Vallan vahtikoirat ja puudelit

Ajattelitko sinäkin, että media on vallan vahtikoira? Niin minäkin kauan sitten. Valitettavasti Ulvilan murhan tapauksessa vain harva toimittaja on ottanut vallan vahtikoiran roolin. Muut näyttävät olleen enemmän tai vähemmän syyttäjän ja poliisin sylikoiria.

VUODEN SUMUVERHO

Kuka muistaa enää vuoden 2010 Sumuverho-palkinnon? Oikeustoimittajat ry myönsi sen Satakunnan poliisille, joka salasi valtaosa Ulvilan murhan esitutkinta-aineistoista. Oikeustoimittajien yhdistyksen mielestä salaaminen vaaransi vakavalla tavalla syytetyn oikeusturvan ja yleisön oikeuden saada tietoa. Yhdistyksen tiedotteessa jopa rohjetaan epäillä, että pyrkimyksenä saattoi olla peitellä poliisin omia virheitä ja laiminlyöntejä.

Tiedotteessa tosin ei täsmennetä, mitä näillä virheillä ja laiminlyönneillä tarkoitettiin.

Itse luulin aikanaan, että nyt toimittajat ovat tajunneet Pauli Kuusirannan ja syyttäjän suuren sumutuksen, mutta luulin väärin. Kuusiranta ja syyttäjälaitos ovat kaikki nämä vuodet jatkaneet sumutustaan ilman, että valtamedia olisi ärähtänyt.

Ainoa median hampaisiin joutunut poliisi on ollut Juha Joutsenlahti. Tästä emme kuitenkaan voi kiittää tutkivaa journalismia vaan syyttää tutkivan journalismin puutetta. Pauli Kuusiranta ja syyttäjä nimenomaan syöttivät tämän tarinan medialle, koska puuttuville todisteille piti keksiä selitys. Se selitys oli "huono alkutukinta". Vallan puudelit nielivät selityksen ja hyökkäsivät kohti syyttäjän osoittamaa syntipukkia. Ketään ei kiinnostanut, oliko alkututkinta oikeasti tehty hyvin vai huonosti.

Otetaanpa esimerkki. Satuin tässä kerran törmäämään vanhaan iltapäivälehtijuttuun, jossa kerrottiin Esa Koivuniemen todistelusta. Hän oli yksi kotietsintää alussa tehneistä poliiseista, joka oli oikeudessa puolustuksen kutsumana todistajana kertomassa siitä, miten koko talo ja lähiympäristö tutkittiin moneen kertaan perusteellisesti ison porukan voimin jo silloin, kun minä olin sairaalassa. Tätä kertomusta ei toimittaja noteerannut lainkaan. Sen sijaan jutussa selostettiin laajasti ja yksityiskohtaisesti Esa Koivuniemen mielipiteitä Juha Joutsenlahdesta. Koivuniemen kertoman mukaan Joutsenlahti oli pyyhkinyt pois tutkintalinjojen joukosta Anneli Auerin linjan heti seuraavana päivänä haastateltuaan Aueria sairaalassa. Joutsenlahti ei  ollut myöskään innostunut  Koivuniemen ja parin muun poliisin laatimasta Aueriin liittyvästä muistiosta.

Oliko Koivuniemen mielipide Joutsenlahdesta niin iso skuuppi, että toimittajalta jäi kokonaan huomaamatta todistelun  ristiriitaisuus? Auerin tutkintalinja muka katkesi kuin seinään jo heti seuraavana päivänä, vaikka samalla kerrotiin että tosiasiallisesti Auerin tutkintalinjaa kuitenkin tutkittiin isolla joukolla monta päivää, ja tiettyjä tutkintatoimenpiteitä tehtiin vielä paljon myöhemminkin.

Vai oliko tavallisen kaavan mukaan edennyt normaali paikkatutkinta vain niin tylsä aihe, ettei siitä kannattanut uutisoida? Joka tapauksessa lopputulos oli se, että uutisen lukenut yleisö sai Koivuniemen todistelusta juuri sen kuvan, jonka syyttäjä halusi. Totuudella ei ollut väliä.

UHRIN KUOLLEISTA NOUSSUT  SISKO JA MUUT SENSAATIOT

Aluksi kuvittelin, että media on ollut samanlainen syyttäjän ja poliisin juonittelun viaton uhri kuin minäkin, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt, että asia ei ole ihan näin. Kuten toimittaja Tiia Palmén myöntää Ulvila-muistelmissaan, toimituksessa seurattiin tarkasti, minkälaisia klikkejä jutut saivat.  Auer-saagan luominen onkin ollut medialle varsin kannattavaa. Myös muutamat muut toimittajat ovat SERI-jutun purku-uutisen myötä avautuneet kertomaan, että päätoimittajat sensuroivat heidän juttujaan eivätkä virallista kantaa vähääkään vastakarvaan silittävät jutut ainakaan ikinä päässeet kansijutuksi.

Journalistin ohjeiden ensimmäinen kohdan mukaan journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen ja yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ulvilan jutussa tämä jää pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi.

Uskon kyllä, että monet toimittajat ovat aluksi menneet syyttäjän ansaan vilpittömällä mielellä, koska muuta kuin syyttäjän ja poliisin tarjoilemaa tietoa ei ollut saatavilla. Näin päädyttiin tilanteeseen, josta kerrotaan Elina Nopparin ja muiden mediatutkijoiden kirjassa Syylliseksi kirjoitettu (2015). Ulvilan surman uutisoinnin sävy paperilla ja verkossa oli tutkimuksen mukaan monin eri tavoin syyllistävä jo ennen oikeudenkäynnin alkua.

