Omantunnon asioita

Olin ajatellut kirjoittaa vuosikatsauksen vuodelle 2017, mutta turhautuneena kuluneen vuoden "edistykseen" jätinkin sen väliin. Sen sijaan päätin nostaa esiin mieltäni pitkään askarruttaneen kysymyksen: miten kaikki nämä ihmiset, jotka ovat osallistuneet tämän tragedian syntyyn ja kehitykseen voivat elää itsensä kanssa?

Eikö näillä ihmisillä ole lainkaan omaatuntoa?

SILMÄT KIINNI

Aloitetaan Minna Joki-Erkkilästä. Hänen nimensä oli mukana murhaoikeudenkäynnin todistajalistalla, joten hänen osallisuutensa asiaan on julkista tietoa. Hän on se lääkäri, jonka allekirjoittamilla lausunnoilla saatiin läpi ns. SERI-juttu eli se murhajutun sivujuonne, josta on edelleen voimassa oleva lainvoimainen väärä tuomio, vaikka väärä murhatuomio lopulta kumottiin.

Menemättä yksityiskohtiin lausuntojen keskeinen sisältö on se, että Minna Joki-Erkkilän mielestä "löydöksille" ei löydy muuta selitystä kuin väitettyjen uhrien kertomukset vaikka tosiasiassa myös täysin luonnollisia selityksiä kyllä löytyy. Sen on Minna Joki-Erkkilä myös oikeudessa myöntänyt - se hänen edukseen tässä todettakoon.

Syyttäjän toimeksiannosta tehdyt luotettavuusarviot kertomuksista kuitenkin perustuvat nimenomaan Joki-Erkkilän kirjallisille lausunnoille - kuten myös väärät tuomiot. Tuomareilla kun on valta valita, mistä perustelut poimitaan silloinkin, kun todistaja todistaa ristiin itsensä kanssa. Vain yksi kuudesta tuomarista SERI-jutussa kykeni valitsemaan oikein.

Minna Joki-Erkkilä ei ole koskaan ottanut vastuuta tästä. Lisäksi on käynyt ilmi, että hän on käyttänyt samaa vääristeltyä kertomusta eräistä tutkimustuloksista (immenkalvot) siitä huolimatta, että hän on saanut tietoonsa nämä virheet jo aikaisemmin. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Uskovaisella Joki-Erkkilällä luulisi olevan omaatuntoa toimia toisin. Ilmeisesti hän kuitenkin valehtelee itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja kokee tehtäväkseen tuomita niin monta kuviteltua syyllistä kuin mahdollista. Samalla kuitenkin tuomitaan myös syyttömiä ja se aiheuttaa suurta ja peruuttamatonta kärsimystä niin lapsille kuin aikuiselle. Tältä tosiasialta Minna Joki-Erkkilä yksinkertaisesti sulkee silmänsä.

HYÖKKÄYS ON PARAS PUOLUSTUS

Oma lukunsa tässä tarinassa on KRP:n äänitutkija Tuija Niemellä ja lasten sijaisvanhemmilla. Nähdäkseni molemmat ovat toimineet samalla logiikalla.

Sekä Tuija Niemi että sijaisvanhemmat kantavat valtavaa syyllisyyden taakkaa teoistaan, koska syvällä sisimmässään he tietävät tehneensä väärin. Molemmat antoivat aikanaan pahalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden ja sen jälkeen ei ollut enää paluuta takaisin.

Molemmilla on ollut sama selviytymisstrategia: uskotellaan itselle ja muille, että Anneli Auer on oikeasti syyllinen, niin ei tarvitse kantaa syyllisyyttä ja häpeää omista teoista. Tämä on johtanut molemmat tahot katoamaan yhä hurjemmin harhaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa irrallisia tosiasioita on yhdistelty mielikuvituksen tuottamin lisämaustein keitokseksi, joka asianomaisten omissa silmissä ehkä näyttää uskottavalta, mutta objektiivisessa todellisuudessa vain hölmöltä.

Mikään idea ei näille ihmisille ole ollut riittävän hullu, jotta sitä ei voisi kietoa osaksi omaa erinomaisuutta ja oikeassa olemista tukevaan fantasiaan.

Kun totuus joskus tulee esiin, mitenhän nämä "erinomaisuudet" silloin pystyvät elämään itsensä kanssa?

PERIMMÄINEN PAHA

Näiden muutaman esimerkin lisäksi monen muunkin asiaan osallisen soisi kokevan omantunnon tuskia - eikä vähiten sen Alkuperäisen Pahan, joka 1.12.2006 syyllistyi rikoksista karmeimpaan ja riisti hengen toiselta ihmiseltä.

Uhreja olemme me kaikki muut. Minä, joka menetin mieheni ja myöhemmin kaiken. Lapset, jotka menettivät ensin isänsä ja sitten äitinsä. Jens Kukka, joka tuomittiin syyttömänä kuvottavista rikoksista, joita hän ei ikinä ollut eikä ikinä olisi tehnyt. Minun vanhempani, jotka menettivät vävynsä, tyttärensä ja kolme lapsenlastaan. Juha Joutsenlahti ja muut totuuden puhujat, joita on näpäytetty rehellisyydestä.

Isäni kuoli huhtikuussa 2017. Hän ei saanut koskaan nähdä sitä päivää, jona kaikki selviäisi.

Saammeko me muut?

Olen turhautunut siihen, miten hitaasti kaikki edistyy, mutta uskon, että totuus tulee lopulta esiin. Sitä päivää kannattaa odottaa.

Ja onhan meillä Jensin kanssa joka tapauksessa kaikista menetyksistä huolimatta jäljellä  jotain hyvin arvokasta, mitä tämän jutun Areilla ja Minnoilla, Tuijalla ja Tapsalla  ei ole.

Minulla ja Jensillä on puhdas omatunto.

On siitäkin syytä olla iloinen.

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ:

http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/11/seri-tuomion-lyhyt-historia.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2015/11/tuija-niemi-ja-suuri-kuole-huijaus.html
http://anneliauerkirjoittaa.blogspot.fi/2016/05/virkamies-nettikiusaajana.html

SERI-tuomion lyhyt historia

Murhajutun sivujuonteena syntyi kesän 2011 aikana Suomen historian suurimman oikeusskandaalin oheen vielä toinenkin skandaali - kolmen traumatisoituneen lapsen ja sijaisvanhempien keskusteluista käynnistyi eeppinen kertomus keljuilusta ja pahuudesta, päätähtinä "se Anneli" ja "se Amanda" alias "Plämpläm".

Ei lasten satuilussa ja tarinoinnissa sinänsä ole mitään pahaa. Olen tietysti lasten äitinä ylpeä siitä, että jälkikasvuni on jo nuorella iällä yltänyt lähes Kalevalan tasoiseen kerrontaan.

Vähän ikävämpi juttu sekä asianomaisten että Suomen veronmaksajien kannalta oli kuitenkin se, että itsensä sijaisvanhempina työllistävät henkilöt käyttivät tilaisuuden hyväkseen, alkoivat videoida kertomuksia ja yllyttivät lapsia kertomaan vielä lisää. Lopuksi koko paketti vietiin syyttäjä Jarmo Valkamalle Poriin.

Kertomukset olivat sen verran erikoisia, että syyttäjä Valkama rohkeni epäillä jopa lapsikaappauksen mahdollisuutta - mutta vain hetken. Sekä poliisi että syyttäjä näkivät tässä niin herkullisen tilaisuuden päästä runnomaan Anneli Auerin murhasyytettä vielä kