Oikeusmurha ja korkein epäoikeus

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kaikki näyttää olevan jotenkin ylösalaisin eikä missään näytä olevan mitään järkeä. Vähän niin kuin Liisa ihmemaassa, paitsi että tämä on totta.

Tänään iskettiin viimeinen naula oikeusvaltion arkkuun - tosin se arkku taisi mennä hautaan jo aika monta vuotta sitten. Korkeimman oikeuden sijasta toteutui korkein epäoikeus.

Minä en ole raiskannut enkä hyväksikäyttänyt ketään. Sen sijaan minut on henkisesti raiskattu, piesty ja nöyryytetty jo moneen kertaan viranomaisten taholta eikä loppua näy. Samoin minua ja lapsiani on härskisti käytetty hyväksi jo vuosia. Monet ovat hyötyneet minun, lasteni ja Jens Kukan kustannuksella lähtien hyvän varallisuuden keränneistä sijaisvanhemmista ja päätyen epärehellisiin poliiseihin, jotka ovat saaneet pitää virkansa ja kelvottomiin tuomareihin, jotka eivät ole saaneet potkuja ja ala-arvoisiin "asiantuntijoihin", jotka saavat palkkaa siitä, että aiheuttavat tuhoa ja kärsimystä viattomien ihmisten elämään.

Jokainen tähän oikeusjuttuun vähänkin perehtynyt tajuaa sen, että korkeimman oikeuden päätöksellä ei ole mitään tekemistä lain ja oikeuden kanssa. Taustoista voi lukea esim. Longplaystä Ari Lahdenmäen jutusta Taksikuski tai Mikko Niskasaaren blogista ja tietysti kirjastani Murhalesken muistelmat.

Olen toki tietoinen siitä, että KKO ei pura tuomioita pelkästään sillä perusteella, että tuomio on väärä. Viimeksi luin aiheesta Petteri Järvisen kirjasta Jippii. Korkeimmalle oikeudelle olisi kyllä kelvannut vääräkin hovioikeustuomio, mutta kun juttu saatiin eräällä prosessiin liittyvällä yksityiskohdalla purettua - ei siis siksi että tuomio oli väärä - seuraava hovioikeus kumosi väärän tuomion. Kirjasta päätellen myös Jippii-sotkun takana oli syyttäjän väkisin vänkäämää ja tyhjästä temmattua potaskaa sekä ylimielisen kaikkitietävä tuomariston puheenjohtaja. Kuulostaa tutulta.

Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin esittää uutta näyttöä, joka osoitti tuomion perustuvan täysin harhaisille käsityksille. Jos meidät olisi tuomittu sillä perusteella, että maapallo on tuomareiden mielestä pannukakku ja olisimme esittäneet todisteet siitä, että maapallo onkin pyöreä, todisteilla ei KKO:n mielestä olisi ollut mitään arvoa. Perimmiltään kyse on siitä, että KKO antaa tuomaristolle rajattoman harkintavallan silloinkin kun tuomareiden harkinta on täysin vastakkainen vallitseville tieteellisille käsityksille. Huuhaa voittaa tieteellisen tiedon.

En tietenkään voi hyväksyä tätä eikä kenenkään suomalaisen pitäisi hyväksyä tällaista kohtelua.

Olen opiskellut, käynyt töissä, perustanut oman yrityksen, maksanut veroni ja kohdellut hyvin niin lapsiani kuin muitakin läheisiäni. En ole mielisairas, minulla ei ole persoonallisuushäiriötä eikä päihdeongelmaa. En ole koskaan tehnyt kenellekään mitään kovin pahaa. Siitä huolimatta olen nyt tässä täysin absurdissa tilanteessa enkä voi kuin ihmetellä niiden päättäjien julmuutta ja häikäilemättömyyttä, joiden armoilla olen ollut.

Kuka tahansa voisi olla tässä minun tilallani. Ja voi pian ollakin.

Vain yksi on varmaa: tämä ei jää tähän. Taistelu jatkuu.

---

Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin radiohaastattelun voi kuunnella täältä (n. 25 min):

https://www.mixcloud.com/ToniR%C3%B6nnberg/murhaleski-anneli-auer-vieraana-27102016/

tai katsoa Youtube-videona:
Anneli Auer Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin haastattelussa 27.10.2016

Ulvilan murhaajan ääni, osa 2

Laitoin vuosi sitten blogiini murhaajan ääninäytteitä hätäpuhelun kohdista, joissa monet ovat kuulleet jotain kirosanan tapaista. Nyt erinäisten vuosipäivien täyttyessä laitan vielä vähän lisää äänimateriaalia. Murhastahan on kulunut pian jo kymmenen vuotta ja murhaajakin on saanut vanheta vapaudessa taas yhden vuoden.

Laitan kuunneltavaksi kirjassanikin mainitun kohdan, jossa kuuluu uhrin ja tekijän vuorottaista ääntelyä ja kamppailua. Leike on otettu suurin piirtein kohdasta 1:05-1:06 eteenpäin. Myös Mika Sihvonen Tampereen yliopistolta kuuli aikanaan tekijän ääntelyä mm. tässä kohdassa. Ylimmän kuvan tekstileike on otettu hänen vuonna 2008 tekemästään litteroinnista.

Minua kiinnostaisi erityisesti tietää, mitä murhaaja itse ajattelee kuullessan oman äänensä tässä tilanteessa? Kaduttaako häntä yhtään, ettei hän pystynyt hillitsemään itseään? Hävettääkö häntä yhtään? Pelottaako häntä? Vai onka hän vain tyytyväinen, että pääsi pakoon ja sai elää rauhassa kaikki ne vuodet, jotka poliisi kiusasi minua?

Hänellä ei tietysti ole viimeisten vuosien aikana ollut kovin paljon pelättävää, koska rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja kavereineen, syyttäjät ja osa median edustajista ovat käytännössä suojelleet oikeaa tekijää omistautuessaan haukkumaan väärää puuta. Vaikka väärä tuomio lopulta kumottiin, hyvävelikerho on pitänyt tilanteen suurin piirtein ennallaan sen jälkeenkin.

Nyt on kuitenkin niin, että murha ei vanhene koskaan ja pinnan alla kytee koko ajan. Nuori polvi on ennenkin kumonnut vanhojen partojen homettuneet ajatukset ja sama tulee olemaan edessä tässäkin. Se mikä on lakaistu maton alle tulee lopulta esiin.

