lauantai 14. lokakuuta 2017

Kuulumisia


Tervehdys muuttokuorman keskeltä!

Olen saanut lähes kaikki tavarat paikoilleen, mutta olohuoneessani on vielä laaja kasa oikeusjuttuihin liittyvää paperia, CD- ja DVD-levyjä sekä lehtileikkeitä, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Joudun kantamaan ihan kirjaimellisesti mukanani sitä valtavaa taakkaa, joka kahden eri haaran oikeustaisteluista on vuosien varrella kertynyt.

Asunnon remontti on vielä kesken. Kesken on myös moni muu asia. En voi heittää pois yhtäkään paperia, ennen kuin molemmat jutut on selvitetty pohjia myöten.

Murhaaja on edelleen vapaana. Olen kerännyt loppusilausta vaille olevan muistion murhaepäiltyyni liittyen. Syy, miksi aineisto on jäi toistaiseksi lepäämään on se, että poliisiviranomainen, jonka kanssa aiheesta keskustelin, oli sitä mieltä, että aika ei ole nyt kypsä jutun uudelleen avaamiseen. Tutkinta on edelleen niiden porilaisten poliisien käsissä, joiden etu on oman omanarvontunsa vuoksi pitää oikea totuus haudattuna. Koska sama joukko on levittänyt omaa "sisäpiirin tietoaan" myös muualle poliisivoimiin KRP:tä myöten, kukaan ei halua koskea juttuun kepilläkään. Jos haluaisikin, kukaan ei halua Juha Joutsenlahden kohtaloa.

Pinnan alla kuitenkin kytee ja poliisiviranomainen oli sitä mieltä, että aikanaan tuulet kääntyvät ja tulee selvitys siitä, mikä Ulvilan surman tutkinnassa Pauli Kuusirannan kaudella meni pieleen ja samassa yhteydessä herää myös kiinnostus siihen, kuka oli se äärilaitojen mies, joka surmasi raa´asti perheen isän ja on onnistunut välttelemään kiinni jäämistä kaikki nämä vuodet. Silloin on aika vetää muistio esiin.

Kesken on myös jutun toinen haara, jonka lainvoimainen väärä tuomio on edelleen purkamatta. Tulen palaamaan tähän aihepiiriin myöhemmin blogissani.

Tällä kertaa kirjoitan ihan vain siksi, että blogini kommenttiosion kautta olen saanut aina silloin tällöin kyselyjä siitä, milloin aion jatkaa blogiani ja että kertoisin edes kuulumisiani, jos ei oikeusjutuista ole mitään uutta kerrottavaa.

Olen kevään jälkeen ottanut hieman etäisyyttä oikeustaisteluun ja yrittänyt tehdä välillä muita asioita. Viisi vuotta vankilassa on pitkä aika ja pelkästään netissä ja muualla tapahtunut tekninen kehitys on ollut niin valtavaa, että minulta on mennyt pari vuotta aikaa päästä edes joten kuten nykyhetken tasalle.

Lisäksi olen joutunut rakentamaan elämääni uudestaan lähes tyhjjästä. Kun vapauduin keväällä 2015 vankilasta koevapauteen, olin menettänyt työni, perheeni, omaisuuteni ja toimeentuloni. Olin suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana muuttaessani pois kotoa, paitsi että silloin oli koko elämä edessä päin - nyt moni asia on jäänyt lopullisesti taakse päin. Henkisesti raskainta on ollut kestää lasteni menetys tietäen, että sitä menetystä mikään ei tule koskaan koskaan korvaamaan eikä sitä aikaa saa takaisin.

Kun viime syksy meni kirjani julkistamiseen liittyviin tilaisuuksiin, tämä syksy on mennyt muuton ja remontoinnin merkeissä, joten aika on ollut kortilla. Nyt alkaa hiukan helpottaa. Kirjastani ilmestyi tänä syksynä uusi pokkaripainos päivitetyin loppusanoin ja sitä on saatavilla mm. Into-kustantamon nettikaupasta niille, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea Murhalesken muistelmia.

Tarkoitukseni on jatkaa blogia syksyn ja talven aikana. Moni asia on vielä käsittelemättä, joten tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan myöhemmin!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Hätäpuhelun monet versiot

Kuva: Konstaapeli Holappa KRP:n rikosteknisessä laboratoriossa 2009

Näin ystävänpäivänä onkin juuri sopiva hetki palata ajassa takaisin siihen päivään, jolloin Tapio Santaojan ja Tuija Niemen pienet, mustat sydämet alkoivat sykkiä täydelliseen tasatahtiin - päivään, jona Tapsa sai Tuijalta käänteentekevän, uuden äänilausunnon. Tämä päivä osui elokuulle 2009. Lausunnon mukaan Tuija sai tuolloin Porista CD-levyllä hätäpuhelun, josta hän vielä saman päivän aikana onnistui kaivamaan esiin hyytävän UOLE-huudon, jota tosin lehtitietojen mukaan hän joutui etsimään satojen työtuntien verran.

Ehkäpä löytämistä auttoi se, että Tapio Santaoja oli jo aikaisemmin vihjaissut, mistä kohdasta uutta sanaa pitäisi etsiä.

Ehkä.

Ehkä ei.

Ehkä UOLE löytyikin siksi. että Tuija Niemi itse tiesi jo etukäteen, mitä konstaapeli Holapan tuomalta levyltä pitäisi löytyä. Sisältyihän UOLE jo saman vuoden kesänä FBI:lle toimitettuun hätäpuheluversioon. Alkuperäisessä versiossahan sitä ei kuulunut, vaan siinä kohdassa kuului jotain ihan muuta, kuten Mika Sihvosen Tampereella 2008 tekemästä, erittäin tarkasta äänianalyysistä voidaan todeta. Olen käsitellyt tätä aihetta blogissani jo aikaisemmin otsikolla Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus, joten en toista samaa asiaa tässä.

Myöhemmin olen miettinyt, miksi  hätäpuhelun näyte 26 (esitutkintapöytäkirjan liite 15 A) ja FBI:lle toimitettu näyte poikkeavat toisistaan. Näyte 26 on siis se hätäpuheluversio, jota oikeudessa on kuunneltu muka alkuperäisenä.

Myöskään FBI:lle lähetetty versio ei voi olla aito ja alkuperäinen, koska siitä puuttuu Amandan rääkäisyn perässä kuuluva lasin kilahdus. Alkuperäisellä versiolla tämä ääni on kuulunut - onhan Juha Joutsenlahti sen jo aikanaan kuullut. Tämä on tullut selväksi oikeudessa, kun Juha Joutsenlahti on kertonut episodista, jossa oli selvinnyt, että Tuija Niemi oli poistanut omalta työkappaleeltaan Amandan rääkäisyn kokonaan. Samalla oli poistunut myös rääkäisyn perässä kuulunut kilahdus, jonka Joutsenlahti arveli syntyneen veitsen tipahtamisesta. Amandan rääkäisy FBI:n versiolla kuuluu, joten kyseessä ei voi olla Tuija Niemen työkappale.

Ehkäpä FBI:lle lähetetty versio oli ensimmäinen väärennös, jota korjailtiin myöhemmin lisäämällä siihen takaisin rääkäisyn perässä kuuluva kilahdus. Ehkäpä Tuija Niemi muisti Juha Joutsenlahden kysymyksen ja tajusi mokanneensa.

Oma lukunsa muka alkuperäisen hätäpuhelun muunteluun syntyi vielä murhajutun toisella kierroksella, kun muka hätäkeskuksessa säilytetystä alkuperäisestänauhasta otettiin muka uusi alkuperäinen versio ja kappas vain - kilahdus hävisi taas. Sinänsä on aika erikoista, että tässä vaiheessa ylipäätään otettiin uusi kopio "alkuperäisestä" nauhasta. Miksi? Ehkäpä siksi, että ääniasiantuntija Risto Hemmi oli tulkinnut kilahduksen lasin ääneksi ja siitä piti päästä eroon,koska lasin ääntä ei pitänyt kuulua.

Lisäksi vielä Tuija Niemi on jossakin uuden kierroksen lausunnossaan maininnut sellaisestakin uudesta versiosta, jossa äänen voimakkuus poikkeaa aikaisemmasta versiosta. Näitä uuden kierroksen versioita tosin ei koskaan kuunneltu oikeudessa. Siellä aitoa ja alkuperäistä on edustanut vain näyte 26.

Sitten on tietysti vielä se Tampereella kuunneltu oikeasti aito versio, jolla UOLE-kohdassa kuuluu naisen huudon sijasta lapsen sanoma hiljainen "Ketä siel on?". Koska tämän havainnon on tehnyt luotettava ja riippumaton taho aikana, jolloin kellään ei ollut intressejä vääristellä kuulohavaintoja suuntaan tai toiseen, minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällaista versiota joskus olisi ollut olemassa.

Enää jää yksi kysymys: Missä ja miten alkuperäisen version tilalle tuli jotain muuta? Lennätettiinkö konstaapeli Holappa Tuija Niemen luokse mukanaan Porissa tehty uusi versio vai syntyikö se uusi versio Tuija Niemen pajassa?

Monestakin eri syystä veikkaan, että muunneltu tallenne syntyi Tuija Niemen pajassa. Ennen kaikkea kuitenkin Holapan vuoksi.  Miksi muuten Tuija Niemi olisi varta vasten maininnut lausunnossaan, että sai CD-levyn konstaapeli Holapalta? Sellainen ei ole tapana KRP:n Rikosteknisen laboratorion lausunnoissa.

Virkarikosteknisen laboratorion lausuntoihin sellainen sen sijaan sopisi. Yleisen elämänkokemuksen mukaan aitoa asiaa ei yleensä ole tarvetta todistaa aidoksi, ellei sitä joku joskus kyseenalaista. Jostain kumman syystä Tuija Niemi tunsi kitenkin tarvetta tuoda esiin lausunnossaan, että levy oli varmasti peräisin jostain muualta kuin hänen omasta laboratoriostaan ilman, että kukaan edes epäili asiaa. Korostan vielä, että missään muussa lausunnossa ei mainita nimeltä näytteen tuojaa, ja siksi juuri tämä haiskahtaa niin epäilyttävältä.

Kun aihetodisteiden määrä väärennöksestä on näinkin massiivinen, herää vielä toinenkin kysymys: Miksi kukaan ei tee mitään?

Valtakunnansyyttäjä on puuttunut paljon pienempiinkin rikoksiin, jopa sellaisiin, jotka ovat oikeasti asianomistajarikoksia. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Kai Tannerin Juha Joutsenlahteen kohdistama juttu - aloite siihen tuli valtakunnansyyttäjältä - tai Mikko Niskasaareen kohdistunut vaino, josta olen kuullut.

