa? Lähdimme ystäväni kanssa erääseen varsinaissuomalaiseen tavarataloon tutkimaan asiaa.

Valitsimme kaikkein jykevimmät miesten talvikengät - oikein nastapohjaiset - ja kaivoin pokkana mittanauhan esiin käsilaukustani. Testasimme kokoa 44, koska se oli ollut alkuperäinen oletukseni kengän koosta ja kappas vain - kengän pohjan pituus oli sama kuin takkahuoneen lattialla: 31,5 cm. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Seuraavat kokoa 44 olevat miesten talvikengät olivat saman pituiset - 31,5 cm.

Seraavat 44 kokoiset kengät jäivät vähän lyhyiksi - niiden pituus oli hädin tuskin 31 cm. Tästä mallista tarvittaisiin koko 45 takkahuoneen mittoihin pääsemiseksi.

Vaikka mikään kengänpohjista ei ollut täysin samanlainen kuin murhaajan käyttämissä kengissä, meille riitti se, että kaikkein suurimmat löytämämme kokoa 44 olevat kengät sopivat takkahuoneen jälkiin. Tutkimuksemme mukaan murhaajan kengän koko on siis ollut noin 44-45 kuten kaikesta päätellen myös pääepäillylläni.

Nyt on kaikki tarpeellinen selvitystyö tehty sen selvittämiseksi, löytyiskö joku sellainen seikka, jolla pääepäiltyni voitaisiin sulkea pois. Ei löydy.

Vielä pientä viimestelyä selvitystyöhön, ja sitten pallon voi heittää poliisille.

Hyvää äitienpäivää blogin lukijoille!

Mennyttä ja tulevaa

Aloitin Anneli Auer kirjoittaa -blogin pitämisen noin puoli vuotta sitten ja blogia on tilastojen mukaan käyty katsomassa 57 858 kertaa. Tarkoitukseni oli esitellä sekä suurimmat pahantekijät että heidän suurimmat pahat tekonsa ja näihin perimmäisiin pohjamutiin on nyt sukellettu. Kaikille blogiani seuraaville on varmasti jo tullut selväksi, että murhaajan ohella pidän suurimpina pääpahiksina Tuija Niemeä ja Tapio Santaojaa, koska ilman heitä tämä koko traaginen sotku olisi jäänyt syntymättä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan myös seksuaalirikostuomioista, ja tulen sitäkin haaraa käsittelemään siinä laajuudessa kuin se on mahdollista salassapitomääräyksiä rikkomatta.

Olen samaan aikaan kirjoittanut myös kirjaa kaikesta kymmenen viime vuoden aikana tapahtuneesta. Aloitin kirjan kirjoittamisen jo kesällä 2007, mutta erinäisten "uusien käänteiden" vuoksi kirjan valmistuminen on hiukan viivästynyt ja kirjoittaminen on hankaloitunut, koska ylipitkäksi rönsyillyt tarina pitäisi saada mahtumaan kohtuulliseen kirjan pituuteen. Yksi syy blogini avaamiseen olikin se, että en millään saa kirjaani mahtumaan kaikkea haluamaani. Siksi olen laittanut blogiini mm. virkavirheiden yksityiskohtaisen ruotimisen ja kaikenlaista oheismateriaalia kuten rikospaikkakuvia ja äänitallenteita.

Kirjani tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä blogi. Murhalesken muistelmat  tulee olemaan kertomus elävästä elämästä alkaen syyslomaltamme lokakuussa 2006 ja päättyen nykyhetkeen.

Murhalesken muistelmat ilmestyy näillä näkymin ensi syksynä ja lisätietoa voi tilata kustantajalta osoitteella anneli.auer@intokustannus.fi. Kirjoita viestikenttään "lisätietoja" niin saat aiheesta postia kesällä ja ennen kirjan ilmestymistä saat myös kirjan ensimmäisen luvun. Voit lähettää em. osoitteeseen myös kysymyksiä tai kertoa mitä asiaa haluaisit kirjassa käsiteltävän. Kirja on edelleen työn alla ja sen sisältöön on vielä mahdollista vaikuttaa.

Aion jatkaa edelleen myös blogiani ja lähitulevaisuudessa on luvassa mm. murhaajan kengän sovittamista sekä yksi mielenkiintoinen case-tutkimus eräästä "sivujuonteen sivujuonteesta".

Sitä odotellessa suosittelen valemuistoista ja lasten vääristä kertomuksista kiinnostuneita katsomaan YLE:ltä mielenkiintoisen 47 minuutin pätkän:

• Inhimillinen tekijä: Muisto vai valemuisto?

