Anteeksi Anneli

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
- Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Kirjauutisia - Murhalesken muistelmat

Kesällä 2007 aloittamani kirja on vihdoin kasassa. Käyn siinä läpi kymmenen viime vuoden aikaiset uskomattomat käänteet ja kerron myös, mitä tapahtui kulissien takana. Kiitokset kaikille, jotka lähettivät ehdotuksia Into-kustantamon kautta!

Syyskuussa ilmestyneen kirjan voi ostaa useimmista kirjakaupoista, nettikirjakaupoista sekä Prismasta, ellei ole loppuun myyty. Sen voi tilata myös suoraan kustantajalta täältä:

• TILAA: Anneli Auer, Murhalesken muistelmat

Olen saanut kirjasta hyvää palautetta lukijoilta, muun muassa kirjakauppakäynneillä ja Helsingin kirjamessuilla. Näin kirjoittaa esimekiksi Olli (jonka tapasin messuilla) CDON:issa: ' "Murhalesken muistelmat" on todella mukaansa tempaava kirja viimeisen kymmenen vuoden aikana käydystä tunnetuimmasta rikosoikeudenkäynnistä uhrin näkökulmasta. Anneli Auerin kirjoitustyyli on aivan loistava. Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Suosittelen!'

Tässä muutama muu netistä löytynyt kirja-arvostelu:

• Anneli Auer, Murhalesken muistelmat - Fiilis: vaikuttunut, Nousu.net

• There is no such thing as too many books: Anneli Auer, Murhalesken muistelmat

• Isyyspakkaus: Anneli Auer, murhalesken muistelmat
• Kirjallisuuskuplia: Anneli Auer, Murhalesken muistelmat

Jatkan edelleen myös blogia. Tänne on tulossa lisää aineistoa ja kirjoituksia eri aiheista. Toivon, että joku tekee muistelmateokseni rinnalle joskus tulevaisuudessa myös sellaisen kirjan, jossa selvitetään perusteellisesti konkreettisella tasolla, mikä tutkinnassa meni vikaan ja puretaan kaikki syyttäjän luomat myytit samaan tapaan kuin Ruotsissa on purettu Thomas Quick -skandaalia.

Ensimmäistä kertaa kirja oli esillä Suomi Areenalla Porissa 13.7.2016 haastattelussa, jossa mm. kävin Tuomas Enbusken kanssa läpi yleisiä tapaukseen liittyviä harhaluuloja. Sitkeässä näkyy elävän esimerkiksi sellainen luulo, että lähetin tyttäreni katsomaan murhaajaa kesken puhelun, vaikka sellaista ei ole todellisuudessa koskaan tapahtunut. Haastattelu löytyy täältä: Erikoishaastattelussa Anneli Auer, Ulvilan murhamysteeri / Tuomas Enbuske.

Kuva ennen Suomi Areenan haastattelua. Kuvassa minun ja Tuomas Enbusken lisäksi Into-kustantamon edustajana Riikka Kämppi.

Vimmeisin kirjaan liittyvä haastattelu tehtiin Helsingin kirjamessujen yhteydessä lokakuussa 2016 ja sen voi katsoa Youtubessa täältä:
https://www.youtube.com/watch?v=YWuZLx9gObM

- Päivitetty 15.12.2016 -

Ratkaisu lähenee Ulvilan surmassa

Otsikko on poimittu Iltalehdestä maaliskuulta 2007. Silloin Ulvilan murhasta oli kulunut neljä kuukautta, mutta tekijä oli edelleen vapaana - vihjeitä oli saatu sitäkin enemmän. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin otsikko alkaa vihdoin toteutua.

Kaikkea pääepäillystäni saamaani tietoa en tietenkään ole kertonut täällä, enkä aiokaan kertoa - pitää poliisillekin jättää jotain takataskuun sitten kun sopiva hetki tulee. En esimerkiksi ole kertonut, mikä se tieto oli, jonka poliisi sai kesällä 2007. Sanonpa vain, että se asettaa erittäin kyseenalaiseen valoon pääepäiltyni väitteen, että mieheni Jukka S. Lahti oli hänelle täysin tuntematon ja merkityksetön ihminen. En ole myöskään kertonut muista vammoista kuin vasempaan ranteeseen osuneista. Pääepäiltyni selitykset muualla näkyvistä vammoista eivät täsmää niistä otettuun kuvaan.

Mitä tiedämme Ulvilan surman pääepäillystä?

Hän on sopivan näköinen ja kokoinen. Kengän koko täsmää. Hän on harrastanut monenlaista urheilua aina kilpaurheilutasolle asti ja niin fyysisten suoritusten kuin muidenkin ominaisuuksiensa perusteella häntä pidetään äärilaitojen miehenä. Hänellä on ollut päihdeongelma ja hän on ennenkin käyttäytynyt arvaamattomasti.

Hänet irtisanottiin Luvatalta vuonna 2003 pian sen jälkeen, kun Jukka tuli taloon. Hänen avovaimonsa ja useat ystävänsä olivat edelleen töissä Luvatalla ja epäillylläni oli tiedossa, että Jukka oli "ikävä tyyppi". Työttömyyskorvauksen päivät olivat tulleet jo täyteen. Eräs Luvatalla esimiestehtävissä työskennellyt henkilö oli kysyttäessä maininnut spontaanisti pääepäiltyni nimen mahdollisena tekijänä. Tämä henkilö tunsi hyvin sekä pääepäiltyni että Jukan.

Torstaina  30.11.2006 pääepäiltyni vietti päivän Turussa ja liikkui kauppatorin lähistöllä samaan aikaan kuin Jukka. Kotiin Ulvilaan hän palasi vasta alkuillasta. Yöllä hänelle ei tullut uni. Avovaimon kertoman mukaan hän oli kuitenkin nukkunut koko yön omassa sängyssään. Pääepäillyn ja avovaimon kertomuksissa on jonkin verran ristiriitoja ja pääepäiltyni on välillä muuttanut omaa kertomustaan jonkin verran tietyissä yksityiskohdissa.

Vaikka Jukka S. Lahti oli epäillyn ja hänen avovaimonsa mukaan heille täysin vieras ja merkityksetön henkilö, oman kertomansa mukaan avovaimo oli soittanut töistä kotiin perjantaina ja keskustellut murhasta. Lauantaina tunnelmat kiristyivät ja epäiltyni päätyi lopulta poliisin huostaan.  Taloa ja autoa tutkittiin tunnin verran muutaman poliisin voimin. Autosta löytyi märkiä jätesäkkejä, joita ei tutkittu muuten kuin silmämääräisesti. Veren paljastavia kemiallisia aineita ei käytetty. Autosta taltioitiin kudosnäyte kohdasta, joka vaikutti veriseltä, mutta siitä ei saatu DNA:ta. Minkäänlaista kuidutusta ei tehty.

Pääepäiltyni hallusta löytyi useita kirveitä - myös yksi retkikirves, joka ei kuitenkaan vaikuttanut naarmuuntuneelta. Myös fileerausveitset ja aukolliset päänsuojat kuuluivat pääepäiltyni vakiovarustuksiin - harrastihan hän kalastusta ja talviliikuntaa. Hän asui alle 500 metrin etäisyydeltä kodistamme Tähtisentiellä. Jos hän olisi käynyt yöllä soittamassa ovikelloamme - joka sattui olemaan rikki siihen aikaa - hänellä olisi ollut lyhyt matka hakea välineet, joilla pääsi varmasti sisään. Myös pakomatka olisi sujunut kätevästi ja nopeasti jalan.

Hänen naapurustossaan sattui asumaan myös poliisi, josta tuli myöhemmin jutun päätutkija. Tämä poliisi ei halunnut ryhtyä tutkimaan kesällä 2007 ilmaantunutta uutta tietoa pääepäillystäni vaan sen sijaan rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalle tuli kiire kohdistaa kaikki tutkinta ensin Kai Tanneriin ja sitten minuun. Pääepäiltyni sai jatkaa elämäänsä rauhassa ja nähdä vuonna 2004 syntyneen lapsensa kasvavan varhaisteiniksi samaan aikaan kuin oma 2004 syntynyt lapseni jäi ensin isättömäksi ja sitten äidittömäksi.

Ratkaisu lähenee

Jonain kauniina päivänä joku poliisi jossain - todennäköisesti jossain muualla kuin Porissa - haluaa vihdoinkin tehdä jotain oikein ja aloittaa kaikessa hiljaisuudessa operaation, joka johtaa oikean murhaajan kiinnisaamiseen ja tuomitsemiseen. Sitten minunkin lapseni saavat taas elää rauhassa ilman tämän raukkamaisen karkurin jälkeensä jättämää väärien syytösten taakkaa.

Ratkaisu lähenee toivottavasti pian myös toisessa väärässä tuomiossa. Tuomion taustoista voi lukea Ari Lahdenmäen kirjoittamassa Long Play -artikkelissa, jonka voi ladata nyt ilmaiseksi pdf:nä tai epubina osoitteessa: https://www.facebook.com/notes/long-play/ilmainen-long-playn-single-taksikuski/1123723587692745

Virkamies nettikiusaajana

Syyskuussa 2015 sain eteeni erikoisen haasteen, josta muuten en varmaan olisi kirjoittanut mitään, mutta koska lopputulos osoittautui  yllättävän mielenkiintoiseksi, haluan kertoa siitä blogini lukijoille. Tämä on se "sivujuonteen sivujuonne", josta aikaisemmin mainitsin.

Sain siis viime syksynä haltuuni erään henkilön tekemän piiiiitkän koosteen itseäni koskevia ilkeämielisistä nettikirjoituksista, joiden takana oli yksi ja sama nimimerkki jemma. Hän oli kuulemma kaikista ilkeistä nettikiusaajista se kaikkein ilkein. Hän suhtaui juttuun kovin henkilökohtaisesti ja vaikutti suorastaan pakkomielteiseltä. Aikaisemmin hän oli kirjoittanut yli 600 viestiä nimimerkillä joku vain ja jemmanakin siihen mennessä yli 300 viestiä. Tietyissä piireissä oli herännyt vahva epäily, että jemma oli tavalla tai toisella osallisena tässä jutussa ja kirjoitteli tällä nimimerkillä salatakseen henkilöllisyytensä. Yksi ystäväni oli sitä mieltä, että jemma oli se "jemma", johon poliisi oli kadottanut kaiken puuttuvan materiaalin.

Ei minua erityisemmin kiinnostanut alkaa lukea ilkeän nettikiusaajan tekstejä, mutta kun sain kuulla, että hän oli tehnyt inhottavia kuvamanipulaatioita myös lapsistani, halusin lopulta tietää kuka tämä sairas ihminen oikein olisi. Hän oli esimerkiksi ottanut nettisivustoltani kuvan poikani käsivarresta, muokannut sitä kuvankäsittelyohjelmalla ja väitti, että kuvassa näkyi viiltelyhaava. Todellisuudessa käsivarressa oli Lauantai-karkkipussin mukana tullut leikkitatuointi.

Aluksi epäiltyjen listalla oli monta nimeä, mm. muutama juttuun osallistunut psykologi, pari oikeustieteilijää sekä lasteni sijaisäiti. Joku epäili, että kyseessä oli syyttäjän tai poliisin maksama ammattitrolli, joka levitti tahallaan väärää tietoa ja pyrki luomaan negatiivista mielikuvaa minusta kirjoittamalla omista fantasioistaan ikään kuin totena. Melko pian minulle alkoi kuitenkin hahmottua kokonaiskuva siitä, minkälaiset asiat jemmaa erityisesti kiinnostivat ja toisaalta minkälaista tietoa häneltä puuttui. Henkilöllisyyskin oli sitä myötä selvä. Juttuun osallisten joukossa on vain yksi ihminen, jonka erityisalaa ovat fonetiikka ja kyökkipsykologia - ja sehän on tietysti KRP:n surullisenkuuluisa äänitutkija Tuija Niemi.

Eikä tässä vielä kaikki. Jemma paljastaa 30.9.2014 viestissään opiskelleensa 90-luvun puolivälissä fonetiikkaa ja vieläpä tutkineensa tuolloin assarin kanssa fonetiikan laitoksella palataaliäänteiden muodostumista. Sattumoisiin Tuija Niemikin on opiskellut 90-luvulla fonetiikkaa ja tehnyt myös lisensiaatintyönsä silloin.

Jemma myös kehuu, puolustelee ja ylistää Tuija Niemen pätevyyttä sellaisin sanakääntein, että tuskinpa kukaan muu kuin Tuija Niemi itse yltäisi vastaaviin suorituksiin. Esimerkiksi tämä lainaus 28.3.2014 jemman viestistä on varsin paljastava: "Minfossa nimim. 'peltirumpu' epäilee Tuija Niemen kompetenssia äänitutkijana, koska tätä kutsutaan valitusluvan yhteydessä kielitieteilijäksi. Ei pitäisi alentua kommentoimaan koko viestiä, mutta KVG vaan kyseiselle nikille. Oikeuslaitokselle, medialla ja valtaosalle Ulvila-saittien hömelöistä (paikalla!) Niemen pätevyys on ilmiselvä asia."

Kukaan muu Ulvila-saittien kirjoittajista ei näytä olevan kiinnostunut Tuija Niemen pätevyydestä vaan perustelee kantaansa omilla mielipiteillään. Kukaan muu ei missään myöskään näytä kuvittelevan, että fonetiikan opinnot antaisivat pätevyyden äänitutkijaksi.

Sattuipa vielä sellainenkin erikoisuus silmään, että jemma kertoi Anneli Auerin bannanneen hänet kauan sitten kotiäitien keskustelupalstalta, vaikka hän oli käynyt siellä vain "puhumassa asiaa". Eipä ole ollut jemmalla pitkä matka nettihäiriköstä nettikiusaajaksi.

On tietysti mahdollista, ettei jemma olekaan Tuija Niemi vaan joku muu fonetiikkaa opiskellut ja mieleltään häiriintynyt henkilö, joka on kehittänyt Anneli Auerista pakkomielteen ja samaistuu mielessään Tuija Niemeen.  Tai sitten jemma on huumoriveikko, joka tekee pilaa niin Tuija Niemestä kuin muistakin hejacin kirjoittajista vetämällä roolinsa ihan överiksi ja kokeilemalla, miten hulluja ideoita hejaciin voi heittää ennen kuin joku tajuaa, että kaikki on pelkkää pelleilyä.

Jos kuitenkin olen oikeassa ja jemma on Tuija Niemi, herää kysymys, voiko tällainen olla sallittua virkamiehelle?

Olisihan aika härskiä, jos Tuija Niemi  yhteistyössä Tapio Santaojan kanssa ensin tuhosi minun ja monen muun sivullisen elämän antamalla vääristeltyjä lausuntoja muka neutraalina virkamiehenä ja sen lisäksi vielä olisi pahin kaikista nettikiusaajista - eikä pelkästään minua vaan myös tytärtäni Amandaa kohtaan. Amanda onneksi tajuaa, että jokaisen nettikiusaajan takana on onneton ja rikkinäinen ihminen eikä ota sitä itseensä. En minäkään, eikä kumpikaan meistä edes seuraa tämäntyyppistä nettikirjoittelua.

Ihan periaatteen vuoksi olen kuitenkin sitä mieltä, että virkarikokset tai vainoaminen eivät ole hyväksyttäviä, ja tämä on mielestäni paljon pahempi teko kuin esimerkiksi se, että joku yrittää uteliaisuuttaan katsoa toisen tietoja ilman lupaa.

Eikä tämä ole paha teko pelkästään virkamiehenä. Tämä on paha teko ihmisenä.

Ulvilan murha - kengän koko

Ulvilan murhaajan kengistä jäi takkahuoneen lattialle useita jälkiä, joista parhaat on kuvattu. Ihan kokonaista, ehjää jälkeä kantapäästä kengän kärkeen ei tästä joukosta valitettavasti löydy, mutta käyttämällä mallina toisessa kuvassa näkyvää kengän kärkeä piirsin vapaalla kädellä puuttuvan osan ja mittanauhan mukaan kengänjäljen pituus olisi näin arvioituna 31,5 cm.

Mutta mikä on kengän koko? Juha Joutsenlahti aikanaan kertoi, että kengän jälki vastasi hänen omaa kokoaan 44, joten siitä on hyvä lähteä.

Seuraavaksi tietysti kiinnostaa, mikä mahtaa olla pääepäiltyni kengän koko ja miten hyvin se sopii yhteen lattialta löytyneen jäljen kanssa - ja hyvinhän se sopii. Epäiltyni on kertonut puhuttelussa 3.12.2006 Kare Koskiselle kengän kokonsa olevan 44-45. Pari viikkoa myöhemmin hän on muuttanut kertomustaan ja kengän koko on kasvanut kokoon 45-46. Miksiköhän? Kuvasta päätellen tällä Juha Joutsenlahden kokoisella miehellä ei ole mitenkään poikkeuksellisen isot jalat vaan ennemminkin pienet (ks. kuva ylhäällä vasemmalla). Yksi nettidekkari oli lähettänyt ystävälleni vertailukuvia epäiltyni ja erään naisen kengistä samanmerkkisellä soutulaitteella ja tullut siihen tulokseen, että epäiltyni kengän koko on todennäköisesti 43.

Murhaajan kengän koko näyttäisi siis sopivan hyvin yhteen pääepäiltyni kengän koon kanssa, mutta ainahan on hyvä tehdä lisää varmistuksia. Netistä löytyy useita kokotaulukkoja, joista selviää kengän koon ja jalan pituuden yhteys, mutta mistään ei selviä miten ne pitäisi suhteuttaa kengän pohjan kokoon. Siispä ryhdyin selvittämään tätä ongelmaa mittaamalla omia kenkiäni, jotka ovat kokoa 40. Talvikenkäni ja lattapohjaiset nauhakenkäni olivat molemmat kaksi senttiä pidempiä kuin jalkani pituus. Niistä jäisi lattialle 27,5 cm pitkä jäki. Kiilapohjaisissa sandaaleissani tosin kengän pohja jäi lyhyemmäksi kuin jalkateräni pituus johtuen koron korkeudesta ja kaarevasta muotoilusta.

Jos talvikengän pohja olisi kaksi senttiä pidempi kuin jalkaterän pituus, kokoa 44 olevan kengän pohjan pituudeksi tulisi tasan 30 cm. Siinä tapauksessa takkahuoneen lattialta löytyneet jäljet olisivatkin kokoa 46. Voisiko tämä pitää paikkansa? Lähdimme ystäväni kanssa erääseen varsinaissuomalaiseen tavarataloon tutkimaan asiaa.

Valitsimme kaikkein jykevimmät miesten talvikengät - oikein nastapohjaiset - ja kaivoin pokkana mittanauhan esiin käsilaukustani. Testasimme kokoa 44, koska se oli ollut alkuperäinen oletukseni kengän koosta ja kappas vain - kengän pohjan pituus oli sama kuin takkahuoneen lattialla: 31,5 cm. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Seuraavat kokoa 44 olevat miesten talvikengät olivat saman pituiset - 31,5 cm.

Seraavat 44 kokoiset kengät jäivät vähän lyhyiksi - niiden pituus oli hädin tuskin 31 cm. Tästä mallista tarvittaisiin koko 45 takkahuoneen mittoihin pääsemiseksi.

Vaikka mikään kengänpohjista ei ollut täysin samanlainen kuin murhaajan käyttämissä kengissä, meille riitti se, että kaikkein suurimmat löytämämme kokoa 44 olevat kengät sopivat takkahuoneen jälkiin. Tutkimuksemme mukaan murhaajan kengän koko on siis ollut noin 44-45 kuten kaikesta päätellen myös pääepäillylläni.

Nyt on kaikki tarpeellinen selvitystyö tehty sen selvittämiseksi, löytyiskö joku sellainen seikka, jolla pääepäiltyni voitaisiin sulkea pois. Ei löydy.

Vielä pientä viimestelyä selvitystyöhön, ja sitten pallon voi heittää poliisille.

Hyvää äitienpäivää blogin lukijoille!

Mennyttä ja tulevaa

Aloitin Anneli Auer kirjoittaa -blogin pitämisen noin puoli vuotta sitten ja blogia on tilastojen mukaan käyty katsomassa 57 858 kertaa. Tarkoitukseni oli esitellä sekä suurimmat pahantekijät että heidän suurimmat pahat tekonsa ja näihin perimmäisiin pohjamutiin on nyt sukellettu. Kaikille blogiani seuraaville on varmasti jo tullut selväksi, että murhaajan ohella pidän suurimpina pääpahiksina Tuija Niemeä ja Tapio Santaojaa, koska ilman heitä tämä koko traaginen sotku olisi jäänyt syntymättä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan myös seksuaalirikostuomioista, ja tulen sitäkin haaraa käsittelemään siinä laajuudessa kuin se on mahdollista salassapitomääräyksiä rikkomatta.

Olen samaan aikaan kirjoittanut myös kirjaa kaikesta kymmenen viime vuoden aikana tapahtuneesta. Aloitin kirjan kirjoittamisen jo kesällä 2007, mutta erinäisten "uusien käänteiden" vuoksi kirjan valmistuminen on hiukan viivästynyt ja kirjoittaminen on hankaloitunut, koska ylipitkäksi rönsyillyt tarina pitäisi saada mahtumaan kohtuulliseen kirjan pituuteen. Yksi syy blogini avaamiseen olikin se, että en millään saa kirjaani mahtumaan kaikkea haluamaani. Siksi olen laittanut blogiini mm. virkavirheiden yksityiskohtaisen ruotimisen ja kaikenlaista oheismateriaalia kuten rikospaikkakuvia ja äänitallenteita.

Kirjani tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä blogi. Murhalesken muistelmat  tulee olemaan kertomus elävästä elämästä alkaen syyslomaltamme lokakuussa 2006 ja päättyen nykyhetkeen.

Murhalesken muistelmat ilmestyy näillä näkymin ensi syksynä ja lisätietoa voi tilata kustantajalta osoitteella anneli.auer@intokustannus.fi. Kirjoita viestikenttään "lisätietoja" niin saat aiheesta postia kesällä ja ennen kirjan ilmestymistä saat myös kirjan ensimmäisen luvun. Voit lähettää em. osoitteeseen myös kysymyksiä tai kertoa mitä asiaa haluaisit kirjassa käsiteltävän. Kirja on edelleen työn alla ja sen sisältöön on vielä mahdollista vaikuttaa.

Aion jatkaa edelleen myös blogiani ja lähitulevaisuudessa on luvassa mm. murhaajan kengän sovittamista sekä yksi mielenkiintoinen case-tutkimus eräästä "sivujuonteen sivujuonteesta".

Sitä odotellessa suosittelen valemuistoista ja lasten vääristä kertomuksista kiinnostuneita katsomaan YLE:ltä mielenkiintoisen 47 minuutin pätkän:

• Inhimillinen tekijä: Muisto vai valemuisto?

Hauskaa vappua!

Isoja ja pieniä rikoksia

Vuosia sitten alkanut urkintajuttu on vihdoin tullut syytevaiheeseen. Median kautta saamani tiedon mukaan 55 virkamiestä ympäri Suomen on saanut syytteen. Minun postiluukustani on ropsahdellut vasta osa papereista.

Minä en tätä tutkintaa pyytänyt.

Urkintajuttu lähti liikeelle siitä, että MTV4 oli tehnyt aiheesta kyselyn ja sen jälkeen aloitettiin virallinen poliisitutkinta. Tapasin yhden tutkijoista ollessani vielä vankilassa. Hän kertoi että tutkinta oli työllistänyt pitkäksi aikaa useammankin poliisin.

Minä en vaatinut urkkijoille myöskään rangaistusta, vaan sanoin jättäväni asian syyttäjän harkintaan. Nyt syyttäjät ovat käyttäneet harkintavaltaansa ja lopputulos on se, että täysin samasta rikosepäilystä osa sai syytteen, osa ei.

En ota kantaa siihen, kumpi osa syyttäjistä teki mielestäni oikean ratkaisun.
Vaiko molemmat.

Minulla olisi nyt oikeus vaatia korvausta näiltä 55 urkinnasta kiinni jäänneeltä ihmiseltä. Asianajajani Juha Mannerin mukaan vastaavien tapausten perusteella kohtuullinen korvaus olisi ollut 500 euroa henkilöltä ja 55 henkilöltä se tekisi melkein 30 000 euroa.

En sano, etteikö urkinnan kohteeksi joutuminen tuntuisi jossain määrin pahalta ja etteikö se olisi loukannut minua, mutta suhteutettuna kaikkeen muuhun pahaan se tuntuu kuitenkin aika pieneltä. Minusta olisi kohtuutonta vaatia 500 euroa joltakin, joka on ajattelemattomuuttaan yrittänyt katsoa tietojani ja kaiken lisäksi epäonnistunut siinä, koska materiaali oli salattua. Siispä päätin olla vaatimatta mitään.

Olisin sen sijaan toivonut, että poliisi olisi aikanaan tutkinut minun itseni tekemän rikosilmoituksen Tapio Santaojasta ja muista Porin poliiseista. Minulla oli jo valmiina todisteet mm. esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärennöksestä ja muutamasta kuulustelussa esitetystä selkeästä valheesta. Lisäksi olin listannut muita rikosepäilyjä, joihin poliisi olisi voinut hankkia todisteet itse. Kyse oli vakavista rikoksista, mutta mitään niistä ei koskaan tutkittu, ne eivät päässeet syyteharkintaan eikä niitä ole arvioitu minkäänlaisessa tuomioistuimessa.