Olen kuullut huhuja myös siitä, että Aarnion jutussa olisi käytetty väärennettyjä todisteita häntä vastaan. Kuulemma poliisi väärentää todisteita kaiken aikaa, jos se uskoo jonkun syylliseksi. En ota kantaa Aarnion juttuun, koska en siitä mitään tiedä, mutta en yhtään hämmästyisi, jos huhut olisivat totta.

Ei se ainakaan lisää luottamusta valtakunnansyyttäjävirastoa ja oikeuslaitosta kohtaan, jos todisteiden väärentämistä, poliisin valehtelua, harhaanjohavien rekonstruktioiden tuottamista yms. katsotaan läpi sormien ja valtaa käytetään niitä vastaan, jotka ovat rehellisiä ja uskaltavat tuoda julki vallitsevan systeemin räikeimpiä epäkohtia.

Jos sinulla sattuu olemaan suhteita poliisiin tai syyttäjälaitokseen, käytä niitä! Muuten tässä asiassa ei tule ikinä tapahtumaan mitään!

Aloite virkarikosten tutkintaa pitää saada virkakoneistosta sisältä päin.

Hyvää ystävänpäivää!

Lukemista:
- Tuija Niemi ja suuri UOLE-huijaus
- Tampereen yliopiston analyysi / Mika Sihvonen
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Virkamies nettikiusaajana

tiistai 27. joulukuuta 2016

Vuosikatsaus 2016

Kuva: Murha ja oikeusmurha - Vuosikatsaus 2016

Vuosi 2016 merkitsi vihdoin loppua poliisin ja viranomaisten vuosia jatkuneelle vainolle, jonka kohteena olin ollut syksystä 2008 lähtien. Korkein oikeus ei enää myöntänyt valituslupaa syyttäjälle murhajutussa. Pitkittynyt oikeusmurhakierre päättyi murhajutun osalta siihen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa murhajutun sivutuotteena syntyneestä SERI-oikeusmurhavyyhdistä, jota ei saatu purettua vieläkään. Juttu joutui "nuorisojaoston" käsiin, joka typeryyttään, ylimielisyyttään tai sitten ylemmältä taholta tulleen määräyksen vuoksi laittoi purkuhakemuksen läpihuutojuttuna arkistoon. Perusteluista näki, ettei KKO:n nuorisojaosto ollut tajunnut lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Tuskin se edes vaivautui lukemaan purkuhakemuksen liitteenä olleita asiantuntijalausuntoja.

Taistelu väärän SERI-tuomion purkamiseksi jatkuu siis edelleen.

Myös murhajuttu jatkuu. Sain nyt joulukuussa vielä yllättävältä taholta uutta tietoa pääepäillystäni, josta muiden jo aikaisemmin tiedossani olleiden seikkojen ohella keskustelin vähän ennen joulua erään poliisin kanssa.

Tämän poliisin mielestä pääepäiltyni pitäisi ehdottomasti saada tutkittvaksi, mutta aika ei välttämättä ole paras mahdollinen juuri nyt. KRP:llä on niin paljon väärään tietoon perustuvaa väärää asennetta, että sinne juttua voi olla tällä hetkellä hankala saada. Kunhan tulee oikea hetki, murhalla on kuitenkin kaikki edellytykset tulla selvitetyksi. Poliisin keinovalikoimiin kuuluu menetelmiä, joita pääepäiltyyni voisi hyvin soveltaa. Poliisi kehotti minua olemaan kärsivällinen.

Murha ei vanhene. Virkarikos sen sijaan vanhenee. Törkeä virkarikos vanhenee kuitenkin vasta 10 vuodessa. Siispä on täysin mahdollista, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi saadaan vielä kiinni virkavirheistään, joita on äärimmäisen vaikea uskoa pelkäksi vahingoksi.

Vuoden henkilökohtainen kohokohtani oli hetki, jona sain vihdoin kirjani Murhalesken muistelmat valmiiksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen työkykyni ei ole enää entisensä ja pelkästään kirjoittaminen oli voimia vievä kokemus. Kun kirjoitin, jouduin elämään kaikki kammottavat tapahtumat uudestaan.

Samoin kirjan julkaisuun liittyvät esiintymiset olivat valtava haaste. En olisi koskaan arvannut, että tulisin vielä esiintymään satojen ihmisten edessä Suomi-Areenassa, TV:n keskusteluohjelmissa tai Helsingin kirjamessuilla, koska olen aina kammonnut esiintymisiä. Selvisin joka tapauksessa hengissä näistäkin tilaisuuksista ja olen tyytyväinen, että uskalsin lähteä.

Arvasin jo etukäteen, että kirjani tulisi kohtaamaan suurta vastustusta niissä piireissä, joissa ei ole ollut halua horjuttaa ennakkouskomuksia. Siihen nähden kirjani on myynyt erittäin hyvin. Parhaimmillaan se oli Akateemisen kirjakaupan ykkönen, Mitä Suomi lukee -listan kuudennella sijalla ja se on myynyt hyvin myös äänikirjana. Olen saanut hyvää palautetta lukijoilta sekä kasvotusten että blogin välityksellä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kirja, joka oikoisi tiettyjä vääriä käsityksiä, mutta olisi lukijalle myös mieleen jäävä lukuelämys. Tunnen onnistuneeni molemmissa.

Kiitokset kaikille niille, jotka ovat antaneet myönteistä palautetta tai olleet muuten vain hengessä mukana. Erityiskiitokset Niinalle, joka on jaksanut kuunnella murheitani pitkillä kävelylenkeillä!

Kiitokset myös sille kouralliselle ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet blogiini jotain negatiivista. Kiitos, että olen saanut olla se ylivuotoviemäri, joka on saanut auttaa sinua jaksamaan omien murheittesi kanssa omassa elämässäsi!

Oikeustaistelu ja blogin kirjoittaminen jatkuvat edelleen. Hyvää uutta vuotta 2017!

torstai 1. joulukuuta 2016

Ulvilan murha 10 vuotta

Kuva: Ulvilan murha 10 vuotta

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan makasin sairaalassa kytkettynä laitteeseen, joka piti vasemman keuhkoni toiminnassa. Olin saanut aamuyöllä rintaani hengenvaarallisen veitseniskun tuntemattomalta mieheltä, joka oli tunkeutunut omakotitaloomme Ulvilassa. Jos veitsi olisi uponnut vähänkin syvemmälle - suoraan sydämeen - olisin kuollut.

Minä jäin kuitenkin henkiin. Mieheni Jukka S. Lahti sen sijaan kuoli.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen fyysisesti elossa, mutta olen menettänyt melkein kaiken muun arvokkaan, mitä minulla joskus oli. Mitä murhaaja ei minulta vienyt, sen vei Porin poliisi, syyttäjälaitos ja joukko kelvottomia tuomareita. Oikeusmurhan SERI-haaran purkaminen on edelleen työn alla, ja alkuperäinen murhaajakin pitäisi saada kiinni.

Olen kasannut pikku hiljaa muistiota murhaepäillystäni.  Nyt marraskuun lopulla sain vihdoinkin haltuuni  kauan kaipaamani lehtiartikkelit murhan ensimmäisistä uutisoinneista.

Mediassa kerrottiin heti seuraavana päivänä murhaajan tuntomerkit ja otsikoissa epäiltiin, että kyseessä oli kosto Luvatan antamista potkuista. "Poliisi etsii murhan motiivia Luvatan rajuista vähennyksistä", luki paikallislehti Satakunnan Kansassa. Tekstistä kyllä selvisi, että poliisilla oli muitakin epäilyjä, mutta otsikot viittasivat nimenomaan pääepäiltyni entiseen työpaikkaan Luvataan. Epäiltiinpä iltapäivälehdessä sitäkin, että murhaaja oli todennäkäisesti saanut vammoja.

Eipä ihme, että vaatteiden läpi naarmuuntunut pääepäiltyni joutui paniikkiin ja ryhtyi illemmalla viiltelmään itseään fileerausveitsellä - tai lavastamaan viiltelyä. Olihan poliisi jo jäljillä.

Käsivarren viiltelyt vielä joku voisi uskoa - kasvojen viiltelyä ei. Poliisikin epäili, mutta pääepäiltyni onneksi poliisilla oli niin paljon muita vihjeitä tutkittavana, että se jätti pääepäiltyni rauhaan avovaimon antaman alibin verukkeella.

Nyt jälkiviisaana voisin arvostella poliisia siitä, ettei se kuiduttanut pääepäiltyni autoa ja asuntoa eikä laittanut häntä hajutestiin. Kynnenalusnäytteetkin jäivät ottamatta. Ymmärrän kuitenkin, ettei poliisin kannattanut vielä tässä vaiheessa panostaa liikaa yhteen epäiltyyn, kun iso joukko muita oli vielä tutkimatta. DNA-näyte häneltä otettiin heti kun selvisi, että takkapuun kulmaan oli todennäköisesti jäänyt jälki murhaajasta. Valitettavasti silloin ei kukaan vielä tiennyt, että se onneton jälki olikin tarttunut takkapuuhun KRP:n laboratoriosta.

Osuipa silmiini vanhoja uutisia lukiessani myös Porin poliisin entisen päällikön Timo Vuolan haastattelu. Vuola totesi, että paikallaan polkevissa henkirikosjutuissa on syytä vaihtaa tutkinnanjohtajaa, jos menee vuosikin ilman läpimurtoa. Täytyy sanoa, että kerrankin olen Timo Vuolan kanssa jostain samaa mieltä.

Muistiostani puuttuu vielä vastaus muutamaan kysymykseen. Sitten pitäisi vielä löytää uusi tutkinnanjohtaja. Muualta kuin Porista.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vastapainona ikuiselle oikeustaistelulle olen tehnyt vaihteeksi joulublogia ja söimme eilen tyttäreni kanssa kuorrutettuja piparkakkuja. Muistelimme samalla menneitä ja katselimme kuvia, joita otin viime kesänä paikasta, johon Jukan tuhkat on laskettu. Sille paikalle on vuosien varrella noussut jo isoksi kasvanut puu.

Kauan on aikaa kulunut, mutta uskon, että murha lopulta selviää ja saan kuulla syyn, miksi joku vei minulta miehen ja lasteni isän. Haluan, että hän tunnustaa tehneensä väärin ja pääsee sovittamaan tekonsa. Vankilapaikka odottaa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

SERI-tuomion lyhyt historia

Kuva: Anneli Auerin lapset nauravat KKO:lle


Murhajutun sivujuonteena syntyi kesän 2011 aikana Suomen historian suurimman oikeusskandaalin oheen vielä toinenkin skandaali - kolmen traumatisoituneen lapsen ja sijaisvanhempien keskusteluista käynnistyi eeppinen kertomus keljuilusta ja pahuudesta, päätähtinä "se Anneli" ja "se Amanda" alias "Plämpläm".