Hauskaa vappua!

Ulvilan murhan motiivi

Jukka S. Lahden murhan todennäköisin motiivi poliisin arvion mukaan oli kosto, mutta myös mustasukkaisuutta on joskus vilauteltu. Profiloija Helinä Häkkäsen mukaan tekijällä on todennäköisesti persoonallisuushäiriö ja laukaisevana syynä on voinut olla mikä tahansa pienenkin kuuloinen asia.

Miten tämä kaikki sitten sopii yhteen oman pääepäiltyni kanssa?

Otetaanpa ensin mustasukkaisuus. Pääepäiltyni on liikkunut Turun keskustassa 30.11.2006 avovaimonsa kanssa samaan aikaan kuin Jukka.  Avovaimo oli töissä Luvatalla. Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä, että pääepäillylläni olisi ollut mitään todellista syytä mustasukkaisuuteen, mutta kuviteltu syy on tässä tapauksessa ollut ihan yhtä hyvä motiivi kuin todellinen. En lähde sen enempää spekuloimaan, mikä Turussa olisi voinut nostattaa mustasukkaisuuden - vaihtoehtoja riittää. Pääepäiltyni tiedetään joka tapauksessa joskus menettäneen itsehillintänsä ja reagoineen aggressiivisesti mustasukkaisuuden vuoksi. Se ei tietenkään vielä todista mitään, mutta antaa kyllä tilaa spekulaatioille.

Entä sitten kosto? Pääepäiltyni kuului alkupään tutkinnan ydinryhmään, Luvatalta irtisanottuihin. Oman kertomansa mukaan hän ei kuitenkaan ollut koskaan tavannut Jukkaa ja se saattaa hyvin jopa pitää paikkansa. Pääepäiltyni avovaimo ja monet hänen ystävänsä kuitenkin olivat edelleen töissä Luvatalla joulukuussa 2006  ja pääepäiltyni oli puhuttelussa 3.12.2006 tiennyt kertoa, että Jukka oli vaikea tyyppi. Kun tätä peilaa pääepäiltyni menneisyyteen, mahdollinen motiivi alkaa avautua.

Alkuvuonna 2006 pääepäiltyni oli jotenkin vain päätynyt erään iäkkään miehen ovelle. Oman kertomansa mukaan häntä harmitti, koska tämä iäkäs mies oli todella vaikea luonne ja mies oli kohdellut huonosti työntekijöitään.  Pääepäiltyni oli siksi halunnut selvittää asiat miehen kanssa. Iäkäs mies itse on kertonut tarinan hiukan toisella tavalla. Pääepäiltyni oli ilmestynyt oven taakse, kiroillut, tarttunut miestä paidanrintamuksesta ja heiluttanut nyrkkiä miehen kasvojen edessä. Mies oli riuhtaissut itsensä irti, pamauttanut oven kiinni ja soittanut poliisille.

Ei ole tiedossa, oliko fileerausveitsi mukana tälläkin retkellä - ainakaan sitä ei käytetty. Ei ole myöskään tiedossa, oliko Jukan murhaajalla alun perin tarkoitus tulla tappamaan vai ainoastaan "selvittämään asiat". Kiroilua joka tapauksessa kuuluu vielä hätäpuhelun ollessa käynnissä.

Olen oppinut lukuisista oikeudenkäynneistä, että tuomareiden mielestä motiivi ei ole tärkeä - ihmisiä voidaan tuomita jopa elinkautiseen ilman minkäänlaista motiivia. Meille Jukan omaisille motiivi kuitenkin on tärkeä. Siitä lähtien, kun Jukka murhattiin, meillä on ollut vain kaksi kysymystä - kuka ja miksi?

En väitä tietäväni vastausta jälkimmäiseen kysymykseen. Odotan, että murhaaja tulee lopulta kertomaan motiivinsa itse.


Lisää Ulvilan murhan pääepäillystä:
- Mitä tapahtui Turussa 30.11.2006
- Ulvilan murhaajan ääni
- Ulvilan murhaajan vammat
- Ulvilan murhaajan fileerausveitsi
- Ulvilan murhaajan kasvokuva

Ulvilan murha: Tupeton fileerausveitsi murhaajan taskussa

Yksi syyttäjän vakioväitteistä kaikissa Ulvilan murhaa käsittelevissä oikeudenkäynneissä on ollut se, että ulkopuolinen tekijä ei mitenkään olisi voinut lähteä liikkeelle tupettoman keittiöveitsen kanssa - olisihan tekijä voinut vaikka loukata itsensä. Tupeton fileerausveitsi viittasi hänen mielestään ilman muuta perheriitaan.