Olisin toivonut myös, että poliisi olisi jatkanut mieheni murhan tutkintaa. Millä oikeudella valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen löi julkisesti hanskat tiskiin kesken kaiken, vaikka murhan ei pitäisi vanhentua ikinä?

Matti Nissinen, onko niin, että tutkintapyynnöt pitää kierrättää median kautta, jotta niihin suhtaudutaan vakavasti, vaikka kyseessä on niinkin vakava rikos kuin murha?

Tuija Niemi ja äänirekonstruktio

Tervetuloa kuuntelemaan verovaroin tuotettua ääniteatteriharjoitusta vuodelta 2008 - mukana oikeusmurhan päätähdet KRP:n litteroija Tuija Niemi (ent. Tuija Niemi-Laitinen) sekä rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Satakunnan poliisista. Tämä rekonstruktio kävi myöhemmin kalliiksi niin minun perheelleni kuin koko Suomen kansalle. Verovarojen tuhlaaminen ei nimittäin suinkaan päättynyt tähän, vaan tästä se vasta alkoi.

Oikean murhaajan ääntä ei näillä tallenteilla kuulu, mutta pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan kaikkein herkkähermoisimmille: tallenteelta kuuluu kahden häikäilemättömän oikeusmurhaajan hyytävät äänet.

Kuuntele: Ulvilan murhan äänirekonstruktio 26.11.2008.

Alkuperäinen puhelu löytyy täältä: Hätäpuhelu Ulvila 1.12.2006.

Kun näitä kahta tallennetta vertaa, mitään olennaista eroa ei löydy. Paitsi tietysti se, että rekonstruktio on huonosti näytelty jäljitelmä aidosta tilanteesta ja siitä puuttuu aito hätä ja puukotetun vaimon raskas hengitys.

Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät kahden kesken myös toisen rekonstruktion, josta puuttuu ulkopuolinen tekijä. Kun tätä vertaa alkuperäiseen tallenteeseen, kuuluu selvä ero: alkuperäisellä tallenteella kuuluu kaikenlaista pauketta, kolahdusta, sängyn siirtymistä, muksahdusta ym. ääntä, jota sieltä ei pitäisi kuulua, jos uhri makaisi yksin lattialla voivottelemassa kipuaan.

Kun nyt on näinkin ilmeisen selvää, että myös rekonstruktio puhuu kahden miehen kamppailun puolesta, miten on mahdollista, että Tuija Niemi kehtasi selittää oikeudessa muuttuneita mielipiteitään näillä rekonstruktioilla??? Hyvä kysymys. Ehkä jollakin toistaiseksi vielä patentoimattomalla menetelmällä saadaan joskus suodatettua rekonstruktiotallenteilta ne Tuija Niemen ja Tapio Santaojan hellät huokaisut, jotka myöhemmin johtivat (työ)suhteen syvenemiseen ja villien fantasioiden syöksykierteeseen.

Koska Tuija Niemen ja Satakunnan poliisin toteuttama ääniteatteri on verovaroin tuettua julkista materiaalia, laitoin kaikki 22 äänitiedostoa omalle sivulleen, josta kuka tahansa voi käydä kuuntelemassa ne. Tallenteilla kuuluu mm. äkillisiä äänenvoimakkuuksien vaihteluita ja kaikenlaista muuta ihmeellistä, joten ehkä ne auttavat ymmärtämään niitä kohtia, jotka jotkut skeptikot ovat kokeneet epäaidon kuuloisina alkuperäisellä tallenteella.

Jos alkuperäisellä tallenteella kuitenkin vielä kuuluu manipulointiin viittaavia kohtia esim. kuuluisan uolen tienoilla, kehotan epäileväisiä  miettimään vakavasti, kumpi vaihtoehto näistä kahdesta olisi todennäköisempi:

a) Anneli Auer on tehnyt ennakkoäänitystä 80-luvun rikkinäisellä mankkarilla
b) Joku muu on tehnyt jälkiäänitystä nykyaikasilla äänenkäsittelylaitteilla

Savuava ase, jolla saisi todistettua "ketä siel on"/"_uole" -kohdan manipuloinnin, puuttuu vielä. Siinä haastetta kaikille kapellimestareille ja muille wannabe-ääniasiantuntijoille. Nyt ei muuta kuin kaikki kilpailemaan, kuka pääsee seuraavaksi töihin KRP:n äänilabraan!

Kaikki äänitiedostot: Ulvilan murha - Äänirekonstruktio 26.11.2008

Hyvää viikonloppua!

Lisälukemistoa: Tuija Niemi   /  Tapio Santaoja

Ulvilan murhan motiivi

Jukka S. Lahden murhan todennäköisin motiivi poliisin arvion mukaan oli kosto, mutta myös mustasukkaisuutta on joskus vilauteltu. Profiloija Helinä Häkkäsen mukaan tekijällä on todennäköisesti persoonallisuushäiriö ja laukaisevana syynä on voinut olla mikä tahansa pienenkin kuuloinen asia.

Miten tämä kaikki sitten sopii yhteen oman pääepäiltyni kanssa?

Otetaanpa ensin mustasukkaisuus. Pääepäiltyni on liikkunut Turun keskustassa 30.11.2006 avovaimonsa kanssa samaan aikaan kuin Jukka.  Avovaimo oli töissä Luvatalla. Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä, että pääepäillylläni olisi ollut mitään todellista syytä mustasukkaisuuteen, mutta kuviteltu syy on tässä tapauksessa ollut ihan yhtä hyvä motiivi kuin todellinen. En lähde sen enempää spekuloimaan, mikä Turussa olisi voinut nostattaa mustasukkaisuuden - vaihtoehtoja riittää. Pääepäiltyni tiedetään joka tapauksessa joskus menettäneen itsehillintänsä ja reagoineen aggressiivisesti mustasukkaisuuden vuoksi. Se ei tietenkään vielä todista mitään, mutta antaa kyllä tilaa spekulaatioille.

Entä sitten kosto? Pääepäiltyni kuului alkupään tutkinnan ydinryhmään, Luvatalta irtisanottuihin. Oman kertomansa mukaan hän ei kuitenkaan ollut koskaan tavannut Jukkaa ja se saattaa hyvin jopa pitää paikkansa. Pääepäiltyni avovaimo ja monet hänen ystävänsä kuitenkin olivat edelleen töissä Luvatalla joulukuussa 2006  ja pääepäiltyni oli puhuttelussa 3.12.2006 tiennyt kertoa, että Jukka oli vaikea tyyppi. Kun tätä peilaa pääepäiltyni menneisyyteen, mahdollinen motiivi alkaa avautua.

Alkuvuonna 2006 pääepäiltyni oli jotenkin vain päätynyt erään iäkkään miehen ovelle. Oman kertomansa mukaan häntä harmitti, koska tämä iäkäs mies oli todella vaikea luonne ja mies oli kohdellut huonosti työntekijöitään.  Pääepäiltyni oli siksi halunnut selvittää asiat miehen kanssa. Iäkäs mies itse on kertonut tarinan hiukan toisella tavalla. Pääepäiltyni oli ilmestynyt oven taakse, kiroillut, tarttunut miestä paidanrintamuksesta ja heiluttanut nyrkkiä miehen kasvojen edessä. Mies oli riuhtaissut itsensä irti, pamauttanut oven kiinni ja soittanut poliisille.

Ei ole tiedossa, oliko fileerausveitsi mukana tälläkin retkellä - ainakaan sitä ei käytetty. Ei ole myöskään tiedossa, oliko Jukan murhaajalla alun perin tarkoitus tulla tappamaan vai ainoastaan "selvittämään asiat". Kiroilua joka tapauksessa kuuluu vielä hätäpuhelun ollessa käynnissä.

Olen oppinut lukuisista oikeudenkäynneistä, että tuomareiden mielestä motiivi ei ole tärkeä - ihmisiä voidaan tuomita jopa elinkautiseen ilman minkäänlaista motiivia. Meille Jukan omaisille motiivi kuitenkin on tärkeä. Siitä lähtien, kun Jukka murhattiin, meillä on ollut vain kaksi kysymystä - kuka ja miksi?

En väitä tietäväni vastausta jälkimmäiseen kysymykseen. Odotan, että murhaaja tulee lopulta kertomaan motiivinsa itse.