Murhan lisäksi olisi tietysti suotavaa, että myös oikeusmurhat käsiteltäisiin. Minä olen nyt kantanut oman korteni kekoon kirjoittamalla kirjani Murhalesken muistelmat ja tietoa on saatavilla muualtakin, jos totuus kiinnostaa. Arvaan, että joku muukin tulee vielä tarttumaan aiheeseen.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Hätäpuhelun äänitallenne (tekstitetty) ja Mika Sihvosen litterointi löytyvät kokonaisuudessaan alla olevista linkeistä.

- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/
- https://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

Myytit nurin osa 1: Huono alkututkinta

Vuosien varrella on muotoutunut myytti, että Ulvilan surman alkututkinta olisi ollut niin luokattoman huonoa - ja nimenomaan Anneli Auerin tutkintalinjaan liittyen - että sitä oli pakko paikkailla uudella tutkinnalla myöhemmin. Sitä on käytetty tekosyynä niin oikeusprosessin pitkittymiseen kuin syyttäjän tappioon.

Myytin pönkittämiseksi on vedottu Vaasan hovioikeuden tuomioon, jossa on lueteltu tutkinnan puutteita. Puutelista kuitenkin perustuu syyttäjän ja muutaman konstaapelin keskinäisen aivoriihen tuotoksiin, eikä objektiiviseen arvioon siitä, mitä yleisesti ottaen voidaan pitää riittävänä tutkimuksena.

Totta on, että rikospaikkatutkinnassa ei tehty kaikkea mahdollista. Kaikki tarpeellinen kuitenkin tehtiin. Kysymys kuuluukin: tekeekö se tutkinnasta poikkeuksellisen huonon?

Ei tietenkään.

Myytit ja todellisuus

Ylivoimaisesti tärkein tutkimus oli heti tapahtuman jälkeen tehty paikkatutkimus. Olin neljä ensimmäistä päivää sairaalassa ja sinä aikana tehtiin normaali kotietsintä sekä talossa että sen ulkopuolella. Mm. auto, varastotilat, omat ja naapuruston roskikset ja piha-alueet tutkittiin jo tapahtumaa seuraavana aamuna ja taloa käytiin läpi useana kertana usealla porukalla. Kotietsintää tehneet poliisit ovat kertoneet pitäneensä minua syyllisenä tai ainakin epäiltynä, joten ei ole uskottavaa, että kotietsintä olisi tehty välinpitämättömästi tai huonosti.

Kotietsinnässä ei löytynyt mitään.

Käytännössä tämä jo yksinään sulkee minut pois epäiltyjen listalta, mutta toki poliisi teki muutakin tutkimusta. Minut valokuvattiin, paitani taltioitiin ja tutkittiin, hätäpuhelua kuunneltiin, minua ja tytärtäni  kuulusteltiin, perheestämme kyseltiin tutuilta ja sukulaisilta, tietokoneemme ja puhelutietomme tutkittiin ja kuulemma puheluitanikin kuunneltiin. Tapahtumapaikalla tehtiin tavanomaiset tekniset tutkinnat ja asunto tarkastettiin silmämääräisesti kauttaaltaan, mikä on tavanomainen käytäntö. Puhelimessa näkynyt verilaikku testattiin ja siinä todettiin minun omaa vertani.

Jos jotain muuta epäilyttävää olisi ilmennyt, sekin olisi luonnollisesti  tutkittu, mutta mitään ei löytynyt.

Kynnenalusnäytteitäni tai jalkapöytäni verilaikkua ei tutkittu, koska minut oli viety sairaalaan. Kynnenalusnäytteillä tosin olisikin merkitystä vain siinä tapauksessa, että kyseessä olisi ollut ulkopuolinen tekijä, joka olisi kiistänyt tavanneensa Jukkaa - voihan DNA:ta tarttua kynsiin ja muuallekin myös ilman väkivaltaista kosketusta, eikä käteni katsastanut ensipartion poliisi havainnut niissä mitään epäilyttävää. Jalkapöytäni veri oli todennäköisesti omaani, mutta jos se olisi ollut Jukan, sen olisi pitänyt tippua ulkopuolisen tekijän kädessä olleesta välineestä ollessani hänen lähellään. Nimittäin jos minä olisin ollut tekijä, pelkkä laikku ei olisi riittänyt, vaan jalat ja sääret olisivat olleet täynnä samanlaista pientä pisaraa kuin koko ympäristö.

Alkupään tutkinnan suurin virhe olikin tapahtumapaikalta taltioidun takkapuun kontaminoituminen KRP:n laboratoriossa tutkijan DNA:lla. Se ei kuitenkaan ollut alkupään poliisitutkinnan vika vaan laboratorion virhe.

Myytin synty

Myytti alkupään huonosta tutkinnasta tarvittiin sen selittämiseen, miksi poliisilla ei ollut mitään todisteita minua vastaan, vaikka olin useiden epäiltyjen joukosta se ainoa, joka ei olisi ehtinyt hävittää todisteita.

Myytti lähti liikkeelle konstaapeli Jyrki Tuomen kertomuksesta käräjäoikeudessa 2010. Tuomi kertoi tutkineensa ulkoroskiksestamme vain päällimmäiset pussit. Myöhemmin selvisi, että Tuomi oli kuitenkin ollut paikalla vasta noin viikon kuluttua murhasta paikkatutkinnan uusintakierroksella - ja että joku muu oli jo tutkinut roskikset.  Myytti kuitenkin jäi elämään. Myöhemmin  Tuomi tunnusti myös jättäneensä pakastepussit avaamatta tutkiessaan keittiötä - joka sekin oli jo tutkittu aikaisemmin. Tämänkin joku on katsonut virheeksi. Tosin pakastepussiin ei mahtuisi syyttäjän mainostamaa kylpytakkia, ei kirvestä, sorkkarautaa tai miesten talvijalkineita, mutta mitäpä siitä.

Myöhemmin konstaapelit löivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät muitakin asioita, joita olisi pitänyt tehdä. Viimeisin keksintö oli koko asunnon kuidutus. Ilmeisesti koskaan missään ei ole tehty koko asunnon kuidutusta, mutta tämäkin "puute" meni mediassa heti läpi ja se on mainittu myös Vaasan hovioikeuden tuomiossa. Kuidutus olisi ollut merkityksetön, koska kuitua todennäköisesti oli joka tapauksessa levinnyt takkahuoneesta pitkin asuntoa poliisien liikkuessa ja verinen suojavaate olisi löytynyt ilman kuidutustakin. Jos yhtään kuitua taas ei olisi löytynyt takkahuoneen ulkopuolelta, joku selitys sillekin olisi varmasti keksitty.