Näyttää kuitenkin  siltä, että moni toimittaja ankkuroi kantansa näillä ensimmäisillä tiedoilla, vaikka korjaavaa tietoa tuli myöhemmin esiin.

Mediatutkijoiden mukaan myöhemmässä vaiheessa uutisointi keskittyi etenkin Auerin henkilöön. Tutkimusaineiston mukaan kuva Auerista on ollut "outouttava" ja "hänet on heitetty leirin ulkopuolelle". Tutkituista medioista jutun henkilöityminen tuli esiin etenkin iltapäivälehdissä. "Eniten Auerin syyllisyyttä vahvisti Iltalehti."

Viime vuonna Iltalehden entinen toimittaja Tiia Palmén julkaisi Ulvilan murhasta kirjan, jotta markkinoidaan "objektiivisena" katsauksena aiheeseen, vaikka todellisuudessa se on lähinnä kooste iltapäivälehtien uutisoinnista kaikkine virheineen ja puutteineen. Lisäksi siinä siteerataan Pauli Kuuirannan vuonna 2023 esittämiä uusia valheita. Kirja on henkilöivä, "outouttava" ja myötäilee poliisin ja syyttäjän linjaa. Se kuvaa hyvin murhauutisointia klikkiotsikoita jahtaavan iltapäivälehtitoimittajan silmin, mutta antaa vinoutuneen ja asiavirheitä vilisevän kuvan itse aiheesta.

Sain kirjan luettavaksi muutamaa päivää ennen painoon menoa ja kokosin Palménille pitkän listan virheitä korjattavaksi. Listassa oli sivunumerot mukana, jotta korjaukset olisi ollut helppo tehdä. Siviilisäätyä lukuunottamatta ainoatakaan virhettä ei korjattu, vaan virhelistani laitettiin erikseen kirjan loppuun ja siitäkin jätettiin osa pois.

Kuvaavaa on, että Palménia ei kiinnostanut tarkistaa ainoatakaan Pauli Kuusirannan valheellista väitettä, mutta kun minä kerroin hänelle, että olimme Jukan kanssa naimisissa emmekä avoliitossa (toisin kuin hänen kirjassaan väitettiin), hänen piti tarkistaa tämä asia erikseen maistraatista. Tiia uutisoi tästä jopa MTV:n nettijutussa, jossa omituisesti väitettiin että edes kaikki poliisit eivät tienneet avioliitosta ja että Anneli Auer itse salasi tämän tiedon kirjassaan. En tiedä, keitä poliiseja Palmén tarkoitti. Ainakin kaikki murhatutkinnassa mukana olleet poliisit tietysti tiesivät alusta asti, että olimme aviopari. Se selviää myös poliisin tiedotteista ja kuulusteluista, jotka Tiiakin on oletettavasti nähnyt. Omassa kirjassani käytän Jukasta nimitystä "aviomies" jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla.

Jos Tiia Palmén olisi ollut vallan vahtikoira, hän olisi tarttunut vihjeeseen ja tarkistanut Pauli Kuusirannan sanomiset. Hänelle olisi selvinnyt esimerkiksi se, että kun Pauli väittää, ettei Ulvilan murhatalon kodinhoitohuonetta tutkittu, väite on täyttä kukkua. Kerroin tämän Tiialle, mutta en siihen hätään osannut nimetä kaikkia poliiseja, jotka kertoivat aiheesta oikeudessa. Vaikka olisin, Tiaa tuskin olisi kiinnostanut. Kodinhoitohuoneen tutki eri kerroilla ainakin kolme eri poliisia, huoneessa olleet pussitkin tutkittiin ja vaatekasa tutkittiin vaate vaatteelta, mutta siitä Tiian lukijat eivät saa tietää.

Nykyisessä työssään MTV:n rikosuutisissa Tiialle on tärkeää säilyttää hyvät suhteet poliisin. Arvostetun herra Kuusirannan paljastaminen valehtelijaksi tuskin edesauttaisi näitä suhteita. Anneli Auerin mustamaalaaminen sen sijaan kannattaa aina.

Saadakseen vanhaa kertaavalle kirjalleen jotain uutuusarvoa, Palmén myös haastatteli lukuisia Jukan sukulaisia. Vai haastatteliko?

Ilta-Sanomien toimittaja Sanni Mattila kirjoitti  kirjan innoittamana sensaatiohakuisen mustamaalausjutun minusta. Siinä väitettiin, että Jukan kolme siskoa ovat nyt ensimmäistä kertaa päässeet ääneen - ja tietysti haukkumaan Anneli Aueria. Tosin kukaan näistä kolmesta siskosta ei ollut kertonut kyseisiä asioita Tiia Palménille tuoreessa haastattelussa, vaan koko juttu oli pelkkää sepitettä, joka oli koottu 15-18 vuotta vanhoista kuulusteluista valikoiden kirjoittajan omilla tulkinnoilla höystettynä.