No, Jukkahan ei kalastanut enkä minä käsitellyt tuoretta kalaa muuten kuin kippaamalla kaupan kalatiskiltä ostetun kirjolohifileen suoraan kääröstä vuokaan - mielellään paljain käsin koskematta - joten meidän taloudessamme ei ollut käyttöä fileerausveitselle.

Takkahuoneen lattialta taltioitu tupeton Fiskarsin fileerausveitsi on ollut kovassa käytössä. Sitä on teroitettu puikkoteroittimella ja sitä on teroitettu usein. Tämä viittaa puoliammattimaiseen käyttöön tai ahkeraan kalastusharrastukseen. Samaan suuntaan viittaavat myös veitsen kahvaan jääneet sulamisjäljet. Ehkä veitsi on ollut mukana kalastusretkellä ja se on jossain vaiheessa nojannut kuumaan grilliin.

Totta on, että tupettoman keittiöveitsen ottaminen mukaan henkirikospaikalla on melko harvinaista siitäkin huolimatta, että teknisen tutkijan Matti Mäkisen mukaan fileerausveitsi on erinomaisen hyvä ase oikeissa käsissä. Fileerausveitsi uppoaa helposti jopa kylkiluiden välistä ja tekee selvää jälkeä oikeaan kohtaan osuessaan. Minäkin ilmeisesti saan kiittää onneani siitä, että olen vielä hengissä.

Helinä Häkkäsen tekijäanalyysistä selviää, että 400 vertailutapauksessa tupeton keittiöveitsi oli tuotu paikalle vain 19 kertaa. Tilastotiedon valossa keittiöveitsi viittaa nuorehkoon tekijään, mutta mukana oli myös yli nelikymppisiä.

Kuka kumma lähtisi Ulvilassa liikkeelle tupettoman fileerausveitsen kanssa ja vielä pimeään aikaan?

No, näin äkkiseltään ei tule mieleen kuin yksi tapaus, jossa ulvilalainen mies on todistettavasti tavoitettu yöaikaan noin kolmen ja puolen kilometrin päästä kotiosoitteestaan mukanaan kotoa otettu fileerausveitsi. Tästä on olemassa dokumentoitua tietoa, koska poliisi takavarikoi veitsen miehen hallusta.

Meille tämän saman miehen talolta oli paljon lyhyempi matka, vajaat 500 metriä.

Ja kyllä vain, tämä on juuri se sama henkilö, joka on sopivan näköinen ja kokoinen murhaajaksi, jolla oli rikottuun ikkunaan sopiva vamma ranteessaan ja joka oli Turun keskustassa samaan aikaan Jukan kanssa murhaa edeltävänä päivänä eli torstaina 30.11.2006.

Tämä mies muuten on harrastanut kalastustakin ja piti kalastuspakkia helposti saatavilla pakettiautonsa perällä.

Aikamoinen sattuma tämäkin.

Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.

Ulvilan murha - tekijän vammat

Ulvilan murhan tutkinnan alkaessa joulukuussa 2006 poliisi lähti siitä oletuksesta, että tekijä on todennäköisesti itsekin saanut vammoja. Vammoja on voinut tulla kamppailun yhteydessä tai vammoja on voinut tulla rikotun takaoven ikkunan läpi kulkiessa.

Ikkunan terävistä lasinkulmista otettiin dna-näytteitä siltä varalta, että niihin olisi uhrin veren lisäksi tarttunut myös tekijän omaa dna:ta. Tekijä oli kuitenkin sen verran hyvin pukeutunut, ettei lasin pinnalta löytynyt muuta kuin lasinpalojen repimää tummaa polyesterkuitua.

Viime vuosien aikana poliisi on kiinnittänyt huomiota erityisesti yhteen näistä terävistä lasinpaloista - siihen jonkan viereen oli jäänyt jonkinlainen hapuileva verijälki näppylähanskasta. Nimenomaan tähän kohtaan liittyen verijälkitutkimuksen alkeiskurssin käynyt rikosylikonstaapeli Mika Tauru Helsingin poliisista on käynyt oikeudessa näyttämässä oikein rautalangasta vääntäen, että jos tekijä olisi laittanut kätensä tähän poistuessaan, tekijä olisi varmastikin loukannut itsensä terävän lasinreunan painuessa ranteeseen.

Vaikka Mika Taurun pätevyydestä voidaan olla montaa mieltä, tämä ajatuskuvio kuulostaa kieltämättä järkevältä ja mahdolliselta.

Poliisin rekonstruktiot ovat tosin osoittaneet, että on yhtä monta tapaa poistua ikkunasta kuin on yrittäjääkin, ja että käsi voi heilahtaa kauas terävien kulmienkin taakse. Kukaan kiipeilijöistä ei tiettävästi loukannut itseään, mutta toisaalta jokaista heistä muistutettiin erikseen työturvallisuudesta. Lisäksi oveen oli kiinnitetty vanerista leikattu reunus lasin suojaksi.

Aidossa tilanteessa tekijällä ei todennäköisesti ollut huoli työturvallisuudesta vaan kiire päästä pakoon, joten olen samoilla linjoilla Mika Taurun ja muiden poliisien kanssa siinä, että tekijä on todennäköisesti saanut vammoja. Vaikka tekijän suojapuku on eristänyt ihon raapivasta pinnasta, on todennäköistä, että terävän lasin viilto on jättänyt vähintäänkin jonkinlaista pintanaarmua vaatteiden läpikin.

Koska Mika Tauru katsoo tehtäväkseen keksiä jotain näyttöä Anneli Aueria vastaan, Mika Taurun logiikalla tämä on todiste lavastuksesta. Logiikka on lievästi sanoen outo. Jos ison miehen kättä olisi melkeinpä mahdotonta vääntää sinne itseään loukkaamatta, miten lavastaminen olisi onnistunut 170-senttiseltä naiselta ilman vammoja? Ja miksi ihmeessä olisi pitänyt tehdä vielä ylimääräisiä lavastettuja jälkiä näinkin hankalaan paikkaan, kun ovessa oli aidotkin jäljet?

Anneli Auerin - siis minun - kädet ja käsivarret on tutkittu eikä niissä ollut vammoja.

Ulvilassa asui siihen aikaan kuitenkin eräs mies, jolla on todettu sopivia vammoja juuri sopivissa paikoissa ja juuri sopivaan aikaan eli joulukuun alussa vuonna 2006. Niistä on otettu kuviakin. Osa vammoista näkyy kuvissa paljaina, osa on ollut siteen alla piilossa vasemman käden ranteessa.



Voisin lyödä vetoa, että Mika Taurulle ei ole näytetty näitä kuvia. Ei niitä haluttu näyttää minullekaan, vaikka lisätutkinnassa nimenomaan kysyin niitä. Ovathan kuvat varsin kiusallisia Porin poliisin kannalta, koska vammat ovat juuri sopivilla kohdilla ja koska näkyvien vammojen osalta kuvista voi todeta myös sen, että selitykset ja vammat eivät vastaa toisiaan. Digikuvia näistä vammoista odottelen edelleen, vaikka asiasta tehdyn selvityksen mukaan ne olisi annettu kaikille osapuolille jo oikeudenkäynnin aikana, vaikka kukaan osapuolista ei ole niitä kuitenkaan koskaan saanut.

Nämä vammat on todettu samalla henkilöllä, joka kävi Turussa 30.11.2006 samaan aikaan kuin Jukka ja jonka kasvonpiirteet ja pituus vastaavat tekijää. Hänellä oli ollut aikaisempaakin häiriökäyttäytymistä itseään vanhemman esimiesasemassa olevan mieshenkilön kanssa. Miehellä oli kova kunto ja suuret luulot itsestään, mutta huono itsehillintä. Tämä on se sama mies, joka asui melkein Tapio Santaojan naapurissa  ja jota Tapio Santaoja ei halunnut tutkia.

Nähtäväksi jää, tuleeko Mika Tauru todistamaan terävien lasinkulmien ja rannevammojen yhteydestä myös siihen oikeudenkäyntiin, jossa oikea mies tuomitaan Ulvilan murhasta, jos joskus niin pitkälle päästään. Nyt kun korkein oikeus vihdoin laittoi pisteen vuosia jatkuneille harharetkille, on täysin mahdollista, että oikea tekijä vielä saadaan kiinni.

LINKKI:

- Turumurre: Murhaajan poistuminen rikotusta ikkuna-aukosta,
jälkien perusteella tehty kuvaesitys murhaajan poistumisesta

Jukka S. Lahti Turussa 30.11.2006 - Mitä tapahtui?