Tuomiossa on mainittu pari muutakin lähinnä teoreettista ideaa siitä, mitä vielä olisi  voitu tehdä, esimerkiksi punnita lakanan verimäärä valumisajan arvioimiseksi. Tällaistakaan ei ilmeisesti ole koskaan tehty. Tuskin on olemassa sellaista laskukaavaa, joka kertoisi kuivuneen veren määrän perusteella sen valumiseen kuluneen ajan useaan eri paikkaan osuneesta haavasta ottaen huomioon, että yhtälö sisältäisi monta tuntematonta muuttujaa.

Kaikki asiallisesti tehty myöhempi tutkimus joka tapauksessa vain vahvisti sitä totuutta, jonka alkupään tutkinta oli jo selvittänyt. Takkahuoneen lattialta taltioidusta hiusvillakoirasta ei löytynyt  merkkejä väkivallasta  eikä veitsen kahvasta löytynyt minun hajuani.

Tuomiossa on kritisoitu myös poliisin tekemiä rekonstruktioita. Ne eivät kuitenkaan kuulu alkupään tutkintaan vaan siihen myöhäisempään vaiheeseen, jolloin tutkinta alkoi ihan oikeasti mennä pieleen.

Ulvilassa tehtiin joulukuussa 2006 sen aikakauden normaali tutkinta. Normaali tutkinta ei välttämättä ole täydellistä, mutta se ei ole myöskään huonoa. Normaali tutkinta on normaalia.

Palaan muihin myytteihin myöhemmin.

Anteeksi Anneli

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
- Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Isoja ja pieniä rikoksia

Vuosia sitten alkanut urkintajuttu on vihdoin tullut syytevaiheeseen. Median kautta saamani tiedon mukaan 55 virkamiestä ympäri Suomen on saanut syytteen. Minun postiluukustani on ropsahdellut vasta osa papereista.

Minä en tätä tutkintaa pyytänyt.

Urkintajuttu lähti liikeelle siitä, että MTV4 oli tehnyt aiheesta kyselyn ja sen jälkeen aloitettiin virallinen poliisitutkinta. Tapasin yhden tutkijoista ollessani vielä vankilassa. Hän kertoi että tutkinta oli työllistänyt pitkäksi aikaa useammankin poliisin.

Minä en vaatinut urkkijoille myöskään rangaistusta, vaan sanoin jättäväni asian syyttäjän harkintaan. Nyt syyttäjät ovat käyttäneet harkintavaltaansa ja lopputulos on se, että täysin samasta rikosepäilystä osa sai syytteen, osa ei.

En ota kantaa siihen, kumpi osa syyttäjistä teki mielestäni oikean ratkaisun.
Vaiko molemmat.

Minulla olisi nyt oikeus vaatia korvausta näiltä 55 urkinnasta kiinni jäänneeltä ihmiseltä. Asianajajani Juha Mannerin mukaan vastaavien tapausten perusteella kohtuullinen korvaus olisi ollut 500 euroa henkilöltä ja 55 henkilöltä se tekisi melkein 30 000 euroa.

En sano, etteikö urkinnan kohteeksi joutuminen tuntuisi jossain määrin pahalta ja etteikö se olisi loukannut minua, mutta suhteutettuna kaikkeen muuhun pahaan se tuntuu kuitenkin aika pieneltä. Minusta olisi kohtuutonta vaatia 500 euroa joltakin, joka on ajattelemattomuuttaan yrittänyt katsoa tietojani ja kaiken lisäksi epäonnistunut siinä, koska materiaali oli salattua. Siispä päätin olla vaatimatta mitään.

Olisin sen sijaan toivonut, että poliisi olisi aikanaan tutkinut minun itseni tekemän rikosilmoituksen Tapio Santaojasta ja muista Porin poliiseista. Minulla oli jo valmiina todisteet mm. esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärennöksestä ja muutamasta kuulustelussa esitetystä selkeästä valheesta. Lisäksi olin listannut muita rikosepäilyjä, joihin poliisi olisi voinut hankkia todisteet itse. Kyse oli vakavista rikoksista, mutta mitään niistä ei koskaan tutkittu, ne eivät päässeet syyteharkintaan eikä niitä ole arvioitu minkäänlaisessa tuomioistuimessa.

Olisin toivonut myös, että poliisi olisi jatkanut mieheni murhan tutkintaa. Millä oikeudella valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen löi julkisesti hanskat tiskiin kesken kaiken, vaikka murhan ei pitäisi vanhentua ikinä?

Matti Nissinen, onko niin, että tutkintapyynnöt pitää kierrättää median kautta, jotta niihin suhtaudutaan vakavasti, vaikka kyseessä on niinkin vakava rikos kuin murha?

Ristiinnaulitseminen ja oikeusvaltio

Tänään vietetään pitkäperjantaita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Kristillisen perinteen mukaan Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmiskunnan synnit.  Jeesuksen kuolemalle oli kuitenkin olemassa myös aivan maallisia syitä. Jeesus oli oman aikansa kapinallinen, joka uskalsi arvostella vallitsevan systeeminen kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä. Sitähän ei tietysti katsottu hyvällä ja Jeesus sai maksaa hengellään rohkeudestaan ja suorista sanoistaan.

Historiallisena ilmiönä ristiinnaulitsemisen ei ollut vain julma rangaistus lakia rikkoneille vaan ennen kaikkea se oli pelote, jolla pidettiin kansaa kurissa. Ristille ei laitettu vain pahimpia murhamiehiä ja muita vakavia rikoksia tehneitä vaan kuka tahansa saattoi joutua ristiinnaulituksi pienistäkin rikoksista, esimerkiksi siitä, että oli mennyt arvostelemaan valtaapitäviä.

Nykymaailmassa ei enää naulita ihmisiä ristille konkreettisesti vaan ripustamalla heidät joukkotiedotusvälineisiin. Median hampaisiin - aivan kuten oikealle ristille - voi joutua ihan mistä syystä tahansa riippumatta asian vakavuudesta. On murhia, joista ei kukaan saa koskaan tietää yhtään mitään median välityksellä, koska ketään ei kiinnosta. Ja sitten on niitä pienenpieniä puolihuolimattomia virheitä, joista kaikki saavat tietää kaiken asiaan kuuluvan ja kuulumattoman, esimerkiksi jos joku menee näyttämään epäillyn valokuvaa todistajalle ennen tunnistustilaisuutta ja tämä sama joku menee sitten myöhemmin laukomaan viranomaisen kannalta kiusallisia totuuksia.

Pienemmässä mittakaavassa ristiinnaulitsemista voi tapahtua myös työyhteisöissä, netin keskustelupalstoilla ja lehtien yleisönosastoilla. Se on tehokas pelote, jolla laitetaan suut tukkoon niiltä, joilla saattaisi olla jotain huomautettavaa systeemin toiminnasta.