Jukan vanhin sisko on kuollut jo vuosia sitten. Toinen sisko otti minuun yhteyttä ja halusi minun tietävän, ettei ole osallistunut mihinkään haastatteluun. Häntä ahdisti, että hänet ja muut Jukan siskot oli jutussa leimattu selkäänpuukottajiksi, vaikka heillä ei ole jutun kanssa mitään tekemistä. Vain nuorin sisko oli antanut Tiia Palménille haastattelun, ja hänkin vain Jukan lapsuudesta. Tämä nuorin sisko ei edes ollut paikalla tilanteissa, joista juttu kertoi. 

Juttu rikkoi niin härskisti useita journalistin ohjeita,  että päätin tehdä kantelun julkisen sanan neuvostolle, jos vaikka siellä olisi niitä kuuluisia vallan vahtikoiria. Journalistin ohjeiden mukaan tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiinkin pitäisi osata suhtautua kriittisesti.

Mitään ei kuulunut ja luulin jo kanteluni päätyneen roskakoriin.  Toukokuussa - noin puoli vuotta kantelun jättämisen jälkeen - sain vihdoin vastauksen: neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen päätti olla ottamatta kanteluani neuvoston täyden kokoonpanon istuntoon. Perusteluna oli ymmärtääkseni lähinnä se, etten ollut tehnyt lehdelle oikaisupyyntöä.

En ottanut yhteyttä Ilta-Sanomiin, koska kyse ei ollut pelkistä asiavirheistä, vaan juttu oli kokonaisuudessaan mätä. En halua myöskään antaa vastinetta roskajuttuihin, koska haluan pysyä poissa julkisuudesta. Toivoin julkisen sanan neuvostolta lähinnä jonkinlaista yleisen tason kannanottoa tiettyihin kysymyksiin. Onko korrektia harhauttaa yleisöä väittämällä, että tiedot on saatu uusista haastatteluista, kun ne on sepitetty ikivanhasta esitutkintamateriaalista ja mielikuvituksesta? Onko oikein kirjoittaa perheeni yksityiselämästä mustamaalaavaan sävyyn, kun ei asialla ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?

Julkisen sanan neuvosto ei nähnyt asiassa mitään huomautettavaa. Vallan vahtikoiria ei siis löydy edes vallan vahtikoirien valvomosta.

Kanteluni ja vastauksen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä:
Kantelu julkisen sanan neuvostolle Sanni Mattilasta / Ilta-Sanomista

LOPPUUNKALUTTU PURULELU

Vuonna 2009 medialle heitetty puruluu alkaa olla jo siinä määrin loppuun kaluttu, että toimittajat ovat alkaneet karttaa sitä. Tuntuu, että Ulvilan murhasta on tullut jopa hieman nolo aihe nykypäivän toimittajille.

Aihe ei kuitenkaan ole niin nolo, ettei uusi tutkinnanjohtaja Olli Töyräs olisi päässyt heti ääneen, vaikkei hänellä ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Töyräs on muutaman muun aiheen ohella toistanut mediassa uskollisesti Pauli Kuusirannan valheita Jukka Lahden kadonneista talvikengistä. Vaikka oikeudessa on kuultu jo neljään kertaan kotietsintää tehneiltä poliiseilta, että he etsivät asunnosta verijälkiin sopivia kenkiä - eivät Jukan talvikenkiä - lehtitietojen mukaan Jukan kengät ovat nyt vuonna 2025 taas kerran joutuneet kadoksiin. Jopa Ylen Satakunnan toimitus ja Hesari ovat mennet Olli Töyrään retkuun. Hesarin 15.4.2025 julkaistussa Riikka Nykäsen kirjoittamassa jutussa oli vanhoista asioista useita virheellisiä väittämiä ja yksi kuvakin ihan väärästä paikasta. Ilmeisesti nykypolven toimittajilla ei ole sitäkään vähää tiedossa jutun faktoista kuin edeltävän polven toimittajilla. 

Viimeisimmän tiedon mukaan Olli Töyräs on antanut KRP:n äänitutkijalle tehtäväksi kaivaa esiin jotain uutta hätäpuhelusta tekoälyn avulla. Tämä tieto on uskollisesti uutisoitu mediassa, vaikka kyseessä on vasta pelkkä tehtävänanto.

Sen sijaan samaiseen hätäpuheluun liittyvästä virkarikostutkinnasta ei ole valtamediassa kerrottu mitään.

Kuten Niina Berg kirjassaan Totuus ulvilan murhan hätäpuhelusta (2024) kertoo, hätäpuhelutallenteesta on varmuudella olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota. Tämä on kiistaton tosiasia, jonka  KRP:n äänitutkija on oikeudessa myöntänyt. Poliisi jäi myös kiinni valheesta väittäessään, että se olisi vuonna 2012 palauttanut hätäkeskuksen varmuusnauhalta hätäpuhelun kahteen kertaan. Sieltä olisi sitten jotenkin sattumalta tupsahtanut myös kaksi toisistaan poikkeavaa tallennetta, jotka kuitenkin olisivat ollet sattumalta täsmälleen samanlaisia kuin ne kaksi aikaisempaa toisistaan poikkeavaa versiota. Hätäkeskuksen mukaan alkuperäinen hätäpuhelu oli kuitenkin hävitetty jo ennen vuotta 2012, joten mitään "palautusta" ei ole voinut tapahtua.

Lisäksi on olemassa vahvat aihetodisteet siitä, että molempia tallenteita on peukaloitu ainakin yhdestä kohdasta. On todennäköisesti olemassa vielä kolmaskin versio, jota ei ole liitetty todistusaineistoon.

Asiasta on tehty virallinen tutkintapyyntö erään yksityishenkilön aloitteesta. Tutkintapyynnöstä ja tutkinnasta on tiedotettu myös medialle. Vallan vahtikoiralle olisi mehukas uutinen, että hätäpuhelutallenne on mätä, mutta puudelit juoksevat karkuun tällaista tietoa. Ulvilan murhan tapauksessa  viranomaisten väärinkäytöksiin ei ole haluttu puuttua. Eläköityneet ja työuransa loppupuolella olevat tutkinnanjohtajat ovat saaneet ihan rauhassa vainota ja syyllistää yksittäistä ihmista julkisuudessa keksityin perustein.

On ironista, että tutkivaa journalismia murhajuttuun liittyen ovat tuottaneet lähinnä muut kuin ammattitoimittajat. Niina Berg on koulutukseltaan juristi. Nettikirjan kirjoittanut nimimerkki Kuolemannaakka on hänkin luultavasti jotain muuta kuin toimittaja. Jos Kuolemannaakka on toimittaja, hän ei ainakaan ole halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Kirjan Oikeusmurha (2025) kirjoittajat Rami Mäkinen ja Matti Rämö sentään ovat toimittajia, mutta tämä sinänsä erittäin hyvä ja perusteellinen kirja käsittelee lähinnä vain SERI-haaraa.

LOPUKSI

Lopuksi todettakoon, että kaikki toimittajat eivät ole mielestäni bimbo-puudeleita, vaan joukossa on toki niitäkin, jotka ovat kertoneet Ulvilan murhasta ihan asiallisesti.

Ja sitten on tietysti se varsinainen vallan vahtikoirien joukko, joka on tajunnut syyttäjän ja poliisin bluffin ja uskaltanut tuoda julki havaintonsa, kuten toimittaja Mikko Niskasaari. Myös Alibi-lehdessä on vuosien varrella uskallettu valottaa tutkinnan pimeää puolta ja tartuttu rohkeasti myös syyttäjän sylikoirien syrjimiin aiheesiin. Alibin tuoreimmasta numerosta voi lukea myös hätäpuhelutallenteeseen liittyvää virkarikostutkintaa käsittelevän jutun, johon minäkin suostuin pitkästä aikaa antamaan pienen kommentin, kun aihe on nyt ajankohtainen.

Luettavaa ja katsottavaa kesäksi:

- Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta / Niina Berg (2024) 
  Saatavilla myös englanniksi:
  The Truth behind the Emergency Call (2025)

- Oikeusmurha / Mäkinen & Rämö (2025)

- Jäikö Ulvilassa kodinhoitohuone tosiaan tutkimatta? / Youtube-video

- Kuolemannaakan nettikirja on saatavilla Google drive:lla,
  osoite: www.shorturl.at/agoNS
  (salasana "ulvila").

Ulvilan murha - kengän koko

Ulvilan murhaajan kengistä jäi takkahuoneen lattialle useita jälkiä, joista parhaat on kuvattu. Ihan kokonaista, ehjää jälkeä kantapäästä kengän kärkeen ei tästä joukosta valitettavasti löydy, mutta käyttämällä mallina toisessa kuvassa näkyvää kengän kärkeä piirsin vapaalla kädellä puuttuvan osan ja mittanauhan mukaan kengänjäljen pituus olisi näin arvioituna 31,5 cm.

Mutta mikä on kengän koko? Juha Joutsenlahti aikanaan kertoi, että kengän jälki vastasi hänen omaa kokoaan 44, joten siitä on hyvä lähteä.

Seuraavaksi tietysti kiinnostaa, mikä mahtaa olla pääepäiltyni kengän koko ja miten hyvin se sopii yhteen lattialta löytyneen jäljen kanssa - ja hyvinhän se sopii. Epäiltyni on kertonut puhuttelussa 3.12.2006 Kare Koskiselle kengän kokonsa olevan 44-45. Pari viikkoa myöhemmin hän on muuttanut kertomustaan ja kengän koko on kasvanut kokoon 45-46. Miksiköhän? Kuvasta päätellen tällä Juha Joutsenlahden kokoisella miehellä ei ole mitenkään poikkeuksellisen isot jalat vaan ennemminkin pienet (ks. kuva ylhäällä vasemmalla). Yksi nettidekkari oli lähettänyt ystävälleni vertailukuvia epäiltyni ja erään naisen kengistä samanmerkkisellä soutulaitteella ja tullut siihen tulokseen, että epäiltyni kengän koko on todennäköisesti 43.

Murhaajan kengän koko näyttäisi siis sopivan hyvin yhteen pääepäiltyni kengän koon kanssa, mutta ainahan on hyvä tehdä lisää varmistuksia. Netistä löytyy useita kokotaulukkoja, joista selviää kengän koon ja jalan pituuden yhteys, mutta mistään ei selviä miten ne pitäisi suhteuttaa kengän pohjan kokoon. Siispä ryhdyin selvittämään tätä ongelmaa mittaamalla omia kenkiäni, jotka ovat kokoa 40. Talvikenkäni ja lattapohjaiset nauhakenkäni olivat molemmat kaksi senttiä pidempiä kuin jalkani pituus. Niistä jäisi lattialle 27,5 cm pitkä jäki. Kiilapohjaisissa sandaaleissani tosin kengän pohja jäi lyhyemmäksi kuin jalkateräni pituus johtuen koron korkeudesta ja kaarevasta muotoilusta.

Jos talvikengän pohja olisi kaksi senttiä pidempi kuin jalkaterän pituus, kokoa 44 olevan kengän pohjan pituudeksi tulisi tasan 30 cm. Siinä tapauksessa takkahuoneen lattialta löytyneet jäljet olisivatkin kokoa 46. Voisiko tämä pitää paikkansa? Lähdimme ystäväni kanssa erääseen varsinaissuomalaiseen tavarataloon tutkimaan asiaa.

Valitsimme kaikkein jykevimmät miesten talvikengät - oikein nastapohjaiset - ja kaivoin pokkana mittanauhan esiin käsilaukustani. Testasimme kokoa 44, koska se oli ollut alkuperäinen oletukseni kengän koosta ja kappas vain - kengän pohjan pituus oli sama kuin takkahuoneen lattialla: 31,5 cm. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Seuraavat kokoa 44 olevat miesten talvikengät olivat saman pituiset - 31,5 cm.

Seraavat 44 kokoiset kengät jäivät vähän lyhyiksi - niiden pituus oli hädin tuskin 31 cm. Tästä mallista tarvittaisiin koko 45 takkahuoneen mittoihin pääsemiseksi.

Vaikka mikään kengänpohjista ei ollut täysin samanlainen kuin murhaajan käyttämissä kengissä, meille riitti se, että kaikkein suurimmat löytämämme kokoa 44 olevat kengät sopivat takkahuoneen jälkiin. Tutkimuksemme mukaan murhaajan kengän koko on siis ollut noin 44-45 kuten kaikesta päätellen myös pääepäillylläni.

Nyt on kaikki tarpeellinen selvitystyö tehty sen selvittämiseksi, löytyiskö joku sellainen seikka, jolla pääepäiltyni voitaisiin sulkea pois. Ei löydy.

Vielä pientä viimestelyä selvitystyöhön, ja sitten pallon voi heittää poliisille.

Hyvää äitienpäivää blogin lukijoille!

Ristiinnaulitseminen ja oikeusvaltio

Tänään vietetään pitkäperjantaita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Kristillisen perinteen mukaan Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmiskunnan synnit.  Jeesuksen kuolemalle oli kuitenkin olemassa myös aivan maallisia syitä. Jeesus oli oman aikansa kapinallinen, joka uskalsi arvostella vallitsevan systeeminen kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä. Sitähän ei tietysti katsottu hyvällä ja Jeesus sai maksaa hengellään rohkeudestaan ja suorista sanoistaan.

Historiallisena ilmiönä ristiinnaulitsemisen ei ollut vain julma rangaistus lakia rikkoneille vaan ennen kaikkea se oli pelote, jolla pidettiin kansaa kurissa. Ristille ei laitettu vain pahimpia murhamiehiä ja muita vakavia rikoksia tehneitä vaan kuka tahansa saattoi joutua ristiinnaulituksi pienistäkin rikoksista, esimerkiksi siitä, että oli mennyt arvostelemaan valtaapitäviä.

Nykymaailmassa ei enää naulita ihmisiä ristille konkreettisesti vaan ripustamalla heidät joukkotiedotusvälineisiin. Median hampaisiin - aivan kuten oikealle ristille - voi joutua ihan mistä syystä tahansa riippumatta asian vakavuudesta. On murhia, joista ei kukaan saa koskaan tietää yhtään mitään median välityksellä, koska ketään ei kiinnosta. Ja sitten on niitä pienenpieniä puolihuolimattomia virheitä, joista kaikki saavat tietää kaiken asiaan kuuluvan ja kuulumattoman, esimerkiksi jos joku menee näyttämään epäillyn valokuvaa todistajalle ennen tunnistustilaisuutta ja tämä sama joku menee sitten myöhemmin laukomaan viranomaisen kannalta kiusallisia totuuksia.

Pienemmässä mittakaavassa ristiinnaulitsemista voi tapahtua myös työyhteisöissä, netin keskustelupalstoilla ja lehtien yleisönosastoilla. Se on tehokas pelote, jolla laitetaan suut tukkoon niiltä, joilla saattaisi olla jotain huomautettavaa systeemin toiminnasta.

Minut on ristiinnaulittu jo moneen kertaan, jotta poliisi, oikeuslaitos, syyttäjät ja tietyt asiantuntijoina esiintyvät viranomaistahot saisivat säilyttää kasvonsa. En kuitenkaan ole systeemin ainoa uhri. Jens Kukka on ristiinnaulittu, jotta saatiin potkaistua käyntiin se murhajutun "sivujuonne", jolla saatiin valituslupa ja toinen kierros murhajutun oikeusmurhataistelussa. Entinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ristiinnaulittiin todella näyttävästi, koska hän oli rehellinen ja piti kiinni kannastaan. Myös professori Pekka Santtila on saanut kokea virkamiesten koston osoitettuaan virheitä virkamiesten työn tuloksissa. Muitakin esimerkkejä riittää, mutta edellä mainitut henkilöt todennäköisesti ovat saaneet kaikkein kovimman kohtelun.