Tasan yhdeksän vuotta sitten - 30.11.2006 - mieheni Jukka S. Lahti lähti aikaisin aamulla ajamaan Ulvilasta Turkuun. Jukka oli menossa Turun Työvoimatoimiston järjestämään seminaariin ja iltatilaisuuteen ja pariin muuhunkin paikkaan samalla matkalla. Olimme edellisenä iltana yhdessä valinneet hänelle paidan ja solmion, ja minä olin pakannut Luvatalta saadun kupariesineen tuliaisiksi entiselle esimiehellemme U.K:lle.

Ensimmäinen tapaaminen oli kello kahdeksan aikoihin osoitteessa Vanha Hämeentie 29. Siellä työskentelevä A.R. (myöskin entinen työtoverimme työvoimatoimiston ajoilta) on kertonut Jukan lähteneen vähän ennen yhdeksää seuraavaan kohteeseensa hammaslääkärille Turun keskustaan. Jukalla oli varattuna aika Hammaspulssiin Humalistonkadulle klo 9:30-10:00.

Kello 10 aikoihin Jukka on piipahtanut JobCafessa Turun Hansakorttelissa kauppatorin vasemmalla puolella, jossa keskipäivälle ajoittuvan seminaarin järjestelyt ovat vielä olleet kesken. Seuraavaksi hänet on nähty samassa paikassa eli JobCafessa vähän ennen seminaarin alkua klo 12-12:30 aikoihin. Jukan menemisistä tällä välillä ei ole muuta tietoa, kuin että hän on soittaessaan siskolleen Päiville klo 11:30 aikoihin maininnut etsivänsä autopaikkaa ja ollut tuolloin Puutarhakadulla Turun keskustassa.

Seminaarin jälkeen Jukka on käynyt tapaamassa siskoaan Turun keskustan ulkopuolella ja saapunut iltatilaisuuteen Hansakortteliin sen alkaessa klo 19. Tapahtuman järjestäjien mukaan Jukka oli lähtenyt kotiin klo 22:00 aikoihin.

Jukka oli ollut hyvällä tuulella ja seurustellut iloisesti muiden vieraiden kanssa, kuten hänen tapansa oli. Tosin hän oli puhunut negatiiviseen sävyyn Porista ja nykyisestä työstään ja kertonut suunnittelevansa koko perheen muuttoa muualle ja muihin töihin. Vaimostaan ja perheestään hänellä ei ollut ollut mitään pahaa sanottavaa, vaan päin vastoin hän oli sopinut, että tulemme koko perheen voimin tulevana kesänä tapaamaan entistä työtoveriamme M.K:a ja hänen perhettään.

Kaksi miestä Turussa

Jukka S. Lahti ei ollut ainoa mies, joka lähti varhain aamulla ajamaan Ulvilasta kohti Turkua.

Lähellä kotiamme oli toinenkin koti, josta oli asiaa Turkuun aamupäivällä 30.11.2006. Tästä perheestä mies oli irtisanottu Luvatalta keväällä 2003, mutta nainen oli edelleen töissä samassa paikassa.

Tämänkin perheen matkakohde oli Turun kauppatorin reunalla - ei kuitenkaan vasemmalla vaan oikealla reunalla. Turun matkalla oltiin kokonainen päivä. Aikataulu ei ole ihan täsmällinen, mutta kaikesta päätellen pariskunta on liikkunut kauppatorin ympäristössä aamupäivällä samoihin aikoihin kuin Jukka.

Kohtasiko Jukka tämän toisen miehen Turussa? Tuliko riitaa parkkipaikasta? Vai oliko Jukka liian ystävällinen avovaimoa kohtaan?

Vai oliko muuten vain ärsyttävää nähdä se kaikkien haukkuma "ikävä kaveri"?

Kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkäsen data-analyysin mukaan tekijällä on todennäköisesti antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihderiippuvuus, ja teon on voinut laukaista suhteellisen pienikin asia koetusta nöyryytyksestä, jonka ei tarvitse olla edes todellinen. Tämän kaltaiselle ihmiselle riittää kuviteltukin nöyryytys.

Mitä tapahtui?

Kaksi Ulvilasta lähtenyttä miestä Turussa samaan aikaan.

Toinen on hyvällä tuulella ja koko ihana elämä edessä uusine suunnitelmineen.
Toinen on masentunut ja koko elämä solmussa.

Kaksi miestä Ulvilasta, joille molemmille ilmestyy Turussa vietetyn päivän jälkeen fileerausveitsellä tehtyjä jälkiä kehoon.

Toinen murhattu.

Toinen... ?