Minut on ristiinnaulittu jo moneen kertaan, jotta poliisi, oikeuslaitos, syyttäjät ja tietyt asiantuntijoina esiintyvät viranomaistahot saisivat säilyttää kasvonsa. En kuitenkaan ole systeemin ainoa uhri. Jens Kukka on ristiinnaulittu, jotta saatiin potkaistua käyntiin se murhajutun "sivujuonne", jolla saatiin valituslupa ja toinen kierros murhajutun oikeusmurhataistelussa. Entinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ristiinnaulittiin todella näyttävästi, koska hän oli rehellinen ja piti kiinni kannastaan. Myös professori Pekka Santtila on saanut kokea virkamiesten koston osoitettuaan virheitä virkamiesten työn tuloksissa. Muitakin esimerkkejä riittää, mutta edellä mainitut henkilöt todennäköisesti ovat saaneet kaikkein kovimman kohtelun.

Median edustajat itsekään eivät ole suojassa ristiinnaulitsemiselta. Kun radiotoimittaja Tuomas Karemo teki minusta haastattelun ennen kuin hovioikeus oli tehnyt päätöksen murhajutussa, hän sai osakseen sekä julkista että vähemmän julkista arvostelua kollegoiltaan. Samoin elokuvaohjaaja Pekka Lehtoa on paheksuttu, koska hän näytti dokumentissaan lasteni onnellisia kasvoja ajalta ennen poliisikatastrofin syntyä.

Tuomas Karemon ja Pekka Lehdon kohtelu tuo hyvin esiin vallitsevan systeemin syvän kaksinaamaisuuden. En muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni missään mediassa paheksutun sitä, että syyttäjät ovat puhuneet asioista ennen oikeudenkäyntiä tai ennen tuomion julistamista, tai että syyttäjätaho on härskisti hyväksikäyttänyt lapsiani saavuttaakseen omia tavoitteitaan.  Syyttäjä saa puhua puuta heinää ihan niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta jos joku uskaltaa tuoda esiin totuuden murusia, vastustus on ankara.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeusvaltioon?

Alun perin oikeusvaltion perusidea oli se, että on parempi pitää 100 syyllistä vapaana kuin yhtään syytöntä tuomittuna. Oikeusvaltion tarkoitus oli siis suojella syyttömiä.

Väitän, että tällaista oikeusvaltiota ei enää ole olemassakaan. Ei ainakaan Suomessa.

Nykymaailmassa käsite oikeusvaltiosta näyttää ainakin mediassa tarkoittavan sitä, että oikeuslaitokselle on annettu diktaattorin valta ja lainvoimaisia tuomioita käsitellään ikään kuin kirveellä kiveen hakattuina totuuksina - ja tämäkin on itse asiassa hurskastelua, koska sekään ei päde tasa-arvoisesti kaikkiin tuomioihin.

Harva toimittaja uskaltaa tarttua tikullakaan minun ja Jens Kukan saamaan väärään tuomioon seksuaali- ja pahoinpitelyasiassa, koska siitä on olemassa lainvoimainen tuomio, jota toistaiseksi emme vielä ole saaneet purettua.  Meidät on ristiinnaulittu rikoksista joita ei ole koskaan tapahtunut pelkästään tulkinnanvaraisilla, asenteellisilla lääkärinlausunnoilla ja kertomuksilla, joita kukaan ei ole pitänyt kokonaisuudessaan uskottavina. Mediassa asiaa käsitellään kuitenkin ikään kuin totuutena, koska asiasta on lainvoimainen tuomio.

Sama ei kuitenkaan päde murhajutun tuomioon.  Vaikka Anneli Auer on todettu lainvoimaisella tuomiolla syyttömäksi murhaan, Anneli Aueria koskevissa kirjoituksissa näköjään on tullut tavaksi todeta sivuhuomautuksena, että toimittaja ei ota kantaa syyllisyyteen tai syyttömyyteen. Näin toimittaja pesee kätensä jutusta ja välttää kollegoiden mahdollisen paheksunnan.

Tuomiot voi purkaa. Ristiinnaulitseminen on ikuinen.

Minun tapaukseni on selvästi osoittanut, että oikeusvaltio ei toimi. Syytön tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja samaan aikaan oikea syyllinen on saanut olla jo pian 10 vuotta vapaana. Syyttäjä ei tee muuta kuin pyörittelee käsiään ja latelee puolitotuuksia, joilla selittelee muka tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä.
---

Ensi kerralla palaan taas Ulvilan murhaajan jäljille.

Pääsiäislukemista ruotsiksi  (Meddelanden från Äbo Akademi):
- https://mfaa.abo.fi/?article=bortom-rimligt-tvivel

Totuus puuttuvista jäljistä - Kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemen ala-arvoisten "äänitutkimusten" lisäksi syyttäjän vakiovarusteisiin on kuulunut myös joukko perättömiä väitteitä, joista syyttäjä itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka ne on helppo osoittaa vääriksi jopa ihan vain kuvasta katsomalla. Ilmeisesti näiden perättömien väitteiden käyttö perustuu siihen, että kun syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala esiintyvät sinnikkäästi ja vakavalla naamalla ikään kuin heidän puheensa olisivat totta, keskivertotuomari menee hämilleen ja bluffi saattaa mennä läpi.

Yksi tällainen bluffi on väite "puuttuvista" jäljistä takkahuoneen lattialla. Syyttäjä kiinnittää tuomareiden huomion kahteen parhaiten näkyvään kengänjälkeen ja väittää sitten suurieleisesti, että niiden ja olohuoneen puolella näkyvän yksittäisen liukujäljen välillä ei ole minkäänlaista muuta jälkeä, ja koska liukujälki ei ole voinut tyhjästä tipahtaa, kyseessä on lavastus.

Jos katsoo kuvia, mitään "puuttuvia" jälkiä ei tietenkään ole, vaan lattia on täynnä erikokoisia ja -näköisiä kengän osajälkiä - osa selviä, osa vähemmän selviä. Samaa ovat kertoneet paikan päällä Ulvilassa Tähtisentie 54:ssä aitoja ja alkuperäisiä jälkiä v. 2006 katselleet tekninen tutkija Matti Mäkinen ja tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti.

Kuvien saaminen oikeudenkäyntiaineistoon ei kuitenkaan aikanaan ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka ne ovat olleet yksi tärkeimmistä todisteista - tai ehkäpä juuri siksi.

Alkuperäisessä esitutkintapöytäkirjassa oli ainoastaan huonolaatuisia ja pienikokosia kuvia paperille printattuna. Tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta oli kuulemma kieltänyt antamasta alkuperäisiä digikuvia  puolustukselle, kun asianajajani Juha Manner yritti saada niitä meille ennen oikeudenkäynnin alkua.