Median edustajat itsekään eivät ole suojassa ristiinnaulitsemiselta. Kun radiotoimittaja Tuomas Karemo teki minusta haastattelun ennen kuin hovioikeus oli tehnyt päätöksen murhajutussa, hän sai osakseen sekä julkista että vähemmän julkista arvostelua kollegoiltaan. Samoin elokuvaohjaaja Pekka Lehtoa on paheksuttu, koska hän näytti dokumentissaan lasteni onnellisia kasvoja ajalta ennen poliisikatastrofin syntyä.

Tuomas Karemon ja Pekka Lehdon kohtelu tuo hyvin esiin vallitsevan systeemin syvän kaksinaamaisuuden. En muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni missään mediassa paheksutun sitä, että syyttäjät ovat puhuneet asioista ennen oikeudenkäyntiä tai ennen tuomion julistamista, tai että syyttäjätaho on härskisti hyväksikäyttänyt lapsiani saavuttaakseen omia tavoitteitaan.  Syyttäjä saa puhua puuta heinää ihan niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta jos joku uskaltaa tuoda esiin totuuden murusia, vastustus on ankara.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeusvaltioon?

Alun perin oikeusvaltion perusidea oli se, että on parempi pitää 100 syyllistä vapaana kuin yhtään syytöntä tuomittuna. Oikeusvaltion tarkoitus oli siis suojella syyttömiä.

Väitän, että tällaista oikeusvaltiota ei enää ole olemassakaan. Ei ainakaan Suomessa.

Nykymaailmassa käsite oikeusvaltiosta näyttää ainakin mediassa tarkoittavan sitä, että oikeuslaitokselle on annettu diktaattorin valta ja lainvoimaisia tuomioita käsitellään ikään kuin kirveellä kiveen hakattuina totuuksina - ja tämäkin on itse asiassa hurskastelua, koska sekään ei päde tasa-arvoisesti kaikkiin tuomioihin.

Harva toimittaja uskaltaa tarttua tikullakaan minun ja Jens Kukan saamaan väärään tuomioon seksuaali- ja pahoinpitelyasiassa, koska siitä on olemassa lainvoimainen tuomio, jota toistaiseksi emme vielä ole saaneet purettua.  Meidät on ristiinnaulittu rikoksista joita ei ole koskaan tapahtunut pelkästään tulkinnanvaraisilla, asenteellisilla lääkärinlausunnoilla ja kertomuksilla, joita kukaan ei ole pitänyt kokonaisuudessaan uskottavina. Mediassa asiaa käsitellään kuitenkin ikään kuin totuutena, koska asiasta on lainvoimainen tuomio.

Sama ei kuitenkaan päde murhajutun tuomioon.  Vaikka Anneli Auer on todettu lainvoimaisella tuomiolla syyttömäksi murhaan, Anneli Aueria koskevissa kirjoituksissa näköjään on tullut tavaksi todeta sivuhuomautuksena, että toimittaja ei ota kantaa syyllisyyteen tai syyttömyyteen. Näin toimittaja pesee kätensä jutusta ja välttää kollegoiden mahdollisen paheksunnan.

Tuomiot voi purkaa. Ristiinnaulitseminen on ikuinen.

Minun tapaukseni on selvästi osoittanut, että oikeusvaltio ei toimi. Syytön tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja samaan aikaan oikea syyllinen on saanut olla jo pian 10 vuotta vapaana. Syyttäjä ei tee muuta kuin pyörittelee käsiään ja latelee puolitotuuksia, joilla selittelee muka tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä.
---

Ensi kerralla palaan taas Ulvilan murhaajan jäljille.

Pääsiäislukemista ruotsiksi  (Meddelanden från Äbo Akademi):
- https://mfaa.abo.fi/?article=bortom-rimligt-tvivel

Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.

Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies

Satakunnan Kansassa uutisoitiin 6.9.2015 asuntomurrosta yöllä kello 3:20 Ulvilassa tyhjillään olleeseen omakotitaloon. Tutkintaa johtanut rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Lounais-Suomen poliisista on heti osannut kertoa, että kyse ei ole oman kylän pojista vaan tekotavan perusteella murtautujat ovat tulleet kauempaa.

Eihän nyt kukaan ulvilalainen sellaista tekisi. Ei ainakaan kello 3:20 aamuyöllä - siihen aikaan Ulvilassa kaikki ovat nukkumassa.

Tapio Santaoja sen tietää. Onhan hänellä itselläänkin omakotitalo Ulvilassa.

Meilläkin oli omakotitalo Ulvilassa ja meillekin murtauduttiin sisään aamuyöllä 1.12.2006. En tiedä, missä Tapio Santaoja silloin oli, koska kukaan ei ole kysynyt häneltä. Ei häneltä saatu myöskään DNA-näytettä silloin, kun oletuksena oli, että takkapuun kulmasta löytynyt DNA todennäköisesti olisi peräisin tekijältä.

Tiedän vain, että Porin poliisissa Tapio Santaoja ei ollut juuri sillä hetkellä. Hän tuli takaisin poliisin palvelukseen keväällä 2007 ja minut hän tapasi ensimmäisen kerran saman vuoden kesällä, kun hän tuli näyttämään minulle valokuvia, joiden joukossa oli myös kuva porilaisesta näyttelijästä Kai Tannerista, jota poliisi silloin epäili tekijäksi.

Ensivaikutelmani Tapio Santaojasta oli neutraali. Hän ei herättänyt minussa erityisen positiivisia tai negatiivisia tunteita.

En silloin aavistanut, että tämä tapaaminen oli ratkaiseva sysäys, joka teki minusta ihanteellisen uhrin Tapio Santaojan päivänvaloa kestämättömälle vehkeilylle, jonka ensimmäinen uhri oli Kai Tanner.

Kun Tannerin jutusta ei tullut mitään, minusta tuli seuraava uhri.

Pauli Kuusirannan oikea käsi

Kun komisario Juha Joutsenlahden aika tutkinnanjohtajana päättyi loppukesällä 2008 ja tilalle tuli Pauli Kuusiranta, Tapio Santaoja sai vapaat kädet toteuttaa itseään.

Käytännössä se merkitsi sitä, että mieheni Jukka S. Lahden murhan selvittäminen päättyi kuin seinään. Olen lukenut kaikki tuon ajan paperit, ja tosiaankin - ketään oikeasti mahdollista epäiltyä ei tutkinnanjohtajan vaihduttua enää ole tutkittu.

Pauli Kuusiranta hyväksyi sen, että kun ei syyllistä löytynyt, tehdään sellainen.

Tapio Santaoja oli jo löytänyt sopivan ehdokkaan - nainen joka ei tykkää siivota ja joka ei ole oman kylän tyttöjä, Anneli Auer, Jukka S. Lahden vaimo.  Vaimolla oli suuri kannatus niiden rivipoliisien keskuudessa, jotka olivat olleet mukana jossain vaiheessa tutkintaa, mutta joilta puuttui kokonaiskäsitys selvitetyistä asioista.

Tosin Tapio Santaojalla oli lukuisten kuulustelujen ansiosta hyvin tiedossa, että Jukka oli niin hyvä ja omistautunut perheenisä, että se oli joidenkin mielestä jopa ärsyttävää, eikä Annelistakaan ollut kellään pariskunnan tutulla tai sukulaisella mitään pahaa sanottavaa. Annelilla ei ollut mitään syytä tappaa Jukkaa.

Rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalla oli kuitenkin taskussaan pari valttikorttia: Anneli Auer oli vaimo, ja vaimosta on aina helppo tehdä syyllinen, Kuka sitä tietää, mitä tapahtuu neljän seinän sisällä. Sellaista sattuu.

Toinen valttikortti oli Anneli Auer itse. Tapio Santaoja oli tavannut minut ja nähnyt minussa heti suurta potentiaalia: olin hänen mielestään samanlainen kuin hänen oma vaimonsa. Siitä päätellen hänen vaimonsa on ilmeisesti yhtä kiltti, sinisilmäinen ja helposti vedätettävä kuin minäkin.

Koska mitään näyttöä ei ollut eikä voinutkaan olla, sitä alettiin tehdä.

Jo syksyllä 2008 tehtiin rekonstruktioita mm. lasin rikkomisesta ja ovesta kiipeämisestä. Rekonstruktio osoitti selkeästi, että ikkuna oli rikottu ulkoapäin, mutta Tapio Santaoja keksi, että tämän pikku ongelman voisi kiertää kauempana olevalla yksittäisellä lasinpalalla. Olisihan se yksi pala voinut vaikka lentää sisältäkin päin.

Kiipeilyrekonstruktiot osoittivat, että isokokoinenkin mies mahtuu hyvin kulkemaan rikotusta ikkuna-aukosta, mutta koska kaikille se ei ollut ihan yhtä helppoa, tämänkin voisi röyhkeästi kääntää osoittamaan jotain ihan muuta kuin totuutta. Ainakin sitä voisi yrittää.

Jossain vaiheessa Tapio Santaoja keksi, että hätäpuhelutallenteelta ei kuulu sellaisia ääniä, joita voisi kuvitella kuuluvan. Järjestettiin äänirekonstruktio, jossa pojat panivat talon rytisemään ja tehtiin kaikenlaisia muitakin ääniä, joista osa saatiin kuulumaan, osa ei. Äänirekonstruktio videoitiin, mutta koska vertailu videoihin ilmeisesti osoitti, että aika paljon ääniä häviää matkalla, nämä videot ovat myöhemmin kadonneet jäljettömiin.

Mukana äänirekonstruktiossa oli KRP:n surullisenkuuluisa Tuija Niemi.

Lisäksi Tuija Niemi  laati Tapio Santaojan pyynnöstä konstaapeli Holapan toimittamalta CD-levyltä täysin uuden litteroinnin, jossa ulkopuolisen tekijän äänet muutettiin Jukan ääniksi ja laitettiin Annelin suuhun uusi sana  (u)ole, jota kukaan muu ei ollut aikaisemmin kuullut.

Enää oli jäljellä yksi vaihe. Piti saada Anneli Auer itse uskomaan, että hän oli surmannut miehensä ja kokenut sen jälkeen muistinmenetyksen. Sitten hänet pitäisi saada tunnustamaan.

Tapio Santaoja on sellainen luontainen helppoheikki ja manipuloinnin mestari, että Anneli Auer oli aivan yhtä helppo puhua päästään pyörälle kuin KRP:n Tuija Niemikin.

Tajusin tulleeni huijatuksi vasta muutamaa viikkoa myöhemmin - nopeammin kuitenkin kuin Tuija Niemi, joka ei ilmeisesti ole tajunnut sitä vieläkään.