Lisää Ulvilan murhan pääepäillystä:
- Mitä tapahtui Turussa 30.11.2006
- Ulvilan murhaajan ääni
- Ulvilan murhaajan vammat
- Ulvilan murhaajan fileerausveitsi
- Ulvilan murhaajan kasvokuva

Ristiinnaulitseminen ja oikeusvaltio

Tänään vietetään pitkäperjantaita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Kristillisen perinteen mukaan Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmiskunnan synnit.  Jeesuksen kuolemalle oli kuitenkin olemassa myös aivan maallisia syitä. Jeesus oli oman aikansa kapinallinen, joka uskalsi arvostella vallitsevan systeeminen kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä. Sitähän ei tietysti katsottu hyvällä ja Jeesus sai maksaa hengellään rohkeudestaan ja suorista sanoistaan.

Historiallisena ilmiönä ristiinnaulitsemisen ei ollut vain julma rangaistus lakia rikkoneille vaan ennen kaikkea se oli pelote, jolla pidettiin kansaa kurissa. Ristille ei laitettu vain pahimpia murhamiehiä ja muita vakavia rikoksia tehneitä vaan kuka tahansa saattoi joutua ristiinnaulituksi pienistäkin rikoksista, esimerkiksi siitä, että oli mennyt arvostelemaan valtaapitäviä.

Nykymaailmassa ei enää naulita ihmisiä ristille konkreettisesti vaan ripustamalla heidät joukkotiedotusvälineisiin. Median hampaisiin - aivan kuten oikealle ristille - voi joutua ihan mistä syystä tahansa riippumatta asian vakavuudesta. On murhia, joista ei kukaan saa koskaan tietää yhtään mitään median välityksellä, koska ketään ei kiinnosta. Ja sitten on niitä pienenpieniä puolihuolimattomia virheitä, joista kaikki saavat tietää kaiken asiaan kuuluvan ja kuulumattoman, esimerkiksi jos joku menee näyttämään epäillyn valokuvaa todistajalle ennen tunnistustilaisuutta ja tämä sama joku menee sitten myöhemmin laukomaan viranomaisen kannalta kiusallisia totuuksia.

Pienemmässä mittakaavassa ristiinnaulitsemista voi tapahtua myös työyhteisöissä, netin keskustelupalstoilla ja lehtien yleisönosastoilla. Se on tehokas pelote, jolla laitetaan suut tukkoon niiltä, joilla saattaisi olla jotain huomautettavaa systeemin toiminnasta.

Minut on ristiinnaulittu jo moneen kertaan, jotta poliisi, oikeuslaitos, syyttäjät ja tietyt asiantuntijoina esiintyvät viranomaistahot saisivat säilyttää kasvonsa. En kuitenkaan ole systeemin ainoa uhri. Jens Kukka on ristiinnaulittu, jotta saatiin potkaistua käyntiin se murhajutun "sivujuonne", jolla saatiin valituslupa ja toinen kierros murhajutun oikeusmurhataistelussa. Entinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ristiinnaulittiin todella näyttävästi, koska hän oli rehellinen ja piti kiinni kannastaan. Myös professori Pekka Santtila on saanut kokea virkamiesten koston osoitettuaan virheitä virkamiesten työn tuloksissa. Muitakin esimerkkejä riittää, mutta edellä mainitut henkilöt todennäköisesti ovat saaneet kaikkein kovimman kohtelun.

Median edustajat itsekään eivät ole suojassa ristiinnaulitsemiselta. Kun radiotoimittaja Tuomas Karemo teki minusta haastattelun ennen kuin hovioikeus oli tehnyt päätöksen murhajutussa, hän sai osakseen sekä julkista että vähemmän julkista arvostelua kollegoiltaan. Samoin elokuvaohjaaja Pekka Lehtoa on paheksuttu, koska hän näytti dokumentissaan lasteni onnellisia kasvoja ajalta ennen poliisikatastrofin syntyä.

Tuomas Karemon ja Pekka Lehdon kohtelu tuo hyvin esiin vallitsevan systeemin syvän kaksinaamaisuuden. En muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni missään mediassa paheksutun sitä, että syyttäjät ovat puhuneet asioista ennen oikeudenkäyntiä tai ennen tuomion julistamista, tai että syyttäjätaho on härskisti hyväksikäyttänyt lapsiani saavuttaakseen omia tavoitteitaan.  Syyttäjä saa puhua puuta heinää ihan niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta jos joku uskaltaa tuoda esiin totuuden murusia, vastustus on ankara.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeusvaltioon?

Alun perin oikeusvaltion perusidea oli se, että on parempi pitää 100 syyllistä vapaana kuin yhtään syytöntä tuomittuna. Oikeusvaltion tarkoitus oli siis suojella syyttömiä.

Väitän, että tällaista oikeusvaltiota ei enää ole olemassakaan. Ei ainakaan Suomessa.

Nykymaailmassa käsite oikeusvaltiosta näyttää ainakin mediassa tarkoittavan sitä, että oikeuslaitokselle on annettu diktaattorin valta ja lainvoimaisia tuomioita käsitellään ikään kuin kirveellä kiveen hakattuina totuuksina - ja tämäkin on itse asiassa hurskastelua, koska sekään ei päde tasa-arvoisesti kaikkiin tuomioihin.

Harva toimittaja uskaltaa tarttua tikullakaan minun ja Jens Kukan saamaan väärään tuomioon seksuaali- ja pahoinpitelyasiassa, koska siitä on olemassa lainvoimainen tuomio, jota toistaiseksi emme vielä ole saaneet purettua.  Meidät on ristiinnaulittu rikoksista joita ei ole koskaan tapahtunut pelkästään tulkinnanvaraisilla, asenteellisilla lääkärinlausunnoilla ja kertomuksilla, joita kukaan ei ole pitänyt kokonaisuudessaan uskottavina. Mediassa asiaa käsitellään kuitenkin ikään kuin totuutena, koska asiasta on lainvoimainen tuomio.

Sama ei kuitenkaan päde murhajutun tuomioon.  Vaikka Anneli Auer on todettu lainvoimaisella tuomiolla syyttömäksi murhaan, Anneli Aueria koskevissa kirjoituksissa näköjään on tullut tavaksi todeta sivuhuomautuksena, että toimittaja ei ota kantaa syyllisyyteen tai syyttömyyteen. Näin toimittaja pesee kätensä jutusta ja välttää kollegoiden mahdollisen paheksunnan.

Tuomiot voi purkaa. Ristiinnaulitseminen on ikuinen.

Minun tapaukseni on selvästi osoittanut, että oikeusvaltio ei toimi. Syytön tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja samaan aikaan oikea syyllinen on saanut olla jo pian 10 vuotta vapaana. Syyttäjä ei tee muuta kuin pyörittelee käsiään ja latelee puolitotuuksia, joilla selittelee muka tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä.
---

Ensi kerralla palaan taas Ulvilan murhaajan jäljille.

Pääsiäislukemista ruotsiksi  (Meddelanden från Äbo Akademi):
- https://mfaa.abo.fi/?article=bortom-rimligt-tvivel

Ulvilan murha: Tupeton fileerausveitsi murhaajan taskussa

Yksi syyttäjän vakioväitteistä kaikissa Ulvilan murhaa käsittelevissä oikeudenkäynneissä on ollut se, että ulkopuolinen tekijä ei mitenkään olisi voinut lähteä liikkeelle tupettoman keittiöveitsen kanssa - olisihan tekijä voinut vaikka loukata itsensä. Tupeton fileerausveitsi viittasi hänen mielestään ilman muuta perheriitaan.

No, Jukkahan ei kalastanut enkä minä käsitellyt tuoretta kalaa muuten kuin kippaamalla kaupan kalatiskiltä ostetun kirjolohifileen suoraan kääröstä vuokaan - mielellään paljain käsin koskematta - joten meidän taloudessamme ei ollut käyttöä fileerausveitselle.

Takkahuoneen lattialta taltioitu tupeton Fiskarsin fileerausveitsi on ollut kovassa käytössä. Sitä on teroitettu puikkoteroittimella ja sitä on teroitettu usein. Tämä viittaa puoliammattimaiseen käyttöön tai ahkeraan kalastusharrastukseen. Samaan suuntaan viittaavat myös veitsen kahvaan jääneet sulamisjäljet. Ehkä veitsi on ollut mukana kalastusretkellä ja se on jossain vaiheessa nojannut kuumaan grilliin.