Totuus puuttuvista jäljistä - Kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemen ala-arvoisten "äänitutkimusten" lisäksi syyttäjän vakiovarusteisiin on kuulunut myös joukko perättömiä väitteitä, joista syyttäjä itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka ne on helppo osoittaa vääriksi jopa ihan vain kuvasta katsomalla. Ilmeisesti näiden perättömien väitteiden käyttö perustuu siihen, että kun syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala esiintyvät sinnikkäästi ja vakavalla naamalla ikään kuin heidän puheensa olisivat totta, keskivertotuomari menee hämilleen ja bluffi saattaa mennä läpi.

Yksi tällainen bluffi on väite "puuttuvista" jäljistä takkahuoneen lattialla. Syyttäjä kiinnittää tuomareiden huomion kahteen parhaiten näkyvään kengänjälkeen ja väittää sitten suurieleisesti, että niiden ja olohuoneen puolella näkyvän yksittäisen liukujäljen välillä ei ole minkäänlaista muuta jälkeä, ja koska liukujälki ei ole voinut tyhjästä tipahtaa, kyseessä on lavastus.

Jos katsoo kuvia, mitään "puuttuvia" jälkiä ei tietenkään ole, vaan lattia on täynnä erikokoisia ja -näköisiä kengän osajälkiä - osa selviä, osa vähemmän selviä. Samaa ovat kertoneet paikan päällä Ulvilassa Tähtisentie 54:ssä aitoja ja alkuperäisiä jälkiä v. 2006 katselleet tekninen tutkija Matti Mäkinen ja tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti.

Kuvien saaminen oikeudenkäyntiaineistoon ei kuitenkaan aikanaan ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka ne ovat olleet yksi tärkeimmistä todisteista - tai ehkäpä juuri siksi.

Alkuperäisessä esitutkintapöytäkirjassa oli ainoastaan huonolaatuisia ja pienikokosia kuvia paperille printattuna. Tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta oli kuulemma kieltänyt antamasta alkuperäisiä digikuvia  puolustukselle, kun asianajajani Juha Manner yritti saada niitä meille ennen oikeudenkäynnin alkua.

Digitaaliset kuvat saimme haltuumme vasta 14.04.2010 päivätyn lisätutkintapöytäkirjan numero 2 liitteenä - ja silloinkin vain ensipartion kuvat irrallisina kuvina ja loput kuvaliitteisiin ympättyinä.

Suurin osa kuvista on ollut salattuja, koska kuvissa on näkynyt myös uhrin ruumis, joten syyttäjän on ollut helppo kertoa satujaan myös suurelle yleisölle.

Kokosin kuvat takkahuoneen lattian "puuttuvista" jäljistä erilliselle sivulle,
jolle asiasta kiinnostuneet pääsevät alla olevasta linkistä.
(K-16 / VAROITUS: Sisältää verijälkikuvia)

• Ulvilan murha - kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus

KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemi on jo vuosia muuttanut lausuntojaan sen mukaan, mitä poliisi milloinkin pyytää.  Miksi siis tuntuu vaikealta uskoa, että hän olisi voinut peukaloida myös itse hätäpuhelua?

Onhan ihmeellistä, miksi kukaan ei ollut kuullut tallenteelta kuuluisaa uole-kohtaa ennen syksyä 2009, vaikka useat eri henkilöt olivat kuunnelleet hätäpuhelua moneen kertaan sekä alkuperäisenä että paranneltuina versioina.

Tallennetta oli kuunnellut ainakin Tuija Niemi itse, tutkija Mika Sihvonen Tampereen yliopistolla, tekninen tutkija Matti Mäkinen, tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ja joukko ihan tavallisia poliiseja mukaanlukien ne kolme porilaista poliisia, jotka oikeudessa kertoivat tehneensä tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahdelle muistion Anneli Auerin syyllisyyteen viittaavista tekijöistä. Yksi näistä tekijöistä oli nimenomaan hätäpuhelu.

Asian ymmärtäisi, jos uole-kohta olisi samanlainen pikkuruinen ja vaikeasti erotettava sana kuin murhaajan suusta tuleva vittu, mutta kun se ei ole. Se kuuluu lujaa ja selvästi.

Vaikka kuulossa olisi vikaa, elefantin kokoista uole-kohtaa ei voi olla näkemättä, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani Raine Ampujasta totesin.

Alla olevassa kuvassa (klikkaa isommaksi) näkyy pätkä Audacityn spektrogrammia äänten voimakkuuksista. Vasemmalla näkyy kauempaa tulevaa ääntelyä, oikealla puhelimeen puhuttua puhetta, keskellä punaisella ympäröitynä "uole"-kohta.