Ei lasten satuilussa ja tarinoinnissa sinänsä ole mitään pahaa. Olen tietysti lasten äitinä ylpeä siitä, että jälkikasvuni on jo nuorella iällä yltänyt lähes Kalevalan tasoiseen kerrontaan.

Vähän ikävämpi juttu sekä asianomaisten että Suomen veronmaksajien kannalta oli kuitenkin se, että itsensä sijaisvanhempina työllistävät henkilöt käyttivät tilaisuuden hyväkseen, alkoivat videoida kertomuksia ja yllyttivät lapsia kertomaan vielä lisää. Lopuksi koko paketti vietiin syyttäjä Jarmo Valkamalle Poriin.

Kertomukset olivat sen verran erikoisia, että syyttäjä Valkama rohkeni epäillä jopa lapsikaappauksen mahdollisuutta - mutta vain hetken. Sekä poliisi että syyttäjä näkivät tässä niin herkullisen tilaisuuden päästä runnomaan Anneli Auerin murhasyytettä vielä kerran eteenpäin, että epäily haihtui saman tien.

Elokuussa 2011 lapset haastateltiin oikeuspsykiatrisissa haastatteluissa. Haastattelijat olivat ymmällään. Mitään tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin tullut vastaan eikä oikein mikään lasten kertoma kuulostanut todelta - näin on yksi psykologeista kertonut myöhemmin oikeudessa.

Poliisit tekivät sissi-iskun kotiini ja veivät muun muassa molemmat radioni ja ison kasan lasten piirustuksia. Mitään vahvistusta lasten kertomuksille ei löytynyt. Poliisia harmitti ja myös sijaisperhe oli huolissaan. Se haki sossulasta rahaa ja lähti lasten kanssa hotelli- ja mökkilomalle "turvaan" Annelia ja Plämplämiä.

Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, mihin suuntaan lasten Kalevala alkaisi seuraavaksi kehittyä - minä ja entinen miesystäväni Jens Kukka kaikkein vähiten.

Mökillä kauhukertomukset laajenivat seksuaalirikoksiin ja mukaan tuli joukko uusia lapsia sekä "se Jens" - olihan Tapio Santaoja vihjaissut jo aikaisemmin, että sijaisperhe voisi kysellä Jensistä jossain sopivassa kohdassa.

Taas mentiin oikeuspsykiatrisiin haastatteluihin ja lapset vietiin myös lääkärille. Juuri sairaslomalta palannut tamperelainen gynekologi teki heille UV-valotutkimuksen taikalampullaan ja tarkasti myös alapäät. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä oli enemmän asennetta kuin pätevyyttä ja tulokset olivat sen mukaiset. Kun haastattelijat saivat lääkärinlausunnot, heidän ei tarvinnut enää ihmetellä kertomuksia. Tamperelainen gynekologi oli tehnyt luotettavuusarvion heidän puolestaan.

Käräjät pidettiin keväällä 2012 Turussa. Siellä gynekologi myönsi, etteivät lasten löydökset varsinaisesti poikenneet millään tavalla heidän kaveriensa löydöksistä, vaikka väitetysti tarinankertojia oli viillelty useasti ja kavereita ei koskaan. Myös peppulöydöksille saattoi olla muita selityksiä kuin lasten kertomat. Siitä huolimatta hän piti kiinni alkuperäisistä johtopäätöksistään ja harhaanjohtavasta immenkalvojen parantumisväitteestä, vaikka hänen tutkimusviitteissään osoitettiin selviä virheitä. Kaikki tytöt olivat neitsyitä.

Aika ristiriitaista.

Psykologian tohtorit Pekka Santtila ja Katarina Finnilä olivat laatineet puolustuksen pyynnöstä kokonaisarvion kaikista kertomuksista kaikkien lasten osalta.

Syyttäjällä oli vain kasa irrallisia lausuntoja, joista suurimassa osassa arvio jäi auki, koska väitetyt uhrit eivät olleet puhuneet mitään väitetyistä rikoksista. Varsinaisen arvion tekivät vain kolmen tarinankertojan omat haastattelijat, jotka tietysti halusivat uskoa lapsia - olihan hastattelijoilla käytössään laajat, yhteneväiset ja yksityiskohtaiset kertomukset ja lisäksi vielä kirjalliset lääkärinlausunnot.

Pekka Santtila ja Katarina Finnilä totesivat, ettei kertomusten  laajuudella, yhteneväisyydellä ja yksityiskohtaisuudella ollut mitään merkitystä, kun oli kyse samassa taloudessa asuvista lapsista ja kun kyseessä kaikella todennäköisyydellä olivat valemuistot. Samaa mieltä oli myös syyttäjän todistajaja, tohtori Julia Korkman. Hänen mukaansa tämänkaltaiset kertomukset eivät ole olleet koskaan missään päin maailmaa totta.

Luulin, että asia tuli selväksi myös tuomareille, mutta lukiessani myöhemmin tuomion perusteluja ymmärsin, etteivät naistuomarit olleet tajunneet luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Ulkopuolisiin "uhreihin" kohdistuneet syytteet, viiltelyt ja eläinuhraukset kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Muut syytteet joko hyväksyttiin tai hylättiin täysin mielivaltaisin perustein yleiseen elämänkokemukseen vedoten. Tuomareista vain puheenjohtaja Tapio Katajamäki käytti perusteluissaan asiantuntijoiden antamaa tieteellistä tietoa ja olisi kumonnut syytteet - mitä nyt olisi valtion varoja säästääkseen pitänyt voimassa 9 kk vankeutta, jonka olimme jo lusineet.

Koska blogijutun otsikkona oli "lyhyt historia", hyppään tässä kohdassa suoraan loppuun, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Olen myös kertonut asian ytimen kirjassani Murhalesken muistelmat, jos jotakuta kiinnostaa.

Käräjäoikeuden jälkeen asiaa ei ole varsinaisesti enää käsitelty sanan varsinaisessa merkityksessä. Hovioikeus katsoi tehtäväkseen pitää käräjäoikeuden tuomion voimassa ja kirjoitti korkeinta oikeutta varten sellaisen tuomion, jossa totuus oli taitavasti häivytetty tuomalla esiin merkityksettömiä asioita ja jopa epätosia väitteitä. Totuus ja tieteellinen tieto oli jätetty kokonaan pois.

Korkein oikeus ei ole käsitellyt asiaa. Ei myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, toisin kuin suuri yleisö kuvittelee. Kukaan ei ole vahvistanut vääriä seksuaalirikostuomioita - ne on vain yksinkertaisesti lakaistu maton alle.

Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että osa kansasta uskoo tuomioihin ihan vain sillä perusteella, että heillä ei ole mitään syytä epäillä tuomareiden älynlahjoja tai puolueettomuutta. Niillä, jotka ovat tutustuneet asiaan on kokonaan toinen näkemys. Moni ihan tavallinen ihminenkin rohkenee epäillä - luultavasti suurin osa.

Kaiken lisäksi joudumme kestämään Jensin kanssa sitä, että meitä voidaan haukkua pedofiileiksi, vaikka edes tuomioiden mukaan emme sitä ole. Tuomareiden mielestä olisimme muuten vain huvin vuoksi tehneet kaikenlaista outoa sen lyhyen ajan, jona tapailimme, vaikka kumpikaan meistä ei todistettavasti ole ollut vähäisimmässäkään määrässä kiinnostunut mistään sellaisesta kenenkään muun kanssa koskaan elämässä.

Mikkelin kirjaston tapaus osoittaa, että massahysteria elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Jos minulle tapahtuu jotain, vastuun siitä kantavat kaikki ne viranomaiset, jotka ovat osallistuneet tämän sotkun syntyyn.

Ehkä juttu on ollut niin laaja, että tuomariston aivokapasiteetti ei ole ollut riittävä asian käsittelemiseksi yhdellä kerralla. Seuraavaksi korkein oikeus tulee saamaan eteensä hieman yksinkertaisemman haasteen - sellaisen, josta se ei voi kieltäytyä. Kannattaa siis varautua rekrytoimaan lisää henkilökuntaa - toivottavasti pätevää.

Palaan ruotimaan pieleen menneitä tuomioita lisää myöhemmin.

Sitä odotellessa voi lukea professori Jyrki Virolaisen mainion arvion viimeisimmästä korkeimman oikeuden tuomiosta: https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.fi/2016/11/9-kko-hylkasi-anneli-auerin.html.

Mikkelin tapauksesta löytyy hyvä analyysi  oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren blogista:
Pelko on aseeni.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Oikeusmurha ja korkein epäoikeus

Kuva: RIP Suomen oikeusvaltio - korkein epäoikeus
Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kaikki näyttää olevan jotenkin ylösalaisin eikä missään näytä olevan mitään järkeä. Vähän niin kuin Liisa ihmemaassa, paitsi että tämä on totta.

Tänään iskettiin viimeinen naula oikeusvaltion arkkuun - tosin se arkku taisi mennä hautaan jo aika monta vuotta sitten. Korkeimman oikeuden sijasta toteutui korkein epäoikeus.

Minä en ole raiskannut enkä hyväksikäyttänyt ketään. Sen sijaan minut on henkisesti raiskattu, piesty ja nöyryytetty jo moneen kertaan viranomaisten taholta eikä loppua näy. Samoin minua ja lapsiani on härskisti käytetty hyväksi jo vuosia. Monet ovat hyötyneet minun, lasteni ja Jens Kukan kustannuksella lähtien hyvän varallisuuden keränneistä sijaisvanhemmista ja päätyen epärehellisiin poliiseihin, jotka ovat saaneet pitää virkansa ja kelvottomiin tuomareihin, jotka eivät ole saaneet potkuja ja ala-arvoisiin "asiantuntijoihin", jotka saavat palkkaa siitä, että aiheuttavat tuhoa ja kärsimystä viattomien ihmisten elämään.

Jokainen tähän oikeusjuttuun vähänkin perehtynyt tajuaa sen, että korkeimman oikeuden päätöksellä ei ole mitään tekemistä lain ja oikeuden kanssa. Taustoista voi lukea esim. Longplaystä Ari Lahdenmäen jutusta Taksikuski tai Mikko Niskasaaren blogista ja tietysti kirjastani Murhalesken muistelmat.