Taas tehtiin Tapsat

Olen myöhemmin saanut selville Tapio Santaojan epärehellisyydestä paljon muutakin. Aina, kun jostain nousee esiin kyseenalaista uutta näyttöä, outoja asioita puhuvia uusia todistajia tai omituisia lausuntoja, yleensä niiden takaa näyttää paljastuvan sama vanha Tapio Santaoja.

Vaikka kuulin syksyllä 2011 kotietsinnän yhteydessä paikalla olleelta turkulaiselta poliisilta, että hänen tietojensa mukaan Tapio Santaoja oli siirretty syrjään tutkinnasta, sain myöhemmin havaita, että näin ei suinkaan ollut. Tapio Santaoja veteli naruja takapiruna ihan niinkuin ennenkin ja toimi kenraalina myös lasten kertomuksista nousseessa uudessa seksuaalirikos- ja pahoinpitelyhaarassa, kuten uuden tutkinnan puhtoiseksi keulakuvaksi nostettu konstaapeli Jouni Kostensalo on oikeudessa myöntänyt.

Olen tehnyt Tapio Santaojasta rikosilmoituksenkin, mutta ilmoitus sysättiin syrjään vähin äänin. Vaikka esimerkiksi valehtelusta ja esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärentämisestä on olemassa ihan konkreettista näyttöä, poliisirikosten hautaajana tunnettua kihlakunnansyyttäjää Tapio Mäkistä virkarikos ei hetkauttanut.

Tapio Santaojan bravuuri on oikean tiedon vaihtaminen vääräksi, mikä tulee esiin kautta linjan sekä suoraan että epäsuorasti.

Suoralle toiminnalle on jo kehittynyt oma termikin: "tehdä Tapsat". Jos jostakin näyttää puuttuvan jotakin materiaalia ja sen tilalle on kopioitu moneen kertaan täysin merkityksetöntä tietoa, on mitä ilmeisemmin tehty Tapsat.

Näin oli tehty esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteelle, mutta olen huomannut saman ilmiön myös lukiessani pöytäkirjasta poisjätettyjä kuulusteluja ja tutkiessani Porvoon poliisin työvuorolistoja. Viimeksi huomasin nyt tänä syksynä, että myös Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdolle vuodelta 2009 oli tehty Tapsat.

Mitähän kaikkea muuta Tapsa on ehtinyt tehdä, mitä kukaan ei ole vielä huomannut?

Motiivi hakusessa

Tapio Santaojan motiivi on minulle epäselvä. Onko kyse vain siitä, että minä en ole oman kylän tyttöjä ja että minä vaikutin hänestä aidosti oudolta? Vai onko takana jotain muuta?

Ainakaan ei voi olla kyse julkisuudesta, koska Tapio Santaoja ei ole halunnut tuoda itseään esiin tämän jutun yhteydessä toisin kuin eläköityvä tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, joka patsasteli aikanaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin syytettä oli edes nostettu.

Ehkä syy on oikean murhaajan suojelu syystä tai toisesta. Tai ehkä Tapio Santaojalla on tämän lisäksi muitakin salaisuuksia suojeltavana, jotka tutukinnan jatkuessa olisivat saattaneet paljastua.

Lukiessani viime syksynä pöytäkirjoista pois jätettyjä papereita, minulle selvisi paitsi se, kuka Ulvilan murhaaja todennäköisesti on, myös se, että tämä murhaajaksi epäilty mies on Tapio Santaojan erityisessä suojelussa. Kesäkuussa 2007 Tapio Santaoja sai nimittäin ulvilalaista pubinpitäjää kuulustellessaan niin  mielenkiintoisen vihjeen tästä henkilöstä, että sen olisi ilman muuta odottanut johtavan lisätutkintaan kyseisen henkilön kohdalla.

Tapio Santaoja ei kuitenkaan tehnyt mitään, vaan päin vastoin juuri tässä kohdassa hänelle tuli kiire löytää joku muu epäilty. Noin viikon sisällä em. kuulustelusta Porin poliisi oli Santaojan ehdotuksesta tekemässä porilaisesta näyttelijästä täysillä syyllistä, vaikka tämä toinen mies olisi ollut moninkertaisesti parempi epäilty.

Epäilin jo syksyllä 2014, että Tapio Santaoja ja oma epäiltyni ovat tuttuja keskejään. Tämä epäily vahvistui myöhemmin. Lisäksi selvisi, että Tapio Santaoja ja murhaepäilty asuivat vain parin kadunvälin päässä toisistaan.

Onko kyse vain siitä, että oman kylän poikia ei epäillä - eikä varsinkaan naapuria - vai onko takana vielä jotain muuta?

Miksi Tapio Santaoja oli välillä töissä muualla, mutta palasi takaisin Porin poliisiin keväällä 2007?

En osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta yksi asia on varma: olipa takana joku suurempi kuvio tai ei, Tapio Santaoja edustaa minulle sellaista epärehellisen poliisin perikuvaa, joita olin luullut olevan vain amerikkalaisissa elokuvissa - ei täällä koti-Suomessa, ei samassa kylässä  eikä ainakaan omassa naapurustossa.

Niin sinisilmäinen minäkin joskus olin.

Linkkejä

- Satakunnan Kansa 6.9.2015: Uutinen asuntomurrosta Ulvilassa
- Tapio Santaoja / anneliauer.com
- Tapio Santaoja / niinaberg.com
- Tuija Niemi