Digitaaliset kuvat saimme haltuumme vasta 14.04.2010 päivätyn lisätutkintapöytäkirjan numero 2 liitteenä - ja silloinkin vain ensipartion kuvat irrallisina kuvina ja loput kuvaliitteisiin ympättyinä.

Suurin osa kuvista on ollut salattuja, koska kuvissa on näkynyt myös uhrin ruumis, joten syyttäjän on ollut helppo kertoa satujaan myös suurelle yleisölle.

Kokosin kuvat takkahuoneen lattian "puuttuvista" jäljistä erilliselle sivulle,
jolle asiasta kiinnostuneet pääsevät alla olevasta linkistä.
(K-16 / VAROITUS: Sisältää verijälkikuvia)

• Ulvilan murha - kuvia takkahuoneen lattialta

Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Kun tätä juttua käsiteltiin ensimmäistä kertaa Porin käräjäoikeudessa keväällä 2010 pidin syyttäjä Kalle Kulmalan käyttäytymistä kohtalaisen asiallisena toisin kuin hänen iäkkäämmän kollegansa Jarmo Valkaman käytöstä.

Jarmo Valkama pelleili, viihdytti tuomareita vitseillään ja heitti samalla hiekkaa tuomareiden silmille tarjoillen räikeästi vääristeltyjä puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Kalle Kulmala puolestaan esiintyi hillitysti ja pysyi asiassa. Keväällä 2011 Vaasan hovioikeuden viimeisessä istunnossa Kalle Kulmala näytti jopa siinä määrin vaivautuneelta, että tulkitsin sen noloudeksi. Arvelin, että Kalle Kulmala tunsi suurta myötähäpeää kuunnellessaan  Jarmo Valkaman loppupuheenvuoroa. Täytyihän Kalle Kulmalan tietää, että se oli pelkkää bluffia ja täytyihän hänen ymmärtää, että todennäköisesti myös hovioikeuden tuomarit olivat tajunneet sen.

Myöhemmin Jarmo Valkama vetäytyi koko jutusta vedoten eläkkeelle jäämiseen, vaikka ei hän oikeasti mennytkään eläkkeelle. Ehkä hänen omatuntonsa heräsi tai ehkä hänet vain siirrettiin syrjään. Ehkä hän oli ollut liian rehellinen paljastaessaan Pekka Lehdon dokumentissa, että syytetyksi tulemiseen riittää ihan vain fifty-fifty mahdollisuus, että joku kenties saattaisi olla syyllinen. Tai sitten ei.

Pahempi kuin Valkama

Syksyllä 2014 Vaasan hovioikeudessa sain tavata uudistuneen Kalle Kulmalan - hänestä oli tullut uusi Jarmo Valkama. Samat valheet, samat vääristelyt, sama toisto- ja väsytystaktiikka. Jopa osa Jarmo Valkaman maneereista oli tarttunut Kalle Kulmalalle. Vain parta ja Jarmo Valkaman hyvä huumorintaju puuttuivat.

Likaisen pelin pelaajana Kalle Kulmala lopulta jopa ylitti edeltäjänsä. Siinä missä Jarmo Valkama oli ainakin minun arvioni mukaan pelkästään piittaamaton ja vastuuton käyttäessään ihmisiä pelinappuloinaan, Kalle Kulmala on ollut kylmäverisen häikäilemätön.

En tiedä, keneltä idea oli alun perin lähtöisin - ei välttämättä Kalle Kulmalalta itseltään -  mutta tuli aloite keneltä tahansa, Kalle Kulmalan ei olisi ollut pakko mennä mukaan kiusaamaan ulvilalaista fysioterapeutti Pirjo Koivistoa. Koivisto toimi kuten kuka tahansa rehellinen ja vastuuntuntoinen ihminen tuodessaan esiin tärkeinä pitämiään asioita niin hyvin kuin osasi ja muisti. Pirjo Koivisto ei tehnyt mitään väärää. Siitä huolimatta Kalle Kulmala täysin tietoisesti aiheutti turhaa kärsimystä vanhalle ja sairaalle ihmiselle käynnistämällä tätä vastaan aiheettoman poliisioperaation ihan vain siksi, että Kalle Kulmalalla on syyttäjänä valta tehdä niin.

Syyttäjällä on valta katsoa läpi sormien kaikkia niitä, jotka kertovat syyttäjän kantaa myötäileviä tulkintoja tai suoranaisia valheita oikeudessa syyttäjän todistajina. Samaan aikaan syyttäjällä on myös valta kostaa kaikille niille, jotka tulevat hänen tielleen. Tätä valtaa Kalle Kulmala on väärinkäyttänyt.

Tältä pohjalta en loppujen lopuksi ollut kovin yllättynyt siitä, että Kalle Kulmala päätti vielä kerran lähteä kolkuttelemaan korkeimman oikeuden ovia kärsittyään tappion Vaasan hovioikeudessa. Olisi ollut todella miehekästä Kalle Kulmalalta todeta, että näin tässä nyt kävi, oikeus voitti ja se oli siinä. Vaatii kanttia myöntää olleensa väärässä. Sitä kanttia ei Kalle Kulmalalta kuitenkaan löytynyt.

Varsinainen rimanalitus oli tarttua kapellimestari Raine Ampujan heittämään syöttiin. Jos Kalle Kulmala olisi vähääkään uskonut, että Raine Ampujan ajatuksissa olisi jotain perää, hän olisi hankkinut lausunnon oikeilta ammattilaisilta kuten FBI:ltä tai joltakin kotimaiselta äänilavastuksen ammattilaiselta, kuten Jussi-palkinnon voittaneelta äänisuunnittelija Micke Nyströmiltä. Kalle Kulmala kuitenkin ymmärsi, että ainoa mahdollisuus saada tästä ideasta kehitettyä jotain on tilata lausunto sellaiselta taholta, joka ei ymmärrä liikaa mutta jolla on syyttäjän kannalta oikea asenne - siis Ampujalta itseltään.

Olen yrittänyt puolustaa Kalle Kulmalaa sillä, että hänellä oli työparinaan jutun Turun haaran parissa kunnostautunut syyttäjä Paula Pajula, joka on häikäilemättömyydessään ihan omaa luokkaansa.

Voin kuvitella Paula Pajulan päätelleen, että molemmissa jutuissa olisi syyttäjien kannalta etua, jos jopa pähkähullun nauhoituskertomuksen saisi kuulostamaan uskottavalta. Yksittäisen kapellimestarin omat ajatukset eivät ehkä riittäisi, mutta jos kasattaisiin kapellimestarin tuttavapiiristä  joukko samanhenkisiä "huippuasiantuntijoita", hämäys saattaisi mennä läpi. Tällä taktiikalla Paula Pajula sai Turussakin ajettua läpi muun muassa näkymättömiin viiltelyjälkiin perustuvan pahoinpitelytuomion, joten sama voisi onnistua myös äänien kanssa.