Olen toki tietoinen siitä, että KKO ei pura tuomioita pelkästään sillä perusteella, että tuomio on väärä. Viimeksi luin aiheesta Petteri Järvisen kirjasta Jippii. Korkeimmalle oikeudelle olisi kyllä kelvannut vääräkin hovioikeustuomio, mutta kun juttu saatiin eräällä prosessiin liittyvällä yksityiskohdalla purettua - ei siis siksi että tuomio oli väärä - seuraava hovioikeus kumosi väärän tuomion. Kirjasta päätellen myös Jippii-sotkun takana oli syyttäjän väkisin vänkäämää ja tyhjästä temmattua potaskaa sekä ylimielisen kaikkitietävä tuomariston puheenjohtaja. Kuulostaa tutulta.

Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin esittää uutta näyttöä, joka osoitti tuomion perustuvan täysin harhaisille käsityksille. Jos meidät olisi tuomittu sillä perusteella, että maapallo on tuomareiden mielestä pannukakku ja olisimme esittäneet todisteet siitä, että maapallo onkin pyöreä, todisteilla ei KKO:n mielestä olisi ollut mitään arvoa. Perimmiltään kyse on siitä, että KKO antaa tuomaristolle rajattoman harkintavallan silloinkin kun tuomareiden harkinta on täysin vastakkainen vallitseville tieteellisille käsityksille. Huuhaa voittaa tieteellisen tiedon.

En tietenkään voi hyväksyä tätä eikä kenenkään suomalaisen pitäisi hyväksyä tällaista kohtelua.

Olen opiskellut, käynyt töissä, perustanut oman yrityksen, maksanut veroni ja kohdellut hyvin niin lapsiani kuin muitakin läheisiäni. En ole mielisairas, minulla ei ole persoonallisuushäiriötä eikä päihdeongelmaa. En ole koskaan tehnyt kenellekään mitään kovin pahaa. Siitä huolimatta olen nyt tässä täysin absurdissa tilanteessa enkä voi kuin ihmetellä niiden päättäjien julmuutta ja häikäilemättömyyttä, joiden armoilla olen ollut.

Kuka tahansa voisi olla tässä minun tilallani. Ja voi pian ollakin.

Vain yksi on varmaa: tämä ei jää tähän. Taistelu jatkuu.

---
Toni Rönnbergin ja Robert Holmströmin radiohaastattelun voi kuunnella täältä (n. 25 min):


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Murhalesken muistelmat kirjamessuilla

Kuva: Anneli Auer ja kirja Murhalesken muistelmat Helsingin kirjamessuilla 2016
Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Olin kertomassa Murhalesken muistelmien synnystä Aleksis Kivi-lavalla sekä muissa tilaisuuksissa parin päivän ajan.

Samalla sain tavata myös kirjani lukijoita ja muita asiasta kiinnostuneita ja kävin joitakin mielenkiintoisia keskusteluja. Näistä tapaamisista ehkä mieleenpainuvin oli toisen murhalesken kohtaaminen. Myös hänen miehensä murha on edelleen selvittämättä ja mielenkiintoisena sivujuonteena kuulin, että tämäkin tapaus sivusi tietyssä pisteessä Porvoon poliisia.

Palaute kirjastani niin messuilla kuin aikaisemmissa esiintymistilaisuuksissa on ollut hyvin positiivista niin sisällön kuin kirjoitustyylin osalta. Sain samalla kuulla, että Murhalesken muistelmat keikkuu edelleen Mitä suomi lukee -listalla hyvällä sijoituksella ja on tällä hetkellä BookBeatin toiseksi ladatuin äänikirja. Olen lukenut kirjani itse ääneen ja äänikirja ilmestyi samaan aikaan painetun kirjan kanssa syyskuussa.

Kiitokset kaikille lukijoille ja palautteen antajille!

Moni on jo toivonut jatkoa kirjalle. Niin minäkin toivon, että tässä kirjassa kesken jääneet asiat aikanaan ratkeavat, ja ehkäpä pääsen vielä kirjoittamaan niistä toisenkin kirjan.

Olen kuullut yleisötilaisuuksissa kirjani koskettaneen etenkin niitä, joilla on ollut omassa elämässään vaikeita aikoja. Osalla näistä ne vaikeat ajat ovat liittyneet poliisin ja oikeuslaitoksen toimintaan. Pelkästään tällä kokemuksella on jo tullut selväksi, että Suomi kaipaisi USA:n mallin mukaan oman Innocence-projektinsa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että myös poliisi ja koko oikeuslaitos kaipaisivat jonkinlaista ryhtiliikettä.

Annoin haastattelut myös HS-TV:lle ja Helsingin Lähiradiolle. Lähiradion haastattelu esitetään 3.11.2016 klo 18. Pieni videokatsaus Anneli Auerista ja Murhalesken muistelmista Helsingin kirjamessuilla löytyy Intokustannuksen Twitteristä ja Facebookista. Videolla on mm. haastateltu messukävijöitä.

Kuva: Intokustannuksen video - Anneli Auer ja Murhalesken muistelmat houkutteli yleisöä


Itse olen jo kotona, mutta Helsingin kirjamessuille pääsee tutustumaan syksyn kirjatarjontaan vielä tänään sunnuntaina. Oman kirjani lisäksi myös Pekka Lehdon hieno dokumentti Ulvilan murhamysteeri on saatavilla messuilta Rosebud-osastolta - suosittelen!

Seuraavaksi olen lähdössä Mikkeliin ja Jyväskylään marraskuun toisella viikolla.

torstai 13. lokakuuta 2016

Ulvilan murhaajan ääni, osa 2

Kuva: Ulvilan murhaajan ääni - uhrin ja tekijän kamppailua

Laitoin vuosi sitten blogiini murhaajan ääninäytteitä hätäpuhelun kohdista, joissa monet ovat kuulleet jotain kirosanan tapaista. Nyt erinäisten vuosipäivien täyttyessä laitan vielä vähän lisää äänimateriaalia. Murhastahan on kulunut pian jo kymmenen vuotta ja murhaajakin on saanut vanheta vapaudessa taas yhden vuoden.

Laitan kuunneltavaksi kirjassanikin mainitun kohdan, jossa kuuluu uhrin ja tekijän vuorottaista ääntelyä ja kamppailua. Leike on otettu suurin piirtein kohdasta 1:05-1:06 eteenpäin. Myös Mika Sihvonen Tampereen yliopistolta kuuli aikanaan tekijän ääntelyä mm. tässä kohdassa. Ylimmän kuvan tekstileike on otettu hänen vuonna 2008 tekemästään litteroinnista.



Minua kiinnostaisi erityisesti tietää, mitä murhaaja itse ajattelee kuullessan oman äänensä tässä tilanteessa? Kaduttaako häntä yhtään, ettei hän pystynyt hillitsemään itseään? Hävettääkö häntä yhtään? Pelottaako häntä? Vai onka hän vain tyytyväinen, että pääsi pakoon ja sai elää rauhassa kaikki ne vuodet, jotka poliisi kiusasi minua?

Hänellä ei tietysti ole viimeisten vuosien aikana ollut kovin paljon pelättävää, koska rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja kavereineen, syyttäjät ja osa median edustajista ovat käytännössä suojelleet oikeaa tekijää omistautuessaan haukkumaan väärää puuta. Vaikka väärä tuomio lopulta kumottiin, hyvävelikerho on pitänyt tilanteen suurin piirtein ennallaan sen jälkeenkin.

Nyt on kuitenkin niin, että murha ei vanhene koskaan ja pinnan alla kytee koko ajan. Nuori polvi on ennenkin kumonnut vanhojen partojen homettuneet ajatukset ja sama tulee olemaan edessä tässäkin. Se mikä on lakaistu maton alle tulee lopulta esiin.

Murhan lisäksi olisi tietysti suotavaa, että myös oikeusmurhat käsiteltäisiin. Minä olen nyt kantanut oman korteni kekoon kirjoittamalla kirjani Murhalesken muistelmat ja tietoa on saatavilla muualtakin, jos totuus kiinnostaa. Arvaan, että joku muukin tulee vielä tarttumaan aiheeseen.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Hätäpuhelun äänitallenne (tekstitetty) ja Mika Sihvosen litterointi löytyvät kokonaisuudessaan alla olevista linkeistä.

- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/
https://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

torstai 15. syyskuuta 2016

Valtion sota yksityistä kansalaista vastaan

Kuva: Anneli Auer - Valtion sota yksityistä kansalaista vastaan

Sodassa yleensä kaksi tai useampi valtio taistelee keskenään. Suomessa käynnistyi kuitenkin maanantaina 26.01.2009 erikoinen sota: Suomen valtio käynnisti sodan yksityistä kansalaista vastaan. Päivämäärä löytyy KRP:n peitetoimintaraportista, joka on nimetty sotapäiväkirjaksi.

Asiaa oli pohjustettu syksyllä erinäisillä rekonstruktioilla. Oikeus ei myöhemmin antanut näille rekonstruktioille mitään arvoa. Vetoamalla niihin sekä "yleiseen elämänkokemukseen" Porin poliisi sai kuitenkin käyttöönsä peitepoliisi Sepon, joka lähetettiin tutkimaan minua, Jukka S. Lahden leskeä Anneli Aueria.

Taivas yksin tietää, mitä peitepoliisin oli tarkoitus selvittää. Sepon tai hänen tukimiehensä sotapäiväkirjoista se ei selviä. Yleensä peitetoimintaa käytetään järjestäytyneen rikollisuuden tutkimiseen.

Poliisit itse kutsuvat tätä vaihetta kauniisti tutkinnaksi eivätkä sodaksi. Tutkinta kuitenkin eroaa Porin poliisin toimista siinä, että tutkinnan tarkoitus on löytää totuus. Tässä tapauksessa pyrittiin kieltämään totuus - se, etten olisi ehtinyt hävittää todisteita - ja pyrittiin sen sijaan rakentamaan näyttö, joka ei perustunut tosiasioille.

Toinen puoli "tutkintaa" oli selitysten keksiminen olemassa olevalle varsin laajalle vastanäytölle, kuten sille, että tyttäreni oli havainnut ulkopuolisen tekijän poistumisen tai että paitani rintamuksessa ei ollut ainoatakaan pisaraa Jukan verta. Loppuhuipentumana minulta yritettiin vielä saada tunnustus syöttämällä minulle totuuden vastaista tietoa. Sellainen menettely on Suomessa laitonta.