Miten ihmeessä Tuija Niemeltä olisi voinut jäädä huomaamatta tämän kokoinen järkäle ja ne varmat o- ja e-vokaalit, jotka hän on sieltä myöhemmin "löytänyt"?  Samaan aikaan hän on kuitenkin surutta litteroinut kaikenlaisia pyyjääpäitä huonosti kuuluviin kohtiin?

Joku tässä ei nyt täsmää.

Miten ja mistä U-O-L-E ilmestyi

Saadaksemme selville, mikä uole-kohdassa haiskahtaa, meidän on tehtävä paluu alkujuurille aina joulukuun alkuun vuoteen 2006, jolloin Tuija Niemi sai laboratorioonsa ensimmäistä kertaa näytteen numero 26, joka oli siis hätäkeskuksesta tallennettu Ulvilan hätäpuhelu.

Valitettavasti emme voi palata aikakoneella takaisin tuohon hetkeen kuuntelemaan tallennetta ja tekemään vertailuja emmekä myöskään voi tietää, onko Tuija Niemen joulukuulle 2006 päivätty litterointi enää nykypäivänä aito, joten tämä aikahyppy ei tuo meille muuta tietoa, kuin että uole-kohta puuttuu.

Kohtaan 2:03 on merkitty naisen sanomana kaksitavuinen sana, mikä sinänsä pistää silmään outona, koska muihin epäselviin kohtiin Tuija Niemi ei ole laskenut tavuja vaan hän on litteroinut sanoja jopa vailla minkäänlaista merkitystä, kuten pyyjääpää tai vittikö.

Vielä oudompaa on tulossa.

Hypätkäämme seuraavaksi vuoteen 2008. Tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti menetti luottamuksensa Tuija Niemeen kuultuaan, että Tuija Niemi oli leikannut tallenteesta lapsen rääkäisyn ja sen perässä kuuluvan napsahduksen pois, koska ei kestänyt kuunnella niitä, ja tästä syystä Joutsenlahti tilasi Tampereen yliopiston hypermedialaboratoriosta uuden äänianalyysin tammikuussa 2008.

Tampereelta saatu FL Mika Sihvosen analyysi erittelee hiljaiset äänet tarkemmin kuin Tuija Niemen litterointi. Sihvosen analyysiin on merkitty esimerkiksi uhrin ääntely heti tallenteen alussa, mikä Tuija Niemeltä puuttuu, kuten myös takkahuoneesta kuuluva murhaajan kirosana.

Analyysi on rakennettu siten, että suoraan puhelimeen kuuluvat ja kauempaa kuuluvat äänet on merkitty eri sarakkeisiin ja kolmanteen sarakkeeseen on täsmennetty puhelun taustalta kuuluvia ääniä.

Kohtaan 2:03 Mika Sihvonen on merkinnyt kolmanteen sarakkeeseen tyttären sanoneen "Ketä siellä on?".

Siis mitä ihmettä? Elefantin kokoinen uole puuttuu kokonaan alkuperäiseltä tallenteelta ja sen sijaan siinä kuuluu pelokkaan lapsen äidilleen suuntaama hiljainen kysymys "Ketä siel on?"

Tämä oli niin järisyttävä havainto, että asiaa on pakko lähteä selvittelemään vieläkin tarkemmin.

Oikeudessa on tullut esiin, että ensimmäisenä uole-kohdan keksi rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja ja Tuija Niemi - silloinen Tuija Niemi-Laitinen - vain vahvisti tämän Tapio Santaojan hänelle esittämän huomion.

Kuuluuko siis Tapio Santaojan ja Porin poliisin loppuvuonna 2008 tekemässä äänirekonstruktiossa jo kuuluisa KUOLE-huuto Annelin suusta?

Ei kuulu.

Sen sijaan Toinen koko puhelu -rekonstruktiotallenteelta kuuluu takkahuoneesta noin kohdan 2:13-2:14 kieppeillä lyhytkestoinen "kuole" jomman kumman miespuolisen kamppailijan suusta. Ehkäpä tämä lipsahti murhaajan osaan eläytyneeltä poliisilta ja Santaoja sai siitä myöhemmin hyvän idean.

Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdosta käy ilmi, että vielä kesäkuussa 2009 on ollut epäselvää, mitä kohdassa 2:03 kuuluu ja kenen äänellä - naisen vai lapsen. Tuija Niemi on pyytänyt FBI:tä analysoimaan kohtaa 2:03, jossa kuuluu jotakin naisen tai lapsen äänellä, ks. kuva alla (klikkaa isommaksi).

Tämä selviää lisätutkintäpöytäkirjan 6 sivulta 71. Varsinainen analyysi puuttuu, koska sille oli näköjään tehty Tapsat. Analyysin tilalla on kolmeen kertaan kopioituna FBI:n lähetyslistat lähetettävästä cd-levystä.

Kirjeenvaihdossa mainittua lyhyempää äänitiedostoa kohdassa 2:03 kuuluvasta naisen tai lapsen äänestä en ole kosakaan nähnyt tai kuullut.

Ehkäpä se on kadonnut johonkin jemmaan.

Uusi käänne

Seuraavaksi siirrymme ajassa pari kuukautta eteenpäin elokuuhun 2009, päivään jona konstaapeli Holappa on tuonut hätäpuhelutallenteen Tuija Niemen laboratorioon CD-levyllä, ja kas kummaa - nyt sieltä kuuluu Annelin äänellä "_uole", josta ainakin u- ja o-vokaalit ovat Tuija Niemen mukaan ihan satavarmoja.

Loppu onkin tunnettua historiaa. Nimenomaan tällä hyytävällä U-O-L-E -löydöllä manipuloitiin niin syyttäjä, media kuin hetkellisesti jopa minut itsenikin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä ja Ulvilan murha on ratkennut.

Palataanpa hetkeksi vielä konstaapeli Holappaan (ks. esitutkintapöytäkirjan s. 342). Mitä tekemistä hänellä on tämän koko asian kanssa? Sitä sopii ihmetellä, koska missään muussa KRP:n lausunnossa - Tuija Niemen tai kenenkään muunkaan KRP:n tutkijan - ei ole mainittu nimeltä, kuka näytteen on toimittanut laboratorioon.

Ehkäpä Tuija Niemi on järkeillyt, että jos joku keksisi joskus epäillä, että hätäpuhelutallenne onkin väärennös, hän voisi aina selittää saaneensa levyn jostain muualta - ei niin, että se olisi syntynyt Tuija Niemen laboratoriossa.

Mitä nyt

Olen esittänyt todennettavissa olevat faktat: kukaan ei ole kuullut uole-kohtaa ennen elokuuta 2009, joku on joskus kuullut siinä jotain ihan muuta ja nyt sillä kohtaa on elefantin kokoinen uole, jota kukaan ei voi olla huomaamatta.

Jokainen tehköön niistä omat johtopäätöksensä. Minun johtopäätöseni on, että kyseessä on jonkinlainen huijaus.

Äänenkäsittelyohjelmiin perehtynyt henkilö kertoi ystävälleni, että tallenteelta olisi ollut helppo siivota tyttären hiljainen "Ketä siel on" ja lisätä sen rippeiden päälle naisen äänellä sanottu "kuole". Kun uusi versio tallennettaisiin monoraitana, kukaan ei erottaisi lisättyä kohtaa alkuperäisestä. Kenen tahansa naisen ääni saadaan pienellä käsittelyllä kuulostamaan Annelilta. Tallenteelta tehdyt käsitellyt versiot olisi helppo korvata uusilla versioilla. Päivämäärätkin pystyy väärentämään.

Crimeplus jutun mukaan Tuija Niemi on ennenkin osallistunut todisteiden väärentämiseen.

FBI:llä saattaisi olla käytössä menetelmiä, jolla mahdollinen väärennös saataisiin paljastettua, mutta valitettavasti välikätenä on Suomen poliisi, joten se siitä.

Laki velvoittaa hätäkeskuksia säilyttämään alkuperäiset nauhat viisi vuotta. Lisätutkintapöytäkirjan 7 mukaan poliisi on kuitenkin jo päässyt käsiksi hätäkeskuksen varmuusnauhaan jo vuonna 2012, joten se siitä.

Jos jollakin sattuu löytymään kenkälaatikosta se aito ja alkuperäinen tallenne, jolla kuuluu tyttäreni sanoma "Ketä siel on?" lähettäisitkö sen ystävällisesti Anneli Auerin asianajajalle?

Linkkejä

Kunntele Ulvilan hätäpuhelu, koko tallenne tekstitettynä:
- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/

Mika Sihvosen äänianalyysi:
- http://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

Anneli Auer blogi:
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Tapio Santaoja

Muualla:
- Crimeplus / Tuija Niemi