Kuulemma Kalle Kulmalalla on todella pahana ja häikäilemättömänä tunnettu isä ja Kalle Kulmala on isänsä poika. En tiedä, onko tämä totta. Ehkä Kalle Kulmala on halunnut miellyttää omaa isäänsä tai ehkä hän on ollut Paula Pajulan tossun alla tai ehkä hän on itsekin paha.

Tai ehkä tässä on takana jotain muuta, mitä en vielä tiedä enkä ehkä koskaan saakaan tietää.

Seuraukset Kalle Kulmalan toimista ovat joka tapauksessa hyvin ikävät.

Suomen Christer van der Kwast

Lukiessani kesällä Hannes Råstamin kirjaa Kuinka tehtiin sarjamurhaaja en voinut olla ajattelematta, että Kalle Kulmalasta on nyt tulossa Suomen Christer van der Kwast.

Syyttäjä Christer van der Kwast ajoi läpi Ruotsissa useita tuomioita  mielisairaalassa tehtyjen murhatunnustusten perusteella yhteistyössä kyseenalaisia kuulustelumenetelmiä käyttäneen poliisin ja mielisairaalapotilaan juttuihin hurahtaneiden b-luokan asiantuntijoiden kanssa. Koko ajan olisi ollut tarjolla myös vastanäyttöä, joka olisi osoittanut syytteet vääriksi jo ennen Ruotsin suurimman oikeusskandaalin syntyä, mutta kaikki tämä vastanäyttö ohitettiin ja sen olemassaolo salattiin.

Kun Thomas Quick alias Sture Bergwall lopulta todettiin syyttömäksi, Christer van der Kwast oli vielä silloinkin haluton myöntämään ajaneensa vääriä tuomioita.

Miten voi olla niin vaikea myöntää olleensa väärässä?

Sama näyttää nyt toistuvan Kalle Kulmalan kanssa. Alusta asti on ollut selvä näyttö siitä, että Anneli Auer ainakaan ei voi olla murhaaja jo ihan silläkin perusteella, että aikaa todisteiden hävittämiseen ei yksinkertaisesti ole. Aikaa ei olisi tullut edes taustanauhan avulla, koska tappavat iskut on oikeuslääkärin mukaan annettu vain minuutteja ennen ensipartion saapumista - ei tunnin tai kahden, kuten syyttäjä on halunnut uskotella.

Välittämättä faktanäytöstä Kalle Kulmala tarttuu hulluimpaankin oljenkorteen ja yrittää soutaa sillä hukkuvaa laivaa eteenpäin. Samalla hän viivyttää jutun selviämistä ja suojelee oikeaa tekijää. Oikea murhaaja on saanut nauttia vapaudesta, jatkaa harrastuksiaan ja viettää aikaa lastensa kanssa kaikki nämä vuodet, jotka minulta ja lapsiltani on riistetty.

Ainoa asia, jonka murhaaja on menettänyt, on mielenrauha. Senkin hän ehkä lopulta saisi takaisin, jos juttu selviäisi ja hän saisi tilaisuuden sovittaa tekonsa kärsimällä siitä rangaistuksen.

Oikeastaan Kalle Kulmalassa ja murhaajassa on paljon samaa.

Murhaajassa ei ole riittävästi miestä tunnustamaan tekoaan. Syyttäjässä ei ole riittävästi miestä kääntämään väärää suuntaa. Ja tässä sitten ollaan.

Linkkejä

Ruotsin suurin oikeusskandaali:
- Wikipedia: Sture Bergwall alias Thomas Quick

Anneliauer.com:
- Kalle Kulmala ja muut syyttäjät

Niinaberg.com:
- Kalle Kulmala ja muut syyttäjät

Kommentteja mediassa Kalle Kulmalan viimeisimmästä hämäysyrityksestä:

- Longplay: Syyttäjän avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

- Auerin asiantuntija: Nauhalta kuuluu selkeästi toinen miesääni (IL)
- Auerin vastine syyttäjien uusiin todisteisiin: "Äänitysväitteessä ei ole järkeä (IL)
- Auerin puolustus uusista äänitutkijoista: Ryhmä täysin hakoteillä (MTV3)
- Longplay:Ulvilan murhaa ratkoo nyt kapellimestari

Raine Ampuja ja orkesteri

Edellisessä kirjoituksessani parodioin syyttäjän viimeisintä "tutkimusryhmää", vaikka se, mitä kirjoitin murhaajan äänistä, on sinänsä ihan totta. Tällä kertaa yritän lähestyä aihetta vakavasti, vaikka se onkin hyvin vaikeaa, koska koko aihe on ihan hullu.

En tietääkseni ole tehnyt pahaa kenellekään kapellimestari Raine Ampujan ryhmässä. Siksi en voi ymmärtää, miten kevytmielisesti hänen kolme kaveriaan Tapio Lokki, Otto Romanowski ja Mikko Raita ovat lähteneet heittelemään omia "musta tuntuu" -kommenttejaan ja allekirjoittamaan paperia, jota kutsutaan "tutkimukseksi". Tajuavatko nämä miehet lainkaan, mitä he ovat menneet tekemään?

Yleensä tutkimuksissa selvitetään, löytyykö jollekin hypoteesille tukea vai ei, ja mitkä kaikki muuttujat voivat selittää tutkittavaa ilmiötä. Tässä tapauksessa lopputulos on jo kaikille selvä ja "tutkimus" tarkoitaa vain sitä, että lyödään villit päät yhteen ja kilpaillaan siitä, kuka keksii parhaat selitykset, joilla se lopputulos saadaan kuulostamaan uskottavalta tosiasioista piittaamatta.

Tällaisesta asioiden yksipuolisesta näkemisestä käytetään yleensä termiä putkinäkö.

Tässä tapauksessa putkinäkö ei ihan riitä kuvaamaan tapahtunutta. Kuvaavampi termi olisi pussinäkö - vedetään pussi päähän ja nähdään ja kuullaan asioita, jotka tapahtuvat vain jokaisen omassa päässä.