Uskon, että osa poliiseista oli liikkeellä vilpittömällä mielellä ja koki tekevänsä oikeaa tutkintaa. On kuitenkin todennettavissa oleva asia, että poliisi  rikkoi esitutkintalakia monessa kohdassa ja pyrki salaamaan tiettyjä seikkoja sekä epäillyltä että tuomioistuimelta. Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Tutkinnassa kuitenkin pitäisi noudattaa lakia.

Erikoista tässä sodassa oli myös se, että sen annettiin jatkua ja jatkua vaikka poliisin epärehellisyys paljastui jo keväällä 2010.

Kun traumatisoituneet lapseni alkoivat syksyllä 2011 kertoa sijaisvanhempien kannustamana outoja kertomuksiaan, Porin poliisi olisi ollut jäävi tutkimaan asiaa asenteellisuutensa vuoksi. Lisäksi juttu olisi kuulunut maantieteellisen sijaintinsa puolesta Turun eikä Porin poliisille. Myös murhajuttu olisi luonnollisesti pitänyt siirtää pois Porista. Kuitenkin Porin poliisi sai käsiinsä molemmat tutkinnat, ja vaikutti omalta osaltaan myöhempien väärien tuomioiden syntyyn. Toki soppaa oli keittämässä muitakin tahoja, mutta poliisin asenteellisuudella näyttäisi olevan yllättävänkin suuri vaikutus lopputulokseen.

Nyt on sota murhajutun osalta ohi. On tullut aika maksaa sotakorvaukset. Joku totesi jossain, että Valtionkonttorin maksamat "ennätyskorvaukset" ovat merkki siitä, että oikeusvaltio toimii. En nyt sanoisi ihan niinkään.

Kenenkään ei pitäisi koskaan missään joutua kokemaan sitä, mitä minä olen kokenut. Tällaista ei pitäisi tapahtua oikeusvaltiossa.

Mitä tulee korvauksiin, ei ole totta, että Valtionkonttorin tarjoama summa olisi kaikkien aikojen ennätys. Kai Tannerille maksettiin viikon putkareissusta 11 000 euroa vuonna 2007 eli tuplasti enemmän päivää kohti kuin minulle.

Jos tämän muuntaa nykyrahaksi ja laskee niille päiville, jotka olin vapauteni menettäneenä - ja se aika oli tosiasiallisesti pidempi kuin Valtionkonttorin laskema - pyytämäni kolmen miljoonan korvaus on varsin maltillinen. Olen menettänyt loppuelämäni tulot hyvässä nousussa olleesta yrityksestäni. Tarjottu summa ei riitä verojen ja muiden velvoitteiden maksamisen jälkeen kattamaan edes taloudellista tappiotani muusta kärsimyksestä puhumattakaan. En halua vähätellä Tannerin kärsimystä, mutta viikon vankeuden jälkeen hänellä oli elämä, johon palata takaisin. Minä olen menettänyt käytännössä kaiken.

Taistelu jatkuu korvauksista. Taistelu jatkuu myös toisen väärän tuomion purkamiseksi. Minun sotani ei ole vieläkään ohi.

Olen odotellut myös sotasyyllisten kiinni saamista. Tämä katastrofi ei ole syntynyt pelkästään sattumalta vaan se on seurausta siitä, että tietyt viranomaiset ovat tehneet virheitä. Se ei auta, että minä itse pöyhin näitä virheitä, vaan valtion pitäisi suojellakseen kansalaisiaan tarttua asiaan ja tehdä selvitys. Virkavastuulla ei ole mitään merkitystä, jos viranomaiset aina pääsevät kuin koira veräjästä.

Kirja

Kirjani Murhalesken muistelmat ilmestyy perjantaina 16.09.2016. Sen voi ostaa kirjakaupoista tai tilata suoraan kotiin kustantajalta tästä linkistä: Into-kustannus, Murhalesken muistelmat / Anneli Auer.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Myytit nurin osa 1: Huono alkututkinta


Vuosien varrella on muotoutunut myytti, että Ulvilan surman alkututkinta olisi ollut niin luokattoman huonoa - ja nimenomaan Anneli Auerin tutkintalinjaan liittyen - että sitä oli pakko paikkailla uudella tutkinnalla myöhemmin. Sitä on käytetty tekosyynä niin oikeusprosessin pitkittymiseen kuin syyttäjän tappioon.

Myytin pönkittämiseksi on vedottu Vaasan hovioikeuden tuomioon, jossa on lueteltu tutkinnan puutteita. Puutelista kuitenkin perustuu syyttäjän ja muutaman konstaapelin keskinäisen aivoriihen tuotoksiin, eikä objektiiviseen arvioon siitä, mitä yleisesti ottaen voidaan pitää riittävänä tutkimuksena.

Totta on, että rikospaikkatutkinnassa ei tehty kaikkea mahdollista. Kaikki tarpeellinen kuitenkin tehtiin. Kysymys kuuluukin: tekeekö se tutkinnasta poikkeuksellisen huonon?

Ei tietenkään.


Myytit ja todellisuus


Ylivoimaisesti tärkein tutkimus oli heti tapahtuman jälkeen tehty paikkatutkimus. Olin neljä ensimmäistä päivää sairaalassa ja sinä aikana tehtiin normaali kotietsintä sekä talossa että sen ulkopuolella. Mm. auto, varastotilat, omat ja naapuruston roskikset ja piha-alueet tutkittiin jo tapahtumaa seuraavana aamuna ja taloa käytiin läpi useana kertana usealla porukalla. Kotietsintää tehneet poliisit ovat kertoneet pitäneensä minua syyllisenä tai ainakin epäiltynä, joten ei ole uskottavaa, että kotietsintä olisi tehty välinpitämättömästi tai huonosti.

Kotietsinnässä ei löytynyt mitään.

Käytännössä tämä jo yksinään sulkee minut pois epäiltyjen listalta, mutta toki poliisi teki muutakin tutkimusta. Minut valokuvattiin, paitani taltioitiin ja tutkittiin, hätäpuhelua kuunneltiin, minua ja tytärtäni  kuulusteltiin, perheestämme kyseltiin tutuilta ja sukulaisilta, tietokoneemme ja puhelutietomme tutkittiin ja kuulemma puheluitanikin kuunneltiin. Tapahtumapaikalla tehtiin tavanomaiset tekniset tutkinnat ja asunto tarkastettiin silmämääräisesti kauttaaltaan, mikä on tavanomainen käytäntö. Puhelimessa näkynyt verilaikku testattiin ja siinä todettiin minun omaa vertani.

Jos jotain muuta epäilyttävää olisi ilmennyt, sekin olisi luonnollisesti  tutkittu, mutta mitään ei löytynyt.

Kynnenalusnäytteitäni tai jalkapöytäni verilaikkua ei tutkittu, koska minut oli viety sairaalaan. Kynnenalusnäytteillä tosin olisikin merkitystä vain siinä tapauksessa, että kyseessä olisi ollut ulkopuolinen tekijä, joka olisi kiistänyt tavanneensa Jukkaa - voihan DNA:ta tarttua kynsiin ja muuallekin myös ilman väkivaltaista kosketusta, eikä käteni katsastanut ensipartion poliisi havainnut niissä mitään epäilyttävää. Jalkapöytäni veri oli todennäköisesti omaani, mutta jos se olisi ollut Jukan, sen olisi pitänyt tippua ulkopuolisen tekijän kädessä olleesta välineestä ollessani hänen lähellään. Nimittäin jos minä olisin ollut tekijä, pelkkä laikku ei olisi riittänyt, vaan jalat ja sääret olisivat olleet täynnä samanlaista pientä pisaraa kuin koko ympäristö.

Alkupään tutkinnan suurin virhe olikin tapahtumapaikalta taltioidun takkapuun kontaminoituminen KRP:n laboratoriossa tutkijan DNA:lla. Se ei kuitenkaan ollut alkupään poliisitutkinnan vika vaan laboratorion virhe.


Myytin synty


Myytti alkupään huonosta tutkinnasta tarvittiin sen selittämiseen, miksi poliisilla ei ollut mitään todisteita minua vastaan, vaikka olin useiden epäiltyjen joukosta se ainoa, joka ei olisi ehtinyt hävittää todisteita.

Myytti lähti liikkeelle konstaapeli Jyrki Tuomen kertomuksesta käräjäoikeudessa 2010. Tuomi kertoi tutkineensa ulkoroskiksestamme vain päällimmäiset pussit. Myöhemmin selvisi, että Tuomi oli kuitenkin ollut paikalla vasta noin viikon kuluttua murhasta paikkatutkinnan uusintakierroksella - ja että joku muu oli jo tutkinut roskikset.  Myytti kuitenkin jäi elämään. Myöhemmin  Tuomi tunnusti myös jättäneensä pakastepussit avaamatta tutkiessaan keittiötä - joka sekin oli jo tutkittu aikaisemmin. Tämänkin joku on katsonut virheeksi. Tosin pakastepussiin ei mahtuisi syyttäjän mainostamaa kylpytakkia, ei kirvestä, sorkkarautaa tai miesten talvijalkineita, mutta mitäpä siitä.

Myöhemmin konstaapelit löivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät muitakin asioita, joita olisi pitänyt tehdä. Viimeisin keksintö oli koko asunnon kuidutus. Ilmeisesti koskaan missään ei ole tehty koko asunnon kuidutusta, mutta tämäkin "puute" meni mediassa heti läpi ja se on mainittu myös Vaasan hovioikeuden tuomiossa. Kuidutus olisi ollut merkityksetön, koska kuitua todennäköisesti oli joka tapauksessa levinnyt takkahuoneesta pitkin asuntoa poliisien liikkuessa ja verinen suojavaate olisi löytynyt ilman kuidutustakin. Jos yhtään kuitua taas ei olisi löytynyt takkahuoneen ulkopuolelta, joku selitys sillekin olisi varmasti keksitty.

Tuomiossa on mainittu pari muutakin lähinnä teoreettista ideaa siitä, mitä vielä olisi  voitu tehdä, esimerkiksi punnita lakanan verimäärä valumisajan arvioimiseksi. Tällaistakaan ei ilmeisesti ole koskaan tehty. Tuskin on olemassa sellaista laskukaavaa, joka kertoisi kuivuneen veren määrän perusteella sen valumiseen kuluneen ajan useaan eri paikkaan osuneesta haavasta ottaen huomioon, että yhtälö sisältäisi monta tuntematonta muuttujaa.

Kaikki asiallisesti tehty myöhempi tutkimus joka tapauksessa vain vahvisti sitä totuutta, jonka alkupään tutkinta oli jo selvittänyt. Takkahuoneen lattialta taltioidusta hiusvillakoirasta ei löytynyt  merkkejä väkivallasta  eikä veitsen kahvasta löytynyt minun hajuani.

Tuomiossa on kritisoitu myös poliisin tekemiä rekonstruktioita. Ne eivät kuitenkaan kuulu alkupään tutkintaan vaan siihen myöhäisempään vaiheeseen, jolloin tutkinta alkoi ihan oikeasti mennä pieleen.

Ulvilassa tehtiin joulukuussa 2006 sen aikakauden normaali tutkinta. Normaali tutkinta ei välttämättä ole täydellistä, mutta se ei ole myöskään huonoa. Normaali tutkinta on normaalia.

Palaan muihin myytteihin myöhemmin.

lauantai 20. elokuuta 2016

Anteeksi Anneli

Kuva: Anneli Auerin lapset Ulvilassa ennen tragedian alkua

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kirjauutisia - Murhalesken muistelmat

Kuva: Anneli Auer, Murhalesken muistelmat - kirja ilmestyy syyskuussa


Kesällä 2007 aloittamani kirja on vihdoin kasassa. Käyn siinä läpi kymmenen viime vuoden aikaiset uskomattomat käänteet ja kerron myös, mitä tapahtui kulissien takana. Kiitokset kaikille, jotka lähettivät ehdotuksia Into-kustantamon kautta!

Syyskuussa ilmestyneen kirjan voi ostaa useimmista kirjakaupoista, nettikirjakaupoista sekä Prismasta, ellei ole loppuun myyty. Sen voi tilata myös suoraan kustantajalta täältä:



Olen saanut kirjasta hyvää palautetta lukijoilta, muun muassa kirjakauppakäynneillä ja Helsingin kirjamessuilla. Näin kirjoittaa esimekiksi Olli (jonka tapasin messuilla) CDON:issa: "Murhalesken muistelmat" on todella mukaansa tempaava kirja viimeisen kymmenen vuoden aikana käydystä tunnetuimmasta rikosoikeudenkäynnistä uhrin näkökulmasta. Anneli Auerin kirjoitustyyli on aivan loistava. Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Suosittelen!'

Tässä muutama muu netistä löytynyt kirja-arvostelu:


Jatkan edelleen myös blogia. Tänne on tulossa lisää aineistoa ja kirjoituksia eri aiheista. Toivon, että joku tekee muistelmateokseni rinnalle joskus tulevaisuudessa myös sellaisen kirjan, jossa selvitetään perusteellisesti konkreettisella tasolla, mikä tutkinnassa meni vikaan ja puretaan kaikki syyttäjän luomat myytit samaan tapaan kuin Ruotsissa on purettu Thomas Quick -skandaalia.

Ensimmäistä kertaa kirja oli esillä Suomi Areenalla Porissa 13.7.2016 haastattelussa, jossa mm. kävin Tuomas Enbusken kanssa läpi yleisiä tapaukseen liittyviä harhaluuloja. Sitkeässä näkyy elävän esimerkiksi sellainen luulo, että lähetin tyttäreni katsomaan murhaajaa kesken puhelun, vaikka sellaista ei ole todellisuudessa koskaan tapahtunut. Haastattelu löytyy täältä: Erikoishaastattelussa Anneli Auer, Ulvilan murhamysteeri / Tuomas Enbuske.

Kuva: Suomi Areena haastattelu, Anneli Auer / Tuomas Enbuske

Kuva ennen Suomi Areenan haastattelua. Kuvassa minun ja Tuomas Enbusken lisäksi Into-kustantamon edustajana Riikka Kämppi.

Vimmeisin kirjaan liittyvä haastattelu tehtiin Helsingin kirjamessujen yhteydessä lokakuussa 2016 ja sen voi katsoa Youtubessa täältä:
https://www.youtube.com/watch?v=YWuZLx9gObM

- Päivitetty 15.12.2016 -

perjantai 27. toukokuuta 2016

Ratkaisu lähenee Ulvilan surmassa

Kuva: Ulvilan surman ratkaisu - Murhan pääepäilty

Otsikko on poimittu Iltalehdestä maaliskuulta 2007. Silloin Ulvilan murhasta oli kulunut neljä kuukautta, mutta tekijä oli edelleen vapaana - vihjeitä oli saatu sitäkin enemmän. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin otsikko alkaa vihdoin toteutua.

Kaikkea pääepäillystäni saamaani tietoa en tietenkään ole kertonut täällä, enkä aiokaan kertoa - pitää poliisillekin jättää jotain takataskuun sitten kun sopiva hetki tulee. En esimerkiksi ole kertonut, mikä se tieto oli, jonka poliisi sai kesällä 2007. Sanonpa vain, että se asettaa erittäin kyseenalaiseen valoon pääepäiltyni väitteen, että mieheni Jukka S. Lahti oli hänelle täysin tuntematon ja merkityksetön ihminen. En ole myöskään kertonut muista vammoista kuin vasempaan ranteeseen osuneista. Pääepäiltyni selitykset muualla näkyvistä vammoista eivät täsmää niistä otettuun kuvaan.


Mitä tiedämme Ulvilan surman pääepäillystä?


Hän on sopivan näköinen ja kokoinen. Kengän koko täsmää. Hän on harrastanut monenlaista urheilua aina kilpaurheilutasolle asti ja niin fyysisten suoritusten kuin muidenkin ominaisuuksiensa perusteella häntä pidetään äärilaitojen miehenä. Hänellä on ollut päihdeongelma ja hän on ennenkin käyttäytynyt arvaamattomasti.

Hänet irtisanottiin Luvatalta vuonna 2003 pian sen jälkeen, kun Jukka tuli taloon. Hänen avovaimonsa ja useat ystävänsä olivat edelleen töissä Luvatalla ja epäillylläni oli tiedossa, että Jukka oli "ikävä tyyppi". Työttömyyskorvauksen päivät olivat tulleet jo täyteen. Eräs Luvatalla esimiestehtävissä työskennellyt henkilö oli kysyttäessä maininnut spontaanisti pääepäiltyni nimen mahdollisena tekijänä. Tämä henkilö tunsi hyvin sekä pääepäiltyni että Jukan.

Torstaina  30.11.2006 pääepäiltyni vietti päivän Turussa ja liikkui kauppatorin lähistöllä samaan aikaan kuin Jukka. Kotiin Ulvilaan hän palasi vasta alkuillasta. Yöllä hänelle ei tullut uni. Avovaimon kertoman mukaan hän oli kuitenkin nukkunut koko yön omassa sängyssään. Pääepäillyn ja avovaimon kertomuksissa on jonkin verran ristiriitoja ja pääepäiltyni on välillä muuttanut omaa kertomustaan jonkin verran tietyissä yksityiskohdissa.

Vaikka Jukka S. Lahti oli epäillyn ja hänen avovaimonsa mukaan heille täysin vieras ja merkityksetön henkilö, oman kertomansa mukaan avovaimo oli soittanut töistä kotiin perjantaina ja keskustellut murhasta. Lauantaina tunnelmat kiristyivät ja epäiltyni päätyi lopulta poliisin huostaan.  Taloa ja autoa tutkittiin tunnin verran muutaman poliisin voimin. Autosta löytyi märkiä jätesäkkejä, joita ei tutkittu muuten kuin silmämääräisesti. Veren paljastavia kemiallisia aineita ei käytetty. Autosta taltioitiin kudosnäyte kohdasta, joka vaikutti veriseltä, mutta siitä ei saatu DNA:ta. Minkäänlaista kuidutusta ei tehty.

Pääepäiltyni hallusta löytyi useita kirveitä - myös yksi retkikirves, joka ei kuitenkaan vaikuttanut naarmuuntuneelta. Myös fileerausveitset ja aukolliset päänsuojat kuuluivat pääepäiltyni vakiovarustuksiin - harrastihan hän kalastusta ja talviliikuntaa. Hän asui alle 500 metrin etäisyydeltä kodistamme Tähtisentiellä. Jos hän olisi käynyt yöllä soittamassa ovikelloamme - joka sattui olemaan rikki siihen aikaa - hänellä olisi ollut lyhyt matka hakea välineet, joilla pääsi varmasti sisään. Myös pakomatka olisi sujunut kätevästi ja nopeasti jalan.

Hänen naapurustossaan sattui asumaan myös poliisi, josta tuli myöhemmin jutun päätutkija. Tämä poliisi ei halunnut ryhtyä tutkimaan kesällä 2007 ilmaantunutta uutta tietoa pääepäillystäni vaan sen sijaan rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalle tuli kiire kohdistaa kaikki tutkinta ensin Kai Tanneriin ja sitten minuun. Pääepäiltyni sai jatkaa elämäänsä rauhassa ja nähdä vuonna 2004 syntyneen lapsensa kasvavan varhaisteiniksi samaan aikaan kuin oma 2004 syntynyt lapseni jäi ensin isättömäksi ja sitten äidittömäksi.


Ratkaisu lähenee


Jonain kauniina päivänä joku poliisi jossain - todennäköisesti jossain muualla kuin Porissa - haluaa vihdoinkin tehdä jotain oikein ja aloittaa kaikessa hiljaisuudessa operaation, joka johtaa oikean murhaajan kiinnisaamiseen ja tuomitsemiseen. Sitten minunkin lapseni saavat taas elää rauhassa ilman tämän raukkamaisen karkurin jälkeensä jättämää väärien syytösten taakkaa.

Ratkaisu lähenee toivottavasti pian myös toisessa väärässä tuomiossa. Tuomion taustoista voi lukea Ari Lahdenmäen kirjoittamassa Long Play -artikkelissa, jonka voi ladata nyt ilmaiseksi pdf:nä tai epubina osoitteessa: https://www.facebook.com/notes/long-play/ilmainen-long-playn-single-taksikuski/1123723587692745

lauantai 14. toukokuuta 2016

Virkamies nettikiusaajana

Kuva: Virkamies nettikiusaajana - tapaus jemma

Syyskuussa 2015 sain eteeni erikoisen haasteen, josta muuten en varmaan olisi kirjoittanut mitään, mutta koska lopputulos osoittautui  yllättävän mielenkiintoiseksi, haluan kertoa siitä blogini lukijoille. Tämä on se "sivujuonteen sivujuonne", josta aikaisemmin mainitsin.

Sain siis viime syksynä haltuuni erään henkilön tekemän piiiiitkän koosteen itseäni koskevia ilkeämielisistä nettikirjoituksista, joiden takana oli yksi ja sama nimimerkki jemma. Hän oli kuulemma kaikista ilkeistä nettikiusaajista se kaikkein ilkein. Hän suhtaui juttuun kovin henkilökohtaisesti ja vaikutti suorastaan pakkomielteiseltä. Aikaisemmin hän oli kirjoittanut yli 600 viestiä nimimerkillä joku vain ja jemmanakin siihen mennessä yli 300 viestiä. Tietyissä piireissä oli herännyt vahva epäily, että jemma oli tavalla tai toisella osallisena tässä jutussa ja kirjoitteli tällä nimimerkillä salatakseen henkilöllisyytensä. Yksi ystäväni oli sitä mieltä, että jemma oli se "jemma", johon poliisi oli kadottanut kaiken puuttuvan materiaalin.

Ei minua erityisemmin kiinnostanut alkaa lukea ilkeän nettikiusaajan tekstejä, mutta kun sain kuulla, että hän oli tehnyt inhottavia kuvamanipulaatioita myös lapsistani, halusin lopulta tietää kuka tämä sairas ihminen oikein olisi. Hän oli esimerkiksi ottanut nettisivustoltani kuvan poikani käsivarresta, muokannut sitä kuvankäsittelyohjelmalla ja väitti, että kuvassa näkyi viiltelyhaava. Todellisuudessa käsivarressa oli Lauantai-karkkipussin mukana tullut leikkitatuointi.

Kuva: Nettikiusaaja jemman ilkeä kuvamanipulaatio


Aluksi epäiltyjen listalla oli monta nimeä, mm. muutama juttuun osallistunut psykologi, pari oikeustieteilijää sekä lasteni sijaisäiti. Joku epäili, että kyseessä oli syyttäjän tai poliisin maksama ammattitrolli, joka levitti tahallaan väärää tietoa ja pyrki luomaan negatiivista mielikuvaa minusta kirjoittamalla omista fantasioistaan ikään kuin totena. Melko pian minulle alkoi kuitenkin hahmottua kokonaiskuva siitä, minkälaiset asiat jemmaa erityisesti kiinnostivat ja toisaalta minkälaista tietoa häneltä puuttui. Henkilöllisyyskin oli sitä myötä selvä. Juttuun osallisten joukossa on vain yksi ihminen, jonka erityisalaa ovat fonetiikka ja kyökkipsykologia - ja sehän on tietysti KRP:n surullisenkuuluisa äänitutkija Tuija Niemi.

Eikä tässä vielä kaikki. Jemma paljastaa 30.9.2014 viestissään opiskelleensa 90-luvun puolivälissä fonetiikkaa ja vieläpä tutkineensa tuolloin assarin kanssa fonetiikan laitoksella palataaliäänteiden muodostumista. Sattumoisiin Tuija Niemikin on opiskellut 90-luvulla fonetiikkaa ja tehnyt myös lisensiaatintyönsä silloin.

Jemma myös kehuu, puolustelee ja ylistää Tuija Niemen pätevyyttä sellaisin sanakääntein, että tuskinpa kukaan muu kuin Tuija Niemi itse yltäisi vastaaviin suorituksiin. Esimerkiksi tämä lainaus 28.3.2014 jemman viestistä on varsin paljastava: "Minfossa nimim. 'peltirumpu' epäilee Tuija Niemen kompetenssia äänitutkijana, koska tätä kutsutaan valitusluvan yhteydessä kielitieteilijäksi. Ei pitäisi alentua kommentoimaan koko viestiä, mutta KVG vaan kyseiselle nikille. Oikeuslaitokselle, medialla ja valtaosalle Ulvila-saittien hömelöistä (paikalla!) Niemen pätevyys on ilmiselvä asia."

Kukaan muu Ulvila-saittien kirjoittajista ei näytä olevan kiinnostunut Tuija Niemen pätevyydestä vaan perustelee kantaansa omilla mielipiteillään. Kukaan muu ei missään myöskään näytä kuvittelevan, että fonetiikan opinnot antaisivat pätevyyden äänitutkijaksi.

Sattuipa vielä sellainenkin erikoisuus silmään, että jemma kertoi Anneli Auerin bannanneen hänet kauan sitten kotiäitien keskustelupalstalta, vaikka hän oli käynyt siellä vain "puhumassa asiaa". Eipä ole ollut jemmalla pitkä matka nettihäiriköstä nettikiusaajaksi.

On tietysti mahdollista, ettei jemma olekaan Tuija Niemi vaan joku muu fonetiikkaa opiskellut ja mieleltään häiriintynyt henkilö, joka on kehittänyt Anneli Auerista pakkomielteen ja samaistuu mielessään Tuija Niemeen.  Tai sitten jemma on huumoriveikko, joka tekee pilaa niin Tuija Niemestä kuin muistakin hejacin kirjoittajista vetämällä roolinsa ihan överiksi ja kokeilemalla, miten hulluja ideoita hejaciin voi heittää ennen kuin joku tajuaa, että kaikki on pelkkää pelleilyä.

Jos kuitenkin olen oikeassa ja jemma on Tuija Niemi, herää kysymys, voiko tällainen olla sallittua virkamiehelle?

Olisihan aika härskiä, jos Tuija Niemi  yhteistyössä Tapio Santaojan kanssa ensin tuhosi minun ja monen muun sivullisen elämän antamalla vääristeltyjä lausuntoja muka neutraalina virkamiehenä ja sen lisäksi vielä olisi pahin kaikista nettikiusaajista - eikä pelkästään minua vaan myös tytärtäni Amandaa kohtaan. Amanda onneksi tajuaa, että jokaisen nettikiusaajan takana on onneton ja rikkinäinen ihminen eikä ota sitä itseensä. En minäkään, eikä kumpikaan meistä edes seuraa tämäntyyppistä nettikirjoittelua.

Ihan periaatteen vuoksi olen kuitenkin sitä mieltä, että virkarikokset tai vainoaminen eivät ole hyväksyttäviä, ja tämä on mielestäni paljon pahempi teko kuin esimerkiksi se, että joku yrittää uteliaisuuttaan katsoa toisen tietoja ilman lupaa.

Eikä tämä ole paha teko pelkästään virkamiehenä. Tämä on paha teko ihmisenä.


Kuva: Tuija Niemen kahdet kasvot

lauantai 7. toukokuuta 2016

Ulvilan murha - kengän koko

Kuva: Ulvilan murha, murhaajan kengän koko
Ulvilan murhaajan kengistä jäi takkahuoneen lattialle useita jälkiä, joista parhaat on kuvattu. Ihan kokonaista, ehjää jälkeä kantapäästä kengän kärkeen ei tästä joukosta valitettavasti löydy, mutta käyttämällä mallina toisessa kuvassa näkyvää kengän kärkeä piirsin vapaalla kädellä puuttuvan osan ja mittanauhan mukaan kengänjäljen pituus olisi näin arvioituna 31,5 cm.

Mutta mikä on kengän koko? Juha Joutsenlahti aikanaan kertoi, että kengän jälki vastasi hänen omaa kokoaan 44, joten siitä on hyvä lähteä.

Seuraavaksi tietysti kiinnostaa, mikä mahtaa olla pääepäiltyni kengän koko ja miten hyvin se sopii yhteen lattialta löytyneen jäljen kanssa - ja hyvinhän se sopii. Epäiltyni on kertonut puhuttelussa 3.12.2006 Kare Koskiselle kengän kokonsa olevan 44-45. Pari viikkoa myöhemmin hän on muuttanut kertomustaan ja kengän koko on kasvanut kokoon 45-46. Miksiköhän? Kuvasta päätellen tällä Juha Joutsenlahden kokoisella miehellä ei ole mitenkään poikkeuksellisen isot jalat vaan ennemminkin pienet (ks. kuva ylhäällä vasemmalla). Yksi nettidekkari oli lähettänyt ystävälleni vertailukuvia epäiltyni ja erään naisen kengistä samanmerkkisellä soutulaitteella ja tullut siihen tulokseen, että epäiltyni kengän koko on todennäköisesti 43.

Murhaajan kengän koko näyttäisi siis sopivan hyvin yhteen pääepäiltyni kengän koon kanssa, mutta ainahan on hyvä tehdä lisää varmistuksia. Netistä löytyy useita kokotaulukkoja, joista selviää kengän koon ja jalan pituuden yhteys, mutta mistään ei selviä miten ne pitäisi suhteuttaa kengän pohjan kokoon. Siispä ryhdyin selvittämään tätä ongelmaa mittaamalla omia kenkiäni, jotka ovat kokoa 40. Talvikenkäni ja lattapohjaiset nauhakenkäni olivat molemmat kaksi senttiä pidempiä kuin jalkani pituus. Niistä jäisi lattialle 27,5 cm pitkä jäki. Kiilapohjaisissa sandaaleissani tosin kengän pohja jäi lyhyemmäksi kuin jalkateräni pituus johtuen koron korkeudesta ja kaarevasta muotoilusta.

Jos talvikengän pohja olisi kaksi senttiä pidempi kuin jalkaterän pituus, kokoa 44 olevan kengän pohjan pituudeksi tulisi tasan 30 cm. Siinä tapauksessa takkahuoneen lattialta löytyneet jäljet olisivatkin kokoa 46. Voisiko tämä pitää paikkansa? Lähdimme ystäväni kanssa erääseen varsinaissuomalaiseen tavarataloon tutkimaan asiaa.

Kuva: Ulvilan murha kengän koko - Vertailun kenkä 1

Valitsimme kaikkein jykevimmät miesten talvikengät - oikein nastapohjaiset - ja kaivoin pokkana mittanauhan esiin käsilaukustani. Testasimme kokoa 44, koska se oli ollut alkuperäinen oletukseni kengän koosta ja kappas vain - kengän pohjan pituus oli sama kuin takkahuoneen lattialla: 31,5 cm. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Kuva: Ulvilan murha kengän koko - Vertailun kenkä 2

Seuraavat kokoa 44 olevat miesten talvikengät olivat saman pituiset - 31,5 cm.


Kuva: Ulvilan murha kengän koko - Vertailun kenkä 3

Seraavat 44 kokoiset kengät jäivät vähän lyhyiksi - niiden pituus oli hädin tuskin 31 cm. Tästä mallista tarvittaisiin koko 45 takkahuoneen mittoihin pääsemiseksi.

Vaikka mikään kengänpohjista ei ollut täysin samanlainen kuin murhaajan käyttämissä kengissä, meille riitti se, että kaikkein suurimmat löytämämme kokoa 44 olevat kengät sopivat takkahuoneen jälkiin. Tutkimuksemme mukaan murhaajan kengän koko on siis ollut noin 44-45 kuten kaikesta päätellen myös pääepäillylläni.

Nyt on kaikki tarpeellinen selvitystyö tehty sen selvittämiseksi, löytyiskö joku sellainen seikka, jolla pääepäiltyni voitaisiin sulkea pois. Ei löydy.

