Vallan vahtikoirat ja puudelit

Ajattelitko sinäkin, että media on vallan vahtikoira? Niin minäkin kauan sitten. Valitettavasti Ulvilan murhan tapauksessa vain harva toimittaja on ottanut vallan vahtikoiran roolin. Muut näyttävät olleen enemmän tai vähemmän syyttäjän ja poliisin sylikoiria.

VUODEN SUMUVERHO

Kuka muistaa enää vuoden 2010 Sumuverho-palkinnon? Oikeustoimittajat ry myönsi sen Satakunnan poliisille, joka salasi valtaosa Ulvilan murhan esitutkinta-aineistoista. Oikeustoimittajien yhdistyksen mielestä salaaminen vaaransi vakavalla tavalla syytetyn oikeusturvan ja yleisön oikeuden saada tietoa. Yhdistyksen tiedotteessa jopa rohjetaan epäillä, että pyrkimyksenä saattoi olla peitellä poliisin omia virheitä ja laiminlyöntejä.

Tiedotteessa tosin ei täsmennetä, mitä näillä virheillä ja laiminlyönneillä tarkoitettiin.

Itse luulin aikanaan, että nyt toimittajat ovat tajunneet Pauli Kuusirannan ja syyttäjän suuren sumutuksen, mutta luulin väärin. Kuusiranta ja syyttäjälaitos ovat kaikki nämä vuodet jatkaneet sumutustaan ilman, että valtamedia olisi ärähtänyt.

Ainoa median hampaisiin joutunut poliisi on ollut Juha Joutsenlahti. Tästä emme kuitenkaan voi kiittää tutkivaa journalismia vaan syyttää tutkivan journalismin puutetta. Pauli Kuusiranta ja syyttäjä nimenomaan syöttivät tämän tarinan medialle, koska puuttuville todisteille piti keksiä selitys. Se selitys oli "huono alkutukinta". Vallan puudelit nielivät selityksen ja hyökkäsivät kohti syyttäjän osoittamaa syntipukkia. Ketään ei kiinnostanut, oliko alkututkinta oikeasti tehty hyvin vai huonosti.

Otetaanpa esimerkki. Satuin tässä kerran törmäämään vanhaan iltapäivälehtijuttuun, jossa kerrottiin Esa Koivuniemen todistelusta. Hän oli yksi kotietsintää alussa tehneistä poliiseista, joka oli oikeudessa puolustuksen kutsumana todistajana kertomassa siitä, miten koko talo ja lähiympäristö tutkittiin moneen kertaan perusteellisesti ison porukan voimin jo silloin, kun minä olin sairaalassa. Tätä kertomusta ei toimittaja noteerannut lainkaan. Sen sijaan jutussa selostettiin laajasti ja yksityiskohtaisesti Esa Koivuniemen mielipiteitä Juha Joutsenlahdesta. Koivuniemen kertoman mukaan Joutsenlahti oli pyyhkinyt pois tutkintalinjojen joukosta Anneli Auerin linjan heti seuraavana päivänä haastateltuaan Aueria sairaalassa. Joutsenlahti ei  ollut myöskään innostunut  Koivuniemen ja parin muun poliisin laatimasta Aueriin liittyvästä muistiosta.

Oliko Koivuniemen mielipide Joutsenlahdesta niin iso skuuppi, että toimittajalta jäi kokonaan huomaamatta todistelun  ristiriitaisuus? Auerin tutkintalinja muka katkesi kuin seinään jo heti seuraavana päivänä, vaikka samalla kerrotiin että tosiasiallisesti Auerin tutkintalinjaa kuitenkin tutkittiin isolla joukolla monta päivää, ja tiettyjä tutkintatoimenpiteitä tehtiin vielä paljon myöhemminkin.

Vai oliko tavallisen kaavan mukaan edennyt normaali paikkatutkinta vain niin tylsä aihe, ettei siitä kannattanut uutisoida? Joka tapauksessa lopputulos oli se, että uutisen lukenut yleisö sai Koivuniemen todistelusta juuri sen kuvan, jonka syyttäjä halusi. Totuudella ei ollut väliä.

UHRIN KUOLLEISTA NOUSSUT  SISKO JA MUUT SENSAATIOT

Aluksi kuvittelin, että media on ollut samanlainen syyttäjän ja poliisin juonittelun viaton uhri kuin minäkin, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt, että asia ei ole ihan näin. Kuten toimittaja Tiia Palmén myöntää Ulvila-muistelmissaan, toimituksessa seurattiin tarkasti, minkälaisia klikkejä jutut saivat.  Auer-saagan luominen onkin ollut medialle varsin kannattavaa. Myös muutamat muut toimittajat ovat SERI-jutun purku-uutisen myötä avautuneet kertomaan, että päätoimittajat sensuroivat heidän juttujaan eivätkä virallista kantaa vähääkään vastakarvaan silittävät jutut ainakaan ikinä päässeet kansijutuksi.

Journalistin ohjeiden ensimmäinen kohdan mukaan journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen ja yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ulvilan jutussa tämä jää pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi.

Uskon kyllä, että monet toimittajat ovat aluksi menneet syyttäjän ansaan vilpittömällä mielellä, koska muuta kuin syyttäjän ja poliisin tarjoilemaa tietoa ei ollut saatavilla. Näin päädyttiin tilanteeseen, josta kerrotaan Elina Nopparin ja muiden mediatutkijoiden kirjassa Syylliseksi kirjoitettu (2015). Ulvilan surman uutisoinnin sävy paperilla ja verkossa oli tutkimuksen mukaan monin eri tavoin syyllistävä jo ennen oikeudenkäynnin alkua.

Näyttää kuitenkin  siltä, että moni toimittaja ankkuroi kantansa näillä ensimmäisillä tiedoilla, vaikka korjaavaa tietoa tuli myöhemmin esiin.

Mediatutkijoiden mukaan myöhemmässä vaiheessa uutisointi keskittyi etenkin Auerin henkilöön. Tutkimusaineiston mukaan kuva Auerista on ollut "outouttava" ja "hänet on heitetty leirin ulkopuolelle". Tutkituista medioista jutun henkilöityminen tuli esiin etenkin iltapäivälehdissä. "Eniten Auerin syyllisyyttä vahvisti Iltalehti."

Viime vuonna Iltalehden entinen toimittaja Tiia Palmén julkaisi Ulvilan murhasta kirjan, jotta markkinoidaan "objektiivisena" katsauksena aiheeseen, vaikka todellisuudessa se on lähinnä kooste iltapäivälehtien uutisoinnista kaikkine virheineen ja puutteineen. Lisäksi siinä siteerataan Pauli Kuuirannan vuonna 2023 esittämiä uusia valheita. Kirja on henkilöivä, "outouttava" ja myötäilee poliisin ja syyttäjän linjaa. Se kuvaa hyvin murhauutisointia klikkiotsikoita jahtaavan iltapäivälehtitoimittajan silmin, mutta antaa vinoutuneen ja asiavirheitä vilisevän kuvan itse aiheesta.

Sain kirjan luettavaksi muutamaa päivää ennen painoon menoa ja kokosin Palménille pitkän listan virheitä korjattavaksi. Listassa oli sivunumerot mukana, jotta korjaukset olisi ollut helppo tehdä. Siviilisäätyä lukuunottamatta ainoatakaan virhettä ei korjattu, vaan virhelistani laitettiin erikseen kirjan loppuun ja siitäkin jätettiin osa pois.

Kuvaavaa on, että Palménia ei kiinnostanut tarkistaa ainoatakaan Pauli Kuusirannan valheellista väitettä, mutta kun minä kerroin hänelle, että olimme Jukan kanssa naimisissa emmekä avoliitossa (toisin kuin hänen kirjassaan väitettiin), hänen piti tarkistaa tämä asia erikseen maistraatista. Tiia uutisoi tästä jopa MTV:n nettijutussa, jossa omituisesti väitettiin että edes kaikki poliisit eivät tienneet avioliitosta ja että Anneli Auer itse salasi tämän tiedon kirjassaan. En tiedä, keitä poliiseja Palmén tarkoitti. Ainakin kaikki murhatutkinnassa mukana olleet poliisit tietysti tiesivät alusta asti, että olimme aviopari. Se selviää myös poliisin tiedotteista ja kuulusteluista, jotka Tiiakin on oletettavasti nähnyt. Omassa kirjassani käytän Jukasta nimitystä "aviomies" jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla.

Jos Tiia Palmén olisi ollut vallan vahtikoira, hän olisi tarttunut vihjeeseen ja tarkistanut Pauli Kuusirannan sanomiset. Hänelle olisi selvinnyt esimerkiksi se, että kun Pauli väittää, ettei Ulvilan murhatalon kodinhoitohuonetta tutkittu, väite on täyttä kukkua. Kerroin tämän Tiialle, mutta en siihen hätään osannut nimetä kaikkia poliiseja, jotka kertoivat aiheesta oikeudessa. Vaikka olisin, Tiaa tuskin olisi kiinnostanut. Kodinhoitohuoneen tutki eri kerroilla ainakin kolme eri poliisia, huoneessa olleet pussitkin tutkittiin ja vaatekasa tutkittiin vaate vaatteelta, mutta siitä Tiian lukijat eivät saa tietää.

Nykyisessä työssään MTV:n rikosuutisissa Tiialle on tärkeää säilyttää hyvät suhteet poliisin. Arvostetun herra Kuusirannan paljastaminen valehtelijaksi tuskin edesauttaisi näitä suhteita. Anneli Auerin mustamaalaaminen sen sijaan kannattaa aina.

Saadakseen vanhaa kertaavalle kirjalleen jotain uutuusarvoa, Palmén myös haastatteli lukuisia Jukan sukulaisia. Vai haastatteliko?

Ilta-Sanomien toimittaja Sanni Mattila kirjoitti  kirjan innoittamana sensaatiohakuisen mustamaalausjutun minusta. Siinä väitettiin, että Jukan kolme siskoa ovat nyt ensimmäistä kertaa päässeet ääneen - ja tietysti haukkumaan Anneli Aueria. Tosin kukaan näistä kolmesta siskosta ei ollut kertonut kyseisiä asioita Tiia Palménille tuoreessa haastattelussa, vaan koko juttu oli pelkkää sepitettä, joka oli koottu 15-18 vuotta vanhoista kuulusteluista valikoiden kirjoittajan omilla tulkinnoilla höystettynä.

Jukan vanhin sisko on kuollut jo vuosia sitten. Toinen sisko otti minuun yhteyttä ja halusi minun tietävän, ettei ole osallistunut mihinkään haastatteluun. Häntä ahdisti, että hänet ja muut Jukan siskot oli jutussa leimattu selkäänpuukottajiksi, vaikka heillä ei ole jutun kanssa mitään tekemistä. Vain nuorin sisko oli antanut Tiia Palménille haastattelun, ja hänkin vain Jukan lapsuudesta. Tämä nuorin sisko ei edes ollut paikalla tilanteissa, joista juttu kertoi. 

Juttu rikkoi niin härskisti useita journalistin ohjeita,  että päätin tehdä kantelun julkisen sanan neuvostolle, jos vaikka siellä olisi niitä kuuluisia vallan vahtikoiria. Journalistin ohjeiden mukaan tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiinkin pitäisi osata suhtautua kriittisesti.

Mitään ei kuulunut ja luulin jo kanteluni päätyneen roskakoriin.  Toukokuussa - noin puoli vuotta kantelun jättämisen jälkeen - sain vihdoin vastauksen: neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen päätti olla ottamatta kanteluani neuvoston täyden kokoonpanon istuntoon. Perusteluna oli ymmärtääkseni lähinnä se, etten ollut tehnyt lehdelle oikaisupyyntöä.

En ottanut yhteyttä Ilta-Sanomiin, koska kyse ei ollut pelkistä asiavirheistä, vaan juttu oli kokonaisuudessaan mätä. En halua myöskään antaa vastinetta roskajuttuihin, koska haluan pysyä poissa julkisuudesta. Toivoin julkisen sanan neuvostolta lähinnä jonkinlaista yleisen tason kannanottoa tiettyihin kysymyksiin. Onko korrektia harhauttaa yleisöä väittämällä, että tiedot on saatu uusista haastatteluista, kun ne on sepitetty ikivanhasta esitutkintamateriaalista ja mielikuvituksesta? Onko oikein kirjoittaa perheeni yksityiselämästä mustamaalaavaan sävyyn, kun ei asialla ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?

Julkisen sanan neuvosto ei nähnyt asiassa mitään huomautettavaa. Vallan vahtikoiria ei siis löydy edes vallan vahtikoirien valvomosta.

Kanteluni ja vastauksen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä:
Kantelu julkisen sanan neuvostolle Sanni Mattilasta / Ilta-Sanomista

LOPPUUNKALUTTU PURULELU

Vuonna 2009 medialle heitetty puruluu alkaa olla jo siinä määrin loppuun kaluttu, että toimittajat ovat alkaneet karttaa sitä. Tuntuu, että Ulvilan murhasta on tullut jopa hieman nolo aihe nykypäivän toimittajille.

Aihe ei kuitenkaan ole niin nolo, ettei uusi tutkinnanjohtaja Olli Töyräs olisi päässyt heti ääneen, vaikkei hänellä ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Töyräs on muutaman muun aiheen ohella toistanut mediassa uskollisesti Pauli Kuusirannan valheita Jukka Lahden kadonneista talvikengistä. Vaikka oikeudessa on kuultu jo neljään kertaan kotietsintää tehneiltä poliiseilta, että he etsivät asunnosta verijälkiin sopivia kenkiä - eivät Jukan talvikenkiä - lehtitietojen mukaan Jukan kengät ovat nyt vuonna 2025 taas kerran joutuneet kadoksiin. Jopa Ylen Satakunnan toimitus ja Hesari ovat mennet Olli Töyrään retkuun. Hesarin 15.4.2025 julkaistussa Riikka Nykäsen kirjoittamassa jutussa oli vanhoista asioista useita virheellisiä väittämiä ja yksi kuvakin ihan väärästä paikasta. Ilmeisesti nykypolven toimittajilla ei ole sitäkään vähää tiedossa jutun faktoista kuin edeltävän polven toimittajilla. 

Viimeisimmän tiedon mukaan Olli Töyräs on antanut KRP:n äänitutkijalle tehtäväksi kaivaa esiin jotain uutta hätäpuhelusta tekoälyn avulla. Tämä tieto on uskollisesti uutisoitu mediassa, vaikka kyseessä on vasta pelkkä tehtävänanto.

Sen sijaan samaiseen hätäpuheluun liittyvästä virkarikostutkinnasta ei ole valtamediassa kerrottu mitään.

Kuten Niina Berg kirjassaan Totuus ulvilan murhan hätäpuhelusta (2024) kertoo, hätäpuhelutallenteesta on varmuudella olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota. Tämä on kiistaton tosiasia, jonka  KRP:n äänitutkija on oikeudessa myöntänyt. Poliisi jäi myös kiinni valheesta väittäessään, että se olisi vuonna 2012 palauttanut hätäkeskuksen varmuusnauhalta hätäpuhelun kahteen kertaan. Sieltä olisi sitten jotenkin sattumalta tupsahtanut myös kaksi toisistaan poikkeavaa tallennetta, jotka kuitenkin olisivat ollet sattumalta täsmälleen samanlaisia kuin ne kaksi aikaisempaa toisistaan poikkeavaa versiota. Hätäkeskuksen mukaan alkuperäinen hätäpuhelu oli kuitenkin hävitetty jo ennen vuotta 2012, joten mitään "palautusta" ei ole voinut tapahtua.

Lisäksi on olemassa vahvat aihetodisteet siitä, että molempia tallenteita on peukaloitu ainakin yhdestä kohdasta. On todennäköisesti olemassa vielä kolmaskin versio, jota ei ole liitetty todistusaineistoon.

Asiasta on tehty virallinen tutkintapyyntö erään yksityishenkilön aloitteesta. Tutkintapyynnöstä ja tutkinnasta on tiedotettu myös medialle. Vallan vahtikoiralle olisi mehukas uutinen, että hätäpuhelutallenne on mätä, mutta puudelit juoksevat karkuun tällaista tietoa. Ulvilan murhan tapauksessa  viranomaisten väärinkäytöksiin ei ole haluttu puuttua. Eläköityneet ja työuransa loppupuolella olevat tutkinnanjohtajat ovat saaneet ihan rauhassa vainota ja syyllistää yksittäistä ihmista julkisuudessa keksityin perustein.

On ironista, että tutkivaa journalismia murhajuttuun liittyen ovat tuottaneet lähinnä muut kuin ammattitoimittajat. Niina Berg on koulutukseltaan juristi. Nettikirjan kirjoittanut nimimerkki Kuolemannaakka on hänkin luultavasti jotain muuta kuin toimittaja. Jos Kuolemannaakka on toimittaja, hän ei ainakaan ole halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Kirjan Oikeusmurha (2025) kirjoittajat Rami Mäkinen ja Matti Rämö sentään ovat toimittajia, mutta tämä sinänsä erittäin hyvä ja perusteellinen kirja käsittelee lähinnä vain SERI-haaraa.

LOPUKSI

Lopuksi todettakoon, että kaikki toimittajat eivät ole mielestäni bimbo-puudeleita, vaan joukossa on toki niitäkin, jotka ovat kertoneet Ulvilan murhasta ihan asiallisesti.

Ja sitten on tietysti se varsinainen vallan vahtikoirien joukko, joka on tajunnut syyttäjän ja poliisin bluffin ja uskaltanut tuoda julki havaintonsa, kuten toimittaja Mikko Niskasaari. Myös Alibi-lehdessä on vuosien varrella uskallettu valottaa tutkinnan pimeää puolta ja tartuttu rohkeasti myös syyttäjän sylikoirien syrjimiin aiheesiin. Alibin tuoreimmasta numerosta voi lukea myös hätäpuhelutallenteeseen liittyvää virkarikostutkintaa käsittelevän jutun, johon minäkin suostuin pitkästä aikaa antamaan pienen kommentin, kun aihe on nyt ajankohtainen.

Luettavaa ja katsottavaa kesäksi:

- Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta / Niina Berg (2024) 
  Saatavilla myös englanniksi:
  The Truth behind the Emergency Call (2025)

- Oikeusmurha / Mäkinen & Rämö (2025)

- Jäikö Ulvilassa kodinhoitohuone tosiaan tutkimatta? / Youtube-video

- Kuolemannaakan nettikirja on saatavilla Google drive:lla,
  osoite: www.shorturl.at/agoNS
  (salasana "ulvila").

Ulvilan murha 10 vuotta

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan makasin sairaalassa kytkettynä laitteeseen, joka piti vasemman keuhkoni toiminnassa. Olin saanut aamuyöllä rintaani hengenvaarallisen veitseniskun tuntemattomalta mieheltä, joka oli tunkeutunut omakotitaloomme Ulvilassa. Jos veitsi olisi uponnut vähänkin syvemmälle - suoraan sydämeen - olisin kuollut.

Minä jäin kuitenkin henkiin. Mieheni Jukka S. Lahti sen sijaan kuoli.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen fyysisesti elossa, mutta olen menettänyt melkein kaiken muun arvokkaan, mitä minulla joskus oli. Mitä murhaaja ei minulta vienyt, sen vei Porin poliisi, syyttäjälaitos ja joukko kelvottomia tuomareita. Oikeusmurhan SERI-haaran purkaminen on edelleen työn alla, ja alkuperäinen murhaajakin pitäisi saada kiinni.

Olen kasannut pikku hiljaa muistiota murhaepäillystäni.  Nyt marraskuun lopulla sain vihdoinkin haltuuni  kauan kaipaamani lehtiartikkelit murhan ensimmäisistä uutisoinneista.

Mediassa kerrottiin heti seuraavana päivänä murhaajan tuntomerkit ja otsikoissa epäiltiin, että kyseessä oli kosto Luvatan antamista potkuista. "Poliisi etsii murhan motiivia Luvatan rajuista vähennyksistä", luki paikallislehti Satakunnan Kansassa. Tekstistä kyllä selvisi, että poliisilla oli muitakin epäilyjä, mutta otsikot viittasivat nimenomaan pääepäiltyni entiseen työpaikkaan Luvataan. Epäiltiinpä iltapäivälehdessä sitäkin, että murhaaja oli todennäkäisesti saanut vammoja.

Eipä ihme, että vaatteiden läpi naarmuuntunut pääepäiltyni joutui paniikkiin ja ryhtyi illemmalla viiltelmään itseään fileerausveitsellä - tai lavastamaan viiltelyä. Olihan poliisi jo jäljillä.

Käsivarren viiltelyt vielä joku voisi uskoa - kasvojen viiltelyä ei. Poliisikin epäili, mutta pääepäiltyni onneksi poliisilla oli niin paljon muita vihjeitä tutkittavana, että se jätti pääepäiltyni rauhaan avovaimon antaman alibin verukkeella.

Nyt jälkiviisaana voisin arvostella poliisia siitä, ettei se kuiduttanut pääepäiltyni autoa ja asuntoa eikä laittanut häntä hajutestiin. Kynnenalusnäytteetkin jäivät ottamatta. Ymmärrän kuitenkin, ettei poliisin kannattanut vielä tässä vaiheessa panostaa liikaa yhteen epäiltyyn, kun iso joukko muita oli vielä tutkimatta. DNA-näyte häneltä otettiin heti kun selvisi, että takkapuun kulmaan oli todennäköisesti jäänyt jälki murhaajasta. Valitettavasti silloin ei kukaan vielä tiennyt, että se onneton jälki olikin tarttunut takkapuuhun KRP:n laboratoriosta.

Osuipa silmiini vanhoja uutisia lukiessani myös Porin poliisin entisen päällikön Timo Vuolan haastattelu. Vuola totesi, että paikallaan polkevissa henkirikosjutuissa on syytä vaihtaa tutkinnanjohtajaa, jos menee vuosikin ilman läpimurtoa. Täytyy sanoa, että kerrankin olen Timo Vuolan kanssa jostain samaa mieltä.

Muistiostani puuttuu vielä vastaus muutamaan kysymykseen. Sitten pitäisi vielä löytää uusi tutkinnanjohtaja. Muualta kuin Porista.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vastapainona ikuiselle oikeustaistelulle olen tehnyt vaihteeksi joulublogia ja söimme eilen tyttäreni kanssa kuorrutettuja piparkakkuja. Muistelimme samalla menneitä ja katselimme kuvia, joita otin viime kesänä paikasta, johon Jukan tuhkat on laskettu. Sille paikalle on vuosien varrella noussut jo isoksi kasvanut puu.

Kauan on aikaa kulunut, mutta uskon, että murha lopulta selviää ja saan kuulla syyn, miksi joku vei minulta miehen ja lasteni isän. Haluan, että hän tunnustaa tehneensä väärin ja pääsee sovittamaan tekonsa. Vankilapaikka odottaa.

Isoja ja pieniä rikoksia

Vuosia sitten alkanut urkintajuttu on vihdoin tullut syytevaiheeseen. Median kautta saamani tiedon mukaan 55 virkamiestä ympäri Suomen on saanut syytteen. Minun postiluukustani on ropsahdellut vasta osa papereista.

Minä en tätä tutkintaa pyytänyt.

Urkintajuttu lähti liikeelle siitä, että MTV4 oli tehnyt aiheesta kyselyn ja sen jälkeen aloitettiin virallinen poliisitutkinta. Tapasin yhden tutkijoista ollessani vielä vankilassa. Hän kertoi että tutkinta oli työllistänyt pitkäksi aikaa useammankin poliisin.

Minä en vaatinut urkkijoille myöskään rangaistusta, vaan sanoin jättäväni asian syyttäjän harkintaan. Nyt syyttäjät ovat käyttäneet harkintavaltaansa ja lopputulos on se, että täysin samasta rikosepäilystä osa sai syytteen, osa ei.

En ota kantaa siihen, kumpi osa syyttäjistä teki mielestäni oikean ratkaisun.
Vaiko molemmat.

Minulla olisi nyt oikeus vaatia korvausta näiltä 55 urkinnasta kiinni jäänneeltä ihmiseltä. Asianajajani Juha Mannerin mukaan vastaavien tapausten perusteella kohtuullinen korvaus olisi ollut 500 euroa henkilöltä ja 55 henkilöltä se tekisi melkein 30 000 euroa.

En sano, etteikö urkinnan kohteeksi joutuminen tuntuisi jossain määrin pahalta ja etteikö se olisi loukannut minua, mutta suhteutettuna kaikkeen muuhun pahaan se tuntuu kuitenkin aika pieneltä. Minusta olisi kohtuutonta vaatia 500 euroa joltakin, joka on ajattelemattomuuttaan yrittänyt katsoa tietojani ja kaiken lisäksi epäonnistunut siinä, koska materiaali oli salattua. Siispä päätin olla vaatimatta mitään.

Olisin sen sijaan toivonut, että poliisi olisi aikanaan tutkinut minun itseni tekemän rikosilmoituksen Tapio Santaojasta ja muista Porin poliiseista. Minulla oli jo valmiina todisteet mm. esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärennöksestä ja muutamasta kuulustelussa esitetystä selkeästä valheesta. Lisäksi olin listannut muita rikosepäilyjä, joihin poliisi olisi voinut hankkia todisteet itse. Kyse oli vakavista rikoksista, mutta mitään niistä ei koskaan tutkittu, ne eivät päässeet syyteharkintaan eikä niitä ole arvioitu minkäänlaisessa tuomioistuimessa.

Olisin toivonut myös, että poliisi olisi jatkanut mieheni murhan tutkintaa. Millä oikeudella valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen löi julkisesti hanskat tiskiin kesken kaiken, vaikka murhan ei pitäisi vanhentua ikinä?

Matti Nissinen, onko niin, että tutkintapyynnöt pitää kierrättää median kautta, jotta niihin suhtaudutaan vakavasti, vaikka kyseessä on niinkin vakava rikos kuin murha?

Ristiinnaulitseminen ja oikeusvaltio

Tänään vietetään pitkäperjantaita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Kristillisen perinteen mukaan Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmiskunnan synnit.  Jeesuksen kuolemalle oli kuitenkin olemassa myös aivan maallisia syitä. Jeesus oli oman aikansa kapinallinen, joka uskalsi arvostella vallitsevan systeeminen kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä. Sitähän ei tietysti katsottu hyvällä ja Jeesus sai maksaa hengellään rohkeudestaan ja suorista sanoistaan.

Historiallisena ilmiönä ristiinnaulitsemisen ei ollut vain julma rangaistus lakia rikkoneille vaan ennen kaikkea se oli pelote, jolla pidettiin kansaa kurissa. Ristille ei laitettu vain pahimpia murhamiehiä ja muita vakavia rikoksia tehneitä vaan kuka tahansa saattoi joutua ristiinnaulituksi pienistäkin rikoksista, esimerkiksi siitä, että oli mennyt arvostelemaan valtaapitäviä.

Nykymaailmassa ei enää naulita ihmisiä ristille konkreettisesti vaan ripustamalla heidät joukkotiedotusvälineisiin. Median hampaisiin - aivan kuten oikealle ristille - voi joutua ihan mistä syystä tahansa riippumatta asian vakavuudesta. On murhia, joista ei kukaan saa koskaan tietää yhtään mitään median välityksellä, koska ketään ei kiinnosta. Ja sitten on niitä pienenpieniä puolihuolimattomia virheitä, joista kaikki saavat tietää kaiken asiaan kuuluvan ja kuulumattoman, esimerkiksi jos joku menee näyttämään epäillyn valokuvaa todistajalle ennen tunnistustilaisuutta ja tämä sama joku menee sitten myöhemmin laukomaan viranomaisen kannalta kiusallisia totuuksia.

Pienemmässä mittakaavassa ristiinnaulitsemista voi tapahtua myös työyhteisöissä, netin keskustelupalstoilla ja lehtien yleisönosastoilla. Se on tehokas pelote, jolla laitetaan suut tukkoon niiltä, joilla saattaisi olla jotain huomautettavaa systeemin toiminnasta.

Minut on ristiinnaulittu jo moneen kertaan, jotta poliisi, oikeuslaitos, syyttäjät ja tietyt asiantuntijoina esiintyvät viranomaistahot saisivat säilyttää kasvonsa. En kuitenkaan ole systeemin ainoa uhri. Jens Kukka on ristiinnaulittu, jotta saatiin potkaistua käyntiin se murhajutun "sivujuonne", jolla saatiin valituslupa ja toinen kierros murhajutun oikeusmurhataistelussa. Entinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ristiinnaulittiin todella näyttävästi, koska hän oli rehellinen ja piti kiinni kannastaan. Myös professori Pekka Santtila on saanut kokea virkamiesten koston osoitettuaan virheitä virkamiesten työn tuloksissa. Muitakin esimerkkejä riittää, mutta edellä mainitut henkilöt todennäköisesti ovat saaneet kaikkein kovimman kohtelun.

Median edustajat itsekään eivät ole suojassa ristiinnaulitsemiselta. Kun radiotoimittaja Tuomas Karemo teki minusta haastattelun ennen kuin hovioikeus oli tehnyt päätöksen murhajutussa, hän sai osakseen sekä julkista että vähemmän julkista arvostelua kollegoiltaan. Samoin elokuvaohjaaja Pekka Lehtoa on paheksuttu, koska hän näytti dokumentissaan lasteni onnellisia kasvoja ajalta ennen poliisikatastrofin syntyä.

Tuomas Karemon ja Pekka Lehdon kohtelu tuo hyvin esiin vallitsevan systeemin syvän kaksinaamaisuuden. En muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni missään mediassa paheksutun sitä, että syyttäjät ovat puhuneet asioista ennen oikeudenkäyntiä tai ennen tuomion julistamista, tai että syyttäjätaho on härskisti hyväksikäyttänyt lapsiani saavuttaakseen omia tavoitteitaan.  Syyttäjä saa puhua puuta heinää ihan niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta jos joku uskaltaa tuoda esiin totuuden murusia, vastustus on ankara.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeusvaltioon?

Alun perin oikeusvaltion perusidea oli se, että on parempi pitää 100 syyllistä vapaana kuin yhtään syytöntä tuomittuna. Oikeusvaltion tarkoitus oli siis suojella syyttömiä.

Väitän, että tällaista oikeusvaltiota ei enää ole olemassakaan. Ei ainakaan Suomessa.

Nykymaailmassa käsite oikeusvaltiosta näyttää ainakin mediassa tarkoittavan sitä, että oikeuslaitokselle on annettu diktaattorin valta ja lainvoimaisia tuomioita käsitellään ikään kuin kirveellä kiveen hakattuina totuuksina - ja tämäkin on itse asiassa hurskastelua, koska sekään ei päde tasa-arvoisesti kaikkiin tuomioihin.

Harva toimittaja uskaltaa tarttua tikullakaan minun ja Jens Kukan saamaan väärään tuomioon seksuaali- ja pahoinpitelyasiassa, koska siitä on olemassa lainvoimainen tuomio, jota toistaiseksi emme vielä ole saaneet purettua.  Meidät on ristiinnaulittu rikoksista joita ei ole koskaan tapahtunut pelkästään tulkinnanvaraisilla, asenteellisilla lääkärinlausunnoilla ja kertomuksilla, joita kukaan ei ole pitänyt kokonaisuudessaan uskottavina. Mediassa asiaa käsitellään kuitenkin ikään kuin totuutena, koska asiasta on lainvoimainen tuomio.

Sama ei kuitenkaan päde murhajutun tuomioon.  Vaikka Anneli Auer on todettu lainvoimaisella tuomiolla syyttömäksi murhaan, Anneli Aueria koskevissa kirjoituksissa näköjään on tullut tavaksi todeta sivuhuomautuksena, että toimittaja ei ota kantaa syyllisyyteen tai syyttömyyteen. Näin toimittaja pesee kätensä jutusta ja välttää kollegoiden mahdollisen paheksunnan.

Tuomiot voi purkaa. Ristiinnaulitseminen on ikuinen.

Minun tapaukseni on selvästi osoittanut, että oikeusvaltio ei toimi. Syytön tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja samaan aikaan oikea syyllinen on saanut olla jo pian 10 vuotta vapaana. Syyttäjä ei tee muuta kuin pyörittelee käsiään ja latelee puolitotuuksia, joilla selittelee muka tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä.
---

Ensi kerralla palaan taas Ulvilan murhaajan jäljille.

Pääsiäislukemista ruotsiksi  (Meddelanden från Äbo Akademi):
- https://mfaa.abo.fi/?article=bortom-rimligt-tvivel