Tästä hyvä esimerkki on Raine Ampujan orkesterin pohdinta siitä, mitä tallenteella kuuluvista juoksuaskeleista voidaan päätellä. Koska poikien mielestä asia on niin, että Anneli Auer on suorittamassa äänilavastusta ja tosiasiat eivät oikein sovi tähän viitekehykseen, pojat ovat sitten tulleet siihen johtopäätökseen, että kahden erillisen käyntikerran sijasta tallenteella kuuluukin ensin tuloaskeleet ja sitten menoaskeleet. Tämä on poikien mielestä loogisempaa. Ryhmän ainoa tyttö - KRP:n äänitutkija Tuija Niemi - on pitänyt suunsa kiinni ja jättänyt kertomatta, että juoksuaskeleiden perässä kuuluu rekonstruktiossa äänitetyn ulko-oven avauksen kanssa täysin identtinen ääni, joten poikien päättelyketju on mahdoton. Niinpä pojat ovat voineet jatkaa pohdintojaan pussi päässä ja kas kummaa, poikien päässä askeleet tosiaan alkavat kuulostaa siltä, että juuri niinhän tässä on tapahtunut - ja kengät jalassa. Epäselväksi jää vain, olivatko kengänpohjat sian vai naudan nahkaa. Ei kuitenkaan ihmisen nahkaa, koska Annelillahan oli kengät jalassa!

Viiden hengen ydinryhmän lisäksi mukana on ollut kaksi muuta henkilöä, joiden rooli on ollut todistaa, että Raine Ampuja on osannut käyttää Izotope RX 4 Advanced -ohjelmaa ammattimaisella tavalla, vaikka Raine Ampuja onkin amatööri. He eivät ota kantaa työn lopputulokseen tai siihen, minkälaisia ääniä he itse tallenteelta kuulisivat, jos laittaisivat pussin päähän.

Ryhmään ei ole kelpuutettu mukaan ketään sellaista, joka olisi kertonut orkesterille, että hätäkeskustallenteelle vanhan lankapuhelimen luurin kautta tallentunut mössö ei ole ihan sama asia kuin parhaimmilla laitteilla ja nykyaikaisilla tallennusmenetelmillä tuotetut korkealaatuiset konserttiäänitteet.

Jos olisi, tämä puuttuva henkilö olisi voinut kertoa saman, minkä hätäkeskuksessa työskentelevä Pertti Virtanen on todennut kuulustelussa jo muutama vuosi sitten: "Näitä tallenteita pyydetään yleensä siitä syystä, että niiltä pystytään selvittämään, mitä puhelussa on kerrottu. Tarkempaan analysointiin tämä hätäkeskustallenne on erittäin huono, koska siinä taajuusvaste on erittäin heikko. Tämä johtuu jo pelkästään puhelinlinjaominaisuuksista."

Paraskaan kuulo ei voi tehdä epäluotettavasta alkuperäistallenteesta luotettavaa.

Pidätelkää hengitystä - nyt kuuluu kuole!

Syksyllä 2015 mediassa tiivistettiin Ampujan orkesterin aikaansaannokset otsikkolla Syyttäjien uusi tukimus: "Auer huusi kuole". Syksyllä 2009 samaa asiaa uutisoitiin niin, että KRP:n sankaritutkija Tuija Niemi onnistui satojen työtuntien kaivamisella löytämään tallenteelta heikosti kuuluvan sanan u-o-l-e.

Varsinainen uutinen siis - vai onko?

Ei ole. Varsinainen uutinen tässä asiassa on se, mitä minä ja ystäväni havaitsimme tutkiessamme uole-kohtaa Audacity-ohjelmalla viime viikolla. Tämä omituinen uole/kuole/tuole/uooorrrgh-yökkäys on niin iso, että sitä ei voi olla huomaamatta.

Tämä havainto laittaa sekä Tuija Niemen että Raine Ampujan puheet outoon valoon.

Kuuluisa uole-kohta näkyy Audacityn spektrogrammissa kuvassa keskellä ja se on lähes yhtä iso kuin suoraan puhelimessa käyty keskustelu - ja selvästi isompi kuin mikään sellainen ääni, joka oikeasti kuuluu takkahuoneesta, kuten Jukka Lahden voimakkaat laa-huudot, jotka näkyvät kuvassa uolen molemmin puolin.

Raine Ampujan orkesteri väittää siis, että Anneli Auerin äänellä huudetaan kuole takkahuoneessa ja melkein samaan aikaan puhelimessa kuuluu Anneli Auerin hengitysääni. En ota kantaa hengitysääniin, koska en ole jaksanut tarkistaa niitä - minulle on selvää joka tapauksessa, että minun täytyy olla jossain puhelimen lähistöllä siinä kohdassa, jossa uole kuuluu. Tämän kuvan perusteella - ja muutenkin - on kuitenkin selvää, että jos uole on sanottu minun äänelläni, se ei tule läheltäkään takkahuonetta vaan jostain puhelimen läheltä. Jos siis minä olen sanonut tässä kohtaa jotain, olen sanonut sen lähellä puhelinta mutta kääntäen päätä eri suuntaan, jolloin ääneen tulee heti erilainen kaiku ja se kuuluu jonkun verran hiljaisemmin kuin suora puhe puhelimeen.

Jos siis kyseessä on minun ääneni. Palaan tähän kysymykseen ja Tuija Niemen osuuteen asiassa myöhemmissä kirjoituksissani. Tässä kirjoituksessa otan kantaa vain Raine Ampujan ja orkesterin esittämiin epäloogisuuksiin.

Raine Ampuja on kaivanut Jukan alalalalaan joukosta myös toisen ääninäytteen Izotope RX -ohjelmaa apuna käyttäen (kuvassa oikealla), jossa hän omasta mielestään näkee o- ja u-vokaalit ja on tullut siihen tulokseen, että siinä kohtaa kuuluu sana loppu Anneli Auerin äänellä. Ääninäyte tosin ei kuulosta lainkaan minun ääneltäni eikä tallenteelta ole kuultavissa minkäänlaista loppu-sanaa vaikka miten haluaisi - ainoastaan jonkinlainen vaimea ähkäisy jostain päin asuntoa jonkin ihmisen äänellä - tai jotain ääntelyä useamman ihmisen päällekkäisillä äänillä.

Ei siitä sen enempää.

Saamani tiedon mukaan kapellimestari Raine Ampuja olisi aikaisemmin kirjoitellut nettipalstoilla nimimerkillä Alpoholisti ja kuullut myös murhaajan sanoman vittu-sanan, mutta ollut kivenkovaan sitä mieltä, että siinä kuuluu juttu eikä vittu, koska siinä näkyy u- eikä i-vokaali. Myöhemmin hän ilmeisesti on kyllästynyt miespuolisen murhaajan äänten analysointiin, koska sillä ei saa mainetta ja kunniaa.

Tästä sekä Tuija Niemen lukuisista siansaksaisista repliikeistä hänen litteroinneistaan tulimme ystäväni kanssa siihen johtopäätökseen, että koska paniikkitilanteessa ihmiset eivät artikuloi samaan tapaa selkeästi ja virheettömästi kuin normaalissa keskustelussa, äänteiden katseleminen ääniohjelmien käppyröistä vie väistämättä harhaan. Jos äänteistä on vaikea saada selvää kuuntelemalla, ei niistä välttämättä katselemalla tule yhtään sen selvempiä.

Äänitysväitteen loogisuudesta

Ajatus äänittämisestä on tullut alun perin minulta itseltäni, mistä se ilmeisesti jäi kytemään joko poikani tai sijaisvanhempien tai molempien mieliin.

Kun jouduin epäillyksi murhasta syksyllä 2009 pohdin ääneen, miten poliisi oikein kuvittelee, että olisin voinut tehdä sen. Olin kuunnellut hätäkeskustallenteen talvella 2007-2008 Turun poliisilaitoksella ja tiesin, että tallenteelta kuuluu hyvin, että Jukka on ollut vielä hengissä, kun soitin hätäkeskukseen ja pyysin meille apua. Heitin siksi silloin epäillyksi joutuessani ilmoille ajatuksen, kuvitteleeko poliisi, että olen nauhoittanut ne äänet.

En sanonut sitä tosissani vaan vitsinä. Eihän kukaan järkevä ihminen nauhoittaisi murhaamisen ääniä ja soittaisi niitä sitten samaan aikaan, kun poliisi on jo tulossa paikalle. Eihän kukaan voi tietää etukäteen, missä vaiheessa poliisi ehtisi paikalle tai miten hätäpuhelu ylipäätään etenisi.

Silloin en tiennyt - mutta tiedän nyt - että Jukan vammat eivät edes olleet niin pahoja, että ne olisivat estäneet häntä lähtemästä pakoon, ellei paikalla olisi ollut ulkopuolista murhaajaa, joka oli hänen kimpussaan silloin, kun minä olen ollut muualla. Näin on oikeuslääkäri kertonut. Tämä tekee äänitysväitteestä entistäkin hullumman.

Raine Ampujan ja hänen orkesterinsa mukaan siis 1.12.2006 Ulvilassa olisi tapahtunut jotakuinkin niin, että minä olisin "loogisesti" lavastanut itseni murhaajaksi laittamalla nauhurin olohuoneeseen, ottamalla vauhtia eteisestä ja juoksemalla takkahuoneeseen huutamaan "kuole" ja sitten takaisin, ja Jukka olisi samaan aikaan "loogisesti" osallistunut äänilavastukseen ääntelemällä niinkuin joku muka olisi hänen kimpussaan, vaikka hän olisi voinut myös pelastaa henkensä pakenemalla paikalta siinä vaiheessa, kun minä olisin ollut laittamassa "äänitysstudiota" pystyyn, tai missä tahansa muussa vaiheessa myöhemmin.

Puuttuvat välineet

Onkohan kukaan kertonut Raine Ampujan orkesterille, millaisilla välineillä minun olisi pitänyt suorittaa tämä mestarillinen äänilavastus?

Syyttäjä vetoaa tässä asiassa lasten kertomuksiin, vaikka lasten kertomuksissa esiintyvä iso, musta nauhuri on vuosimallia 1980 ja sen kasettisoitin oli nähnyt parhaat päivänsä eikä mikrofonikaan enää toiminut. Alla oleva kuva on ajalta, jolloin asuimme Jukan Turun asunnossa joskus 1998-1999 ja "iso musta" oli paremman puutteessa cd-soittimen kaiuttimena. 

Meillä ei silloin eikä myöhemminkään panostettu äänitekniikkaan. Myöhemmin Ulvilassa tämä vanha soitin sijoitettiin isompaan lastenhuoneeseen hätävararadioksi. Tilasin Elloksen postimyynnistä vanhaa soitinta huomattavasti heppoisemman halpismankkarin, jolla pystyi kuuntelemaan radiota ja soittamaan kasetteja ja cd-levyjä - mikrofonia siinä ei ollut. Kuuntelimme siitä Jukan kanssa  joskus radiota kesäiltaisin terassilla ja joskus laitoin musiikkia soimaan taustalle tehdessäni kotitöitä. Muuta käyttöä meillä ei ollut musiikkilaitteille.

Kuulemma tällaisella laitteistolla ei kovin kummoisia äänilavastuksia suoriteta. Esimerkiksi sängyn siirtymisen ääni, joka kuuluu hätäkeskustallenteelta samaan aikaan, kun minä olen puhelimessa, on diplomi-insinööri Risto Hemmin mukaan niin voimakas, että sen toistamiseen olisi tarvittu ammattilaistasoinen laitteisto.

Täysin oma lukunsa puuttuvien välineiden listalla on Tuija Niemen vaalima langaton rinnakkaispuhelin - me emme ole koskaan omistaneet langatonta rinnakkaispuhelinta. Langaton rinnakkaispuhelin näyttää kuitenkin olevan Tuija Niemelle samanlainen lempilapsi kuin Mika Taurulle on puuvillainen kylpytakki, josta irtoaa polyesterkuitua ja jonka voi hävittää jäljettömiin piilottamalla sen pakastehernepussiin.

Puuttuvat ammattilaiset

Mielenkiintoista on, että syyttäjän kasaamasta "huippuammattilaisten" ryhmästä ei löydy ainoatakaan, joka olisi työkseen tehnyt aitoja äänilavastuksia - siis ketään varsinaista äänityksen ja äänitehosteiden ammattilaista.

Miksi ei?

Ehkäpä siksi, että kukaan itseään kunnioittava äänitysalan ammattilainen ei olisi kehdannut allekirjoittaa sitä amatööripaperia, jonka syyttäjä Raine Ampujan ryhmältä nyt sai. Paitsi ehkä pussi päässä - pussi todella syvälle korvien ja silmien yli vedettynä pakasteherneet korvissa rapisten.

Linkkejä

Tässä blogissa:

- Tuija Niemen ammattitaidosta: Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka

- Parodiaa Raine Ampujan orkesterin "tutkimuksesta": Ulvilan murhaajan ääni

Muualla:

- Longplay: Syyttäjän Ulvila-avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

- Crimeplus: Auerin asiassa mullistavan omituinen käänne

- Helsingin sanomat: Kapellimestari Ampuja kertoo & kommentteja ääniammattilaisilta

- Omat kommenttini Iltalehdessä: Anneli Auer ihmeissään - ihan hölmö tutkimusaihe
- IL: Auerin vastine syyttäjän uusiin todisteisiin

- IL: Auerin asiantuntija: Nauhalta kuuluu selkeästi toinen miesääni

- MTV3: Asiantuntija: "Ryhmä täysin hakoteillä"