Vielä pientä viimestelyä selvitystyöhön, ja sitten pallon voi heittää poliisille.

Hyvää äitienpäivää blogin lukijoille!

torstai 28. huhtikuuta 2016

Mennyttä ja tulevaa

Kuva: Anneli Auer blogi ja kirja - Perhe Auer ja Lahti syyslomalla 2006

Aloitin Anneli Auer kirjoittaa -blogin pitämisen noin puoli vuotta sitten ja blogia on tilastojen mukaan käyty katsomassa 57 858 kertaa. Tarkoitukseni oli esitellä sekä suurimmat pahantekijät että heidän suurimmat pahat tekonsa ja näihin perimmäisiin pohjamutiin on nyt sukellettu. Kaikille blogiani seuraaville on varmasti jo tullut selväksi, että murhaajan ohella pidän suurimpina pääpahiksina Tuija Niemeä ja Tapio Santaojaa, koska ilman heitä tämä koko traaginen sotku olisi jäänyt syntymättä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan myös seksuaalirikostuomioista, ja tulen sitäkin haaraa käsittelemään siinä laajuudessa kuin se on mahdollista salassapitomääräyksiä rikkomatta.

Olen samaan aikaan kirjoittanut myös kirjaa kaikesta kymmenen viime vuoden aikana tapahtuneesta. Aloitin kirjan kirjoittamisen jo kesällä 2007, mutta erinäisten "uusien käänteiden" vuoksi kirjan valmistuminen on hiukan viivästynyt ja kirjoittaminen on hankaloitunut, koska ylipitkäksi rönsyillyt tarina pitäisi saada mahtumaan kohtuulliseen kirjan pituuteen. Yksi syy blogini avaamiseen olikin se, että en millään saa kirjaani mahtumaan kaikkea haluamaani. Siksi olen laittanut blogiini mm. virkavirheiden yksityiskohtaisen ruotimisen ja kaikenlaista oheismateriaalia kuten rikospaikkakuvia ja äänitallenteita.

Kirjani tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä blogi. Murhalesken muistelmat  tulee olemaan kertomus elävästä elämästä alkaen syyslomaltamme lokakuussa 2006 ja päättyen nykyhetkeen.

Murhalesken muistelmat ilmestyy näillä näkymin ensi syksynä ja lisätietoa voi tilata kustantajalta osoitteella anneli.auer@intokustannus.fi. Kirjoita viestikenttään "lisätietoja" niin saat aiheesta postia kesällä ja ennen kirjan ilmestymistä saat myös kirjan ensimmäisen luvun. Voit lähettää em. osoitteeseen myös kysymyksiä tai kertoa mitä asiaa haluaisit kirjassa käsiteltävän. Kirja on edelleen työn alla ja sen sisältöön on vielä mahdollista vaikuttaa.

Aion jatkaa edelleen myös blogiani ja lähitulevaisuudessa on luvassa mm. murhaajan kengän sovittamista sekä yksi mielenkiintoinen case-tutkimus eräästä "sivujuonteen sivujuonteesta".

Sitä odotellessa suosittelen valemuistoista ja lasten vääristä kertomuksista kiinnostuneita katsomaan YLE:ltä mielenkiintoisen 47 minuutin pätkän:


Hauskaa vappua!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Isoja ja pieniä rikoksia

Virkarikos - isoja ja pieniä rikoksia

Vuosia sitten alkanut urkintajuttu on vihdoin tullut syytevaiheeseen. Median kautta saamani tiedon mukaan 55 virkamiestä ympäri Suomen on saanut syytteen. Minun postiluukustani on ropsahdellut vasta osa papereista.

Minä en tätä tutkintaa pyytänyt.

Urkintajuttu lähti liikeelle siitä, että MTV4 oli tehnyt aiheesta kyselyn ja sen jälkeen aloitettiin virallinen poliisitutkinta. Tapasin yhden tutkijoista ollessani vielä vankilassa. Hän kertoi että tutkinta oli työllistänyt pitkäksi aikaa useammankin poliisin.

Minä en vaatinut urkkijoille myöskään rangaistusta, vaan sanoin jättäväni asian syyttäjän harkintaan. Nyt syyttäjät ovat käyttäneet harkintavaltaansa ja lopputulos on se, että täysin samasta rikosepäilystä osa sai syytteen, osa ei.

En ota kantaa siihen, kumpi osa syyttäjistä teki mielestäni oikean ratkaisun.
Vaiko molemmat.

Minulla olisi nyt oikeus vaatia korvausta näiltä 55 urkinnasta kiinni jäänneeltä ihmiseltä. Asianajajani Juha Mannerin mukaan vastaavien tapausten perusteella kohtuullinen korvaus olisi ollut 500 euroa henkilöltä ja 55 henkilöltä se tekisi melkein 30 000 euroa.

En sano, etteikö urkinnan kohteeksi joutuminen tuntuisi jossain määrin pahalta ja etteikö se olisi loukannut minua, mutta suhteutettuna kaikkeen muuhun pahaan se tuntuu kuitenkin aika pieneltä. Minusta olisi kohtuutonta vaatia 500 euroa joltakin, joka on ajattelemattomuuttaan yrittänyt katsoa tietojani ja kaiken lisäksi epäonnistunut siinä, koska materiaali oli salattua. Siispä päätin olla vaatimatta mitään.

Olisin sen sijaan toivonut, että poliisi olisi aikanaan tutkinut minun itseni tekemän rikosilmoituksen Tapio Santaojasta ja muista Porin poliiseista. Minulla oli jo valmiina todisteet mm. esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärennöksestä ja muutamasta kuulustelussa esitetystä selkeästä valheesta. Lisäksi olin listannut muita rikosepäilyjä, joihin poliisi olisi voinut hankkia todisteet itse. Kyse oli vakavista rikoksista, mutta mitään niistä ei koskaan tutkittu, ne eivät päässeet syyteharkintaan eikä niitä ole arvioitu minkäänlaisessa tuomioistuimessa.

Olisin toivonut myös, että poliisi olisi jatkanut mieheni murhan tutkintaa. Millä oikeudella valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen löi julkisesti hanskat tiskiin kesken kaiken, vaikka murhan ei pitäisi vanhentua ikinä?

Matti Nissinen, onko niin, että tutkintapyynnöt pitää kierrättää median kautta, jotta niihin suhtaudutaan vakavasti, vaikka kyseessä on niinkin vakava rikos kuin murha?

Kuva: Ulvilan murha - murha ei vanhene koskaan


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Tuija Niemi ja äänirekonstruktio

Kuva: Ulvilan murha - Rekonstruktiot - Tuija Niemi ja äänirekonstruktio

Tervetuloa kuuntelemaan verovaroin tuotettua ääniteatteriharjoitusta vuodelta 2008 - mukana oikeusmurhan päätähdet KRP:n litteroija Tuija Niemi (ent. Tuija Niemi-Laitinen) sekä rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Satakunnan poliisista. Tämä rekonstruktio kävi myöhemmin kalliiksi niin minun perheelleni kuin koko Suomen kansalle. Verovarojen tuhlaaminen ei nimittäin suinkaan päättynyt tähän, vaan tästä se vasta alkoi.

Oikean murhaajan ääntä ei näillä tallenteilla kuulu, mutta pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan kaikkein herkkähermoisimmille: tallenteelta kuuluu kahden häikäilemättömän oikeusmurhaajan hyytävät äänet.

Kuuntele: Ulvilan murhan äänirekonstruktio 26.11.2008.

Alkuperäinen puhelu löytyy täältä: Hätäpuhelu Ulvila 1.12.2006.

Kun näitä kahta tallennetta vertaa, mitään olennaista eroa ei löydy. Paitsi tietysti se, että rekonstruktio on huonosti näytelty jäljitelmä aidosta tilanteesta ja siitä puuttuu aito hätä ja puukotetun vaimon raskas hengitys.

Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät kahden kesken myös toisen rekonstruktion, josta puuttuu ulkopuolinen tekijä. Kun tätä vertaa alkuperäiseen tallenteeseen, kuuluu selvä ero: alkuperäisellä tallenteella kuuluu kaikenlaista pauketta, kolahdusta, sängyn siirtymistä, muksahdusta ym. ääntä, jota sieltä ei pitäisi kuulua, jos uhri makaisi yksin lattialla voivottelemassa kipuaan.

Kun nyt on näinkin ilmeisen selvää, että myös rekonstruktio puhuu kahden miehen kamppailun puolesta, miten on mahdollista, että Tuija Niemi kehtasi selittää oikeudessa muuttuneita mielipiteitään näillä rekonstruktioilla??? Hyvä kysymys. Ehkä jollakin toistaiseksi vielä patentoimattomalla menetelmällä saadaan joskus suodatettua rekonstruktiotallenteilta ne Tuija Niemen ja Tapio Santaojan hellät huokaisut, jotka myöhemmin johtivat (työ)suhteen syvenemiseen ja villien fantasioiden syöksykierteeseen.

Koska Tuija Niemen ja Satakunnan poliisin toteuttama ääniteatteri on verovaroin tuettua julkista materiaalia, laitoin kaikki 22 äänitiedostoa omalle sivulleen, josta kuka tahansa voi käydä kuuntelemassa ne. Tallenteilla kuuluu mm. äkillisiä äänenvoimakkuuksien vaihteluita ja kaikenlaista muuta ihmeellistä, joten ehkä ne auttavat ymmärtämään niitä kohtia, jotka jotkut skeptikot ovat kokeneet epäaidon kuuloisina alkuperäisellä tallenteella.

Jos alkuperäisellä tallenteella kuitenkin vielä kuuluu manipulointiin viittaavia kohtia esim. kuuluisan uolen tienoilla, kehotan epäileväisiä  miettimään vakavasti, kumpi vaihtoehto näistä kahdesta olisi todennäköisempi:

a) Anneli Auer on tehnyt ennakkoäänitystä 80-luvun rikkinäisellä mankkarilla
b) Joku muu on tehnyt jälkiäänitystä nykyaikasilla äänenkäsittelylaitteilla

Savuava ase, jolla saisi todistettua "ketä siel on"/"_uole" -kohdan manipuloinnin, puuttuu vielä. Siinä haastetta kaikille kapellimestareille ja muille wannabe-ääniasiantuntijoille. Nyt ei muuta kuin kaikki kilpailemaan, kuka pääsee seuraavaksi töihin KRP:n äänilabraan!

Kaikki äänitiedostot: Ulvilan murha - Äänirekonstruktio 26.11.2008

Hyvää viikonloppua!

Lisälukemistoa: Tuija Niemi   /  Tapio Santaoja