Totta on, että tupettoman keittiöveitsen ottaminen mukaan henkirikospaikalla on melko harvinaista siitäkin huolimatta, että teknisen tutkijan Matti Mäkisen mukaan fileerausveitsi on erinomaisen hyvä ase oikeissa käsissä. Fileerausveitsi uppoaa helposti jopa kylkiluiden välistä ja tekee selvää jälkeä oikeaan kohtaan osuessaan. Minäkin ilmeisesti saan kiittää onneani siitä, että olen vielä hengissä.

Helinä Häkkäsen tekijäanalyysistä selviää, että 400 vertailutapauksessa tupeton keittiöveitsi oli tuotu paikalle vain 19 kertaa. Tilastotiedon valossa keittiöveitsi viittaa nuorehkoon tekijään, mutta mukana oli myös yli nelikymppisiä.

Kuka kumma lähtisi Ulvilassa liikkeelle tupettoman fileerausveitsen kanssa ja vielä pimeään aikaan?

No, näin äkkiseltään ei tule mieleen kuin yksi tapaus, jossa ulvilalainen mies on todistettavasti tavoitettu yöaikaan noin kolmen ja puolen kilometrin päästä kotiosoitteestaan mukanaan kotoa otettu fileerausveitsi. Tästä on olemassa dokumentoitua tietoa, koska poliisi takavarikoi veitsen miehen hallusta.

Meille tämän saman miehen talolta oli paljon lyhyempi matka, vajaat 500 metriä.

Ja kyllä vain, tämä on juuri se sama henkilö, joka on sopivan näköinen ja kokoinen murhaajaksi, jolla oli rikottuun ikkunaan sopiva vamma ranteessaan ja joka oli Turun keskustassa samaan aikaan Jukan kanssa murhaa edeltävänä päivänä eli torstaina 30.11.2006.

Tämä mies muuten on harrastanut kalastustakin ja piti kalastuspakkia helposti saatavilla pakettiautonsa perällä.

Aikamoinen sattuma tämäkin.

Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.

Ulvilan murha - tekijän vammat

Ulvilan murhan tutkinnan alkaessa joulukuussa 2006 poliisi lähti siitä oletuksesta, että tekijä on todennäköisesti itsekin saanut vammoja. Vammoja on voinut tulla kamppailun yhteydessä tai vammoja on voinut tulla rikotun takaoven ikkunan läpi kulkiessa.

Ikkunan terävistä lasinkulmista otettiin dna-näytteitä siltä varalta, että niihin olisi uhrin veren lisäksi tarttunut myös tekijän omaa dna:ta. Tekijä oli kuitenkin sen verran hyvin pukeutunut, ettei lasin pinnalta löytynyt muuta kuin lasinpalojen repimää tummaa polyesterkuitua.

Viime vuosien aikana poliisi on kiinnittänyt huomiota erityisesti yhteen näistä terävistä lasinpaloista - siihen jonkan viereen oli jäänyt jonkinlainen hapuileva verijälki näppylähanskasta. Nimenomaan tähän kohtaan liittyen verijälkitutkimuksen alkeiskurssin käynyt rikosylikonstaapeli Mika Tauru Helsingin poliisista on käynyt oikeudessa näyttämässä oikein rautalangasta vääntäen, että jos tekijä olisi laittanut kätensä tähän poistuessaan, tekijä olisi varmastikin loukannut itsensä terävän lasinreunan painuessa ranteeseen.

Vaikka Mika Taurun pätevyydestä voidaan olla montaa mieltä, tämä ajatuskuvio kuulostaa kieltämättä järkevältä ja mahdolliselta.

Poliisin rekonstruktiot ovat tosin osoittaneet, että on yhtä monta tapaa poistua ikkunasta kuin on yrittäjääkin, ja että käsi voi heilahtaa kauas terävien kulmienkin taakse. Kukaan kiipeilijöistä ei tiettävästi loukannut itseään, mutta toisaalta jokaista heistä muistutettiin erikseen työturvallisuudesta. Lisäksi oveen oli kiinnitetty vanerista leikattu reunus lasin suojaksi.

Aidossa tilanteessa tekijällä ei todennäköisesti ollut huoli työturvallisuudesta vaan kiire päästä pakoon, joten olen samoilla linjoilla Mika Taurun ja muiden poliisien kanssa siinä, että tekijä on todennäköisesti saanut vammoja. Vaikka tekijän suojapuku on eristänyt ihon raapivasta pinnasta, on todennäköistä, että terävän lasin viilto on jättänyt vähintäänkin jonkinlaista pintanaarmua vaatteiden läpikin.

Koska Mika Tauru katsoo tehtäväkseen keksiä jotain näyttöä Anneli Aueria vastaan, Mika Taurun logiikalla tämä on todiste lavastuksesta. Logiikka on lievästi sanoen outo. Jos ison miehen kättä olisi melkeinpä mahdotonta vääntää sinne itseään loukkaamatta, miten lavastaminen olisi onnistunut 170-senttiseltä naiselta ilman vammoja? Ja miksi ihmeessä olisi pitänyt tehdä vielä ylimääräisiä lavastettuja jälkiä näinkin hankalaan paikkaan, kun ovessa oli aidotkin jäljet?

Anneli Auerin - siis minun - kädet ja käsivarret on tutkittu eikä niissä ollut vammoja.

Ulvilassa asui siihen aikaan kuitenkin eräs mies, jolla on todettu sopivia vammoja juuri sopivissa paikoissa ja juuri sopivaan aikaan eli joulukuun alussa vuonna 2006. Niistä on otettu kuviakin. Osa vammoista näkyy kuvissa paljaina, osa on ollut siteen alla piilossa vasemman käden ranteessa.



Voisin lyödä vetoa, että Mika Taurulle ei ole näytetty näitä kuvia. Ei niitä haluttu näyttää minullekaan, vaikka lisätutkinnassa nimenomaan kysyin niitä. Ovathan kuvat varsin kiusallisia Porin poliisin kannalta, koska vammat ovat juuri sopivilla kohdilla ja koska näkyvien vammojen osalta kuvista voi todeta myös sen, että selitykset ja vammat eivät vastaa toisiaan. Digikuvia näistä vammoista odottelen edelleen, vaikka asiasta tehdyn selvityksen mukaan ne olisi annettu kaikille osapuolille jo oikeudenkäynnin aikana, vaikka kukaan osapuolista ei ole niitä kuitenkaan koskaan saanut.

Nämä vammat on todettu samalla henkilöllä, joka kävi Turussa 30.11.2006 samaan aikaan kuin Jukka ja jonka kasvonpiirteet ja pituus vastaavat tekijää. Hänellä oli ollut aikaisempaakin häiriökäyttäytymistä itseään vanhemman esimiesasemassa olevan mieshenkilön kanssa. Miehellä oli kova kunto ja suuret luulot itsestään, mutta huono itsehillintä. Tämä on se sama mies, joka asui melkein Tapio Santaojan naapurissa  ja jota Tapio Santaoja ei halunnut tutkia.

Nähtäväksi jää, tuleeko Mika Tauru todistamaan terävien lasinkulmien ja rannevammojen yhteydestä myös siihen oikeudenkäyntiin, jossa oikea mies tuomitaan Ulvilan murhasta, jos joskus niin pitkälle päästään. Nyt kun korkein oikeus vihdoin laittoi pisteen vuosia jatkuneille harharetkille, on täysin mahdollista, että oikea tekijä vielä saadaan kiinni.

LINKKI:

- Turumurre: Murhaajan poistuminen rikotusta ikkuna-aukosta,
jälkien perusteella tehty kuvaesitys murhaajan poistumisesta

FBI vs Tuija Niemi

Jatkan vielä kirjoittamista Ulvilassa 1.12.2006 soitetusta hätäpuhelusta, koska nimenomaan tällä hätäpuhelulla ja sen erilaisilla versioilla on keskeinen merkitys oikeusmurhan syntyhistoriassa - itse murhan ja murhan ratkaisemisen kannalta hätäpuhelu on sivuasia.

Lupaan kuitenkin palata murhaajan jäljille taas seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten asiaa seuranneet tietävät, KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan tittelillä työskentelevä litteroija Tuija Niemi  (ent. Tuija Niemi-Laitinen) on antanut hätäpuhelusta jos jonkinlaista lausuntoa ja lisäksi Ulvilan hätäkeskuspuhelua on analysoinut myös Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI, jopa kahteenkin kertaan.

Harva kuitenkaan tietää konkreettisella tasolla, mitä FBI on näillä puheluilla tehnyt. Käsittelen ensin FBI:n tuoreimman analyysin ja kirjoituksen lopussa palaan vuoteen 2009.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2012

FBI:lle lähetettiin vuonna 2012 itse hätäpuhelutallenteen lisäksi myös muuta materiaalia, kuten äänitallenteet poliisin hätäkeskukseen tekemästä äänirekonstruktioista, joissa oli tuotettu mm. huutoja erilaisilta etäisyyksiltä ja erilaisia muita ääniä sekä kuvamateriaalia asunnosta.

Tutkimusraportin mukaan hätäpuhelu analysoitiin seuraavilla menetelmillä: kriittinen kuuntelu, korkean resoluution aaltomuoto, kapeakaistainen spektri, leveäkaistainen spektri, spektrografia, äänenkorkeus- ja korrelaatioanalyysit.

FBI:n analyysin keskeinen sisältö oli se, että ensinnäkään tallenteella ei ole todettavissa mitään merkkejä siitä, että puhelun taustalla kuuluisi ennalta äänitettyä materiaalia ja toiseksi se, että äänirekonstruktioiden perusteella ei voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, joita Tuija Niemi on tehnyt. Analyysin voi lukea kokonaisuudessaan tämän kirjoituksen lopusta löytyvästä linkistä.

On sinänsä aika surkuhupaisaa, että Suomen poliisin ja oikeuslaitoksen pitää tilata Yhdysvalloista asti sellainen raportti, jossa kerrotaan, että äänten kuulumiseen tallenteella vaikuttaa niin moni tuntematon muuttuja (esim. luurin suuntautuminen, useat akustiset muuttujat, tallennusympäristön monimutkaisuus jne.) ettei siitä voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä esim. sen suhteen, monenko eri ihmisen askeleita tietyllä hetkellä kuuluu tai kuuluuko äänimaailmaltaan kaoottisen hätäpuhelun aikana tiettyjä ilman taustahälyä rekonstruoituja yksittäisiä ääniä. Jotenkin voisi kuvitella, että tämän pitäisi olla itsestäänselvä asia kenelle tahansa ihmiselle, jolla on aivot, ja aivan erityisesti sen pitäisi olla itsestäänselvyys äänitutkijan tittelillä useita vuosia työskennelleelle henkilölle - olkoonkin että tämä henkilö tekee yleensä työkseen pelkkiä litterointeja, mutta kuitenkin.

Vielä surkuhupaisammaksi kaikki meni, kun FBI:n lausunnosta huolimatta syyttäjä Kalle Kulmala suostui vielä vuonna 2015 vastaanottamaan amatöörisalapoliisi Raine Ampujan "äänitutkimuksen", jossa pariin yksittäiseen kohtaan tuijottaen oli saatu sellainen "tutkimustulos", että nämä äänet kuuluvat väärästä kohdasta asuntoa. Syyttäjä tietää varsin hyvin sekä FBI:n lausunnon että jopa Tuija Niemen kertomusten perusteella, ettei tallenteelta kuuluvien äänten perusteella voida sanoa tarkkaa paikkaa tai etäisyyttä ja että Raine Ampujan "tutkimus" on näin ollen täyttä kukkua.

Ilmeisesti sodassa ja oikeusmurhataistelussa kaikki keinot ovat kuitenkin sallittuja, ja hinta taistelusta jää oikeusmurhan uhrien ja veronmaksajien maksettavaksi.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2009

FBI:n tekemää analyysia vuodelta 2009 en voi laittaa nettiin luettavaksi, koska en ole saanut sitä itsekään. En edes tiennyt, sellaisen olemassaolosta, ennen kuin luin tänä syksynä lisätutkintapöytäkirjaan 8 sisällytettyä Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihtoa uudestaan ja entistä huolellisemmin.

Vertaamalla kirjeenvaihtoa ja tallenteita selvisi kuitenkin sellainen mielenkiintoinen asia, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty hätäpuhelu poikkeaa sisältönsä puolesta huomattavasti alkuperäisestä hätäpuhelusta.

Miksiköhän?

Mikä sai Tapio Santaojan ja Tuija Niemen lähettämään kesällä 2009 FBI:lle hätäpuhelusta aivan uuden ja erilaisen version, vaikka kirjeenvaihdon mukaan FBI:ltä on toivottu nimenomaan alkuperäistä kappaletta (the original recording) tai vähintäänkin suoraa kopiota (an exact copy), joka lähetettäisiin levyllä postitse, jotta tallenne pysyisi mahdollisimman muuttumattomana?

Tässä kohtaa ei inhimillinen erehdys oikein kelpaa selitykseksi.

Miksi  FBI:n piti kuunnella nimenomaan kohtaa 2:03, jossa Mika sihvonen oli kuullut lapsen sanovan hiljaisella äänellä "Ketä siel on?" ja Tuija Niemi ei ollut kuullut sitäkään vähää?

Ja miksi ihmeessä Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät sellaisen radikaalin ratkaisun, että FBI:ltä tilatut hätäpuhelun suodatetut versiot kävivätkin äkkiä täysin tarpeettomiksi juuri ennen kuin ne edes saapuivat Suomeen? Miten sattuikin, että juuri nyt Tuija Niemi kuuli äkillisesti kohdassa 2:03 ihan omin avuin kuuluisan uole-kohdan, josta pian revittiin isot otsikot?

Niin mukava kuin olisikin uskoa viranomaisten rehellisyyteen, kyllä tämä pistää miettimään.

Olisiko niin, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi olivat lähettäneet levyn tutkittavaksi FBI:lle siksi, että olisi uskottavampaa, jos FBI kaivaisi sieltä esiin hienoilla menetelmillään hyytävän U-O-L-E-huudon kuin jos KRP:n äänitutkija alkaisi äkillisesti kuulla siellä jotain itselleen uutta ja ennenkuulumatonta?

Tuija Niemen ja Tapio Santaojan harmiksi FBI:llä ei kuitenkaan puhuta suomea.

FBI oli 11.8.2009 pyytänyt suomenkielistä virkailijaa - siis Tuija Niemeä - tai kielenkääntäjää saapumaan Washingtoniin apuun. Ehkäpä juuri silloin Tuija Niemi ja Tapio Santaoja olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että jos uole-kohdan löytäminen joka tapauksessa jäisi Tuija Niemen harteille, turha Tuija Niemen olisi lähteä Yhdysvaltoihin asti "löytämään" uole-kohtaa, kun sen voisi tehdä Suomessakin. Ja näin tulemme taas takaisin siihen käänteentekevään hetkeen 13.8.2009, jolloin konstaapeli Holappa saapui Tuija Niemen laboratorioon CD-levyn kanssa ja loppu onkin historiaa, kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessani Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E-huijaus totesin.

Tällä kerralla lisään siis kuitenkin vielä aikaisempien epäilyjä herättävien asioiden listalle sen, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty tallenne on todistettavasti eri kuin alkuperäinen, eikä pelkästään subjektiivisen kuulokokemuksen perusteella arvioituna, vaan se on eri.

Tuija Niemestä tehtyä rikosilmoitusta ei aikoinaan otettu käsittelyyn, koska se sisältyi poliiseista tekemääni pitkään rikosilmoitukseen. Syyttäjä Tapio Mäkisen mukaan Tuija Niemi on siviili, eikä siksi kuulunut syyttäjä Mäkisen toimenkuvaan ryhtyä selvittelemään häneen kohdistuvia epäilyjä. Ehkäpä sekin päivä kuitenkin vielä tulee, että joku ottaa asiakseen selvittää, mikä tässä vuosia kestäneessä oikeusfarssissa oikeasti meni vikaan, ja myös Tuija Niemi pääsee vihdoin valokeilaan yhtenä oikeusmurhaikiliikkujan kantavana voimana.

Ensi kerralla - kuten lupasin - kirjoitan taas Ulvilan murhaajasta enkä Tuija Niemestä.

Lue FBI:n lausunto vuodelta 2012 kokonaisuudessaan:
(suomennettu versio, sisältyy Ulvilan murhan lisätutkintapöytäkirjaan numero 8)

• FBI:n analyysi vuodelta 2012, tapaus Anneli Auer / Ulvila

Tuija Niemi ja ameeban logiikka

Esitutkinnan valmistuttua keväällä 2010 pääsin itse kuuntelemaan kuuluisaa Ulvilan hätäpuhelua, jolla  rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan ei varmuudella kuulu ulkopuolisen ääniä. Pääsin myös tutustumaan KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan Tuija Niemen (ent. Tuija Niemi-Laitinen) niistä tekemiin litterointeihin.

Kuuntelu tuntui aluksi vaikealta, koska kaikki kauhu palautui mieleen. Muutaman kuuntelukerran jälkeen pystyin kuitenkin kiinnittämään huomiota myös tallenteen sisältöön ja muutaman kymmenen kuuntelukerran jälkeen oli päässyt jo aika hyvin sisälle puhelun äänimaailmaan.

Vaikka vankilan halpistelevision cd-soittimella en kuullut kaikkia yksityiskohtia - kuten murhaajan kiroilua - havaitsin melko nopeasti Tuija Niemen litteroinnissa useita virheitä ja puutteita.

Lisäksi ihmettelin Tuija Niemen väitteiden epäloogisuutta.

Ihmetys vain nousi, kun oikeudenkäynnin alussa sain lukea Tuija Niemen kiukustuneen vastineen niihin kommentteihin, joita olimme asianajajani Juha Mannerin kanssa esittäneet kirjallisessa vastauksessamme syyttäjän väitteisiin. Tajusin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella paha asenneongelma. Miten muuten voisi olla mahdollista, että  KRP:n äänitutkija voi kirjoittaa tällaisia höperyyksiä?

Tervetuloa Tuija Niemen maailmaan

Heti vastineen ensimmäinen lause johdattelee lukijan sisälle Tuija Niemen omituiseen, oman navan ympärillä pyörivään ajatusmaailmaan:

Itse asiassa Tuija Niemen lausuntojen yläreunassa kyllä lukee KRP, mutta mitäpä siitä. Ehkä Tuija Niemi on ajatellut asian niin, että hänellä on ihan oma labra, johon muilla ei ole mitään asiaa - eikä varsinkaan kriitikoilla ja arvostelijoilla. Olihan Tuija Niemi siihen aikaan KRP:n ainoa äänitutkija.

Sama närkästynyt ote säilyy läpi pitkän kirjoituksen.

Kiinnitimme Juha Mannerin kanssa huomiota siihen, että yhden rekonstruktioäänitiedoston nimi oli "Anneli siirtää uhria" ja esitimme perustellun epäilyn, että koko rekonstruktio olikin ehkä tehty syyllisyysnäkökulmasta. Tuija Niemi vastaa tähän, ettei tiedä, kuka sen on nimennyt ja kiistää, että nimet vaikuttaisivat hänen työhönsä - asettuu siis puolustuskannalle.

Perimmäinen kysymys on kuitenkin vähän isompi kuin pelkkä tiedoston nimeäminen. Kysymys on siitä, pystyykö Tuija Niemi toimimaan äänitutkijan roolissa objektiivisesti vai heittäytyykö hän tunteiden vietäväksi ja katsoo asiaa poliisin tarjoamalla ennakkoasenteella.

Kuulokuvat ovat hyvinkin riippuvaista siitä, mitä me odotamme. Mitä epämääräisemmiksi äänet menevät, sitä enemmän jää tilaa mielikuvitukselle - ja mielikuvitus tietysti laukkaa siihen suuntaan, johon ennakko-oletukset sitä ohjaavat.

Vastineestä käy valitettavasti selville, että Tuija Niemeltä on objektiivisuus kadonnut jo alkumetreillä ja että hän perustaa tulkintansa itse asiassa kaikelle muulle kuin äänille ja juuri se on se perimmäinen ongelma. Ulkopuolisen tekijän ja kamppailun äänet kuuluvat tallenteelta kuten ennenkin, mutta Tuija Niemi on muuttanut oman tulkintansa niistä.

Tuija Niemen värikäs kuvaus sisälmyksiä pursuavasta uhrista on hyvä esimerkki siitä, miten ennakko-oletukset ja kuvitelmat vaikuttavat "kuulemiseen". Tosiasiassa uhrilla ei ollut muuta kuin kolme syvää, fileerausveitsen terän levyistä haavaa toisessa kyljessä ja loput haavat olivat pieniä ja pinnallisia pistojälkiä katkenneesta veitsenterästä. Oikeuslääkärin mukaan haavat eivät välttämättä olleet edes kovin kivuliaita, ja uhri olisi voinut halutessaan nousta vaivatta ylös - siis tietysti, jos ei joku ulkopuolinen olisi ollut takkahuoneessa estämässä sitä. Tuija Niemen on kuitenkin ollut pakko jotenkin selittää itselleen se, miksi uhri huutaa kuin tapettava, paukuttelee huonekaluja ja pyytää vaimoa apuun, vaikka poliisin mukaan uhri on yksin eikä kukaan ole hänen kimpussaan.

Toinen hyvä esimerkki Tuija Niemen yksisilmäisistä tulkinnoista on hänen tulkintansa uole-kohtaa edeltävästä ä-äänteestä. Minä olin ehdottanut, että ä-äänne olisi voinut olla minun sanomani "Älä kuole" -lauseen loppuosa. Katsotaanpa, mitä mieltä Tuija Niemi on ollut asiasta:

Ainakaan mielikuvituksen puutteesta Tuija Niemeä ei voi syyttää - asenteellisuudesta sitäkin enemmän. Nykyään muuten tämä Amandan ä-äänne on hävinnyt kokonaan ja Ampujan orkesterin mukaan siinä kuuluukin naisen hengitystä.

On Tuija Niemi sentään yhdessä kohdassa jopa hellyttävän rehellinen:

Ameeban logiikkaa

Tuija Niemi itse on perustellut muuttuneita lausuntojaan sillä, että hän on saanut uutta tietoa poliisin kanssa tehdystä äänirekonstruktiosta.

Yhden äänen hän onnistuikin tunnistamaan rekonstruktion avulla: Anneli Auerin juoksuaskelten perässä kuuluvan ovenavauksen. (Sivuhuomautus: Raine Ampuja ja orkesteri eivät tunnistaneet tätä ääntä eikä Tuija Niemi vaivautunut siitä heille kertomaan.)

Muuten rekonstruktion todellinen anti jäi köyhäksi (kuten FBI:kin totesi), ja sitäkään vähää, mitä siitä saisi voisi saada irti, Tuija Niemi ei ole onnistunut hyödyntämään.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että äänirekonstruktiossa ei onnistuttu tuottamaan yhtään sellaista voimakasta, kirskuvaa lasin ääntä, jota sekä Tuija Niemen että rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan sieltä pitäisi kuulua. Rekonstruktiotallenteelta kuuluu vain pientä helinää, kuin joku potkisi suurehkoa lasinpalaa pitkin laattalattiaa. Näinhän se sitten olikin. Sitä kovaa lasin ääntä ei kuulu missään muualla kuin poliisin kiipeilyrekonstruktiossa, joka on tallennettu videokameralla (ei puhelimella) kaikuvassa hallissa ja joka kuulostaa siltä, kuin käynnissä olisi ollut toinen maailmansota.

Henkilökohtaisesti en usko, että litteiden lasinpalojen päälle astumisesta tavallisen tavaraa täynnä olevan kodin laattalattialla tulee sen kovempi ääni kuin soran päälle astumisesta ja että sellainen ei välttämättä kuulu kovin hyvin kaukana olevaan puhelimeen (muutamia lasimaisia napsahduksia puhelun taustalla kyllä kuuluu).

Pitäisi ja pitäisi. Yhdessä lukuisista oikeudenkäynneistä aito ja alkuperäinen rikottu takaovi oli tuotu paikan päälle ja poliisimies kokeili erilaisia tapoja astua ovesta läpi. Odotin korvat tarkkana kuulevani tämän kuuluisan kovan kirskuvan äänen ihan livenä poliisin kengänpohjan osuessa lasiin.

Ei kuulunut yhtään mitään.

Kaikkein hulluin kohta Tuija Niemen vastineessa kuitenkin liittyy kamppailun ääniin.

Vai ei kuulu puolustautumisen ääniä? Vai ei ole oikea uhri osannut äännellä samalla tavalla kuin poliisi, joka pelkästään näyttelee?

Vetää ihan sanattomaksi.

Joku voisi kutsua tällaista päättelyä naisen logiikaksi. Minä kutsuisin Tuija Niemen logiikkaa mieluummin ameeban logiikaksi. Ameeba on yksisoluinen eliö, jolla ei ole aivoja, mutta joka siitä huolimatta pystyy tuhoamaan kokonaisen ihmiselämän. Samaan pystyy myös objektiivisuutensa menettänyt suomalainen virkamies.

Leikkaamaton versio Tuija Niemen asenteellisesta lausunnosta löytyy täältä:

• Tuija Niemen vastine Jarmo Valkamalle 16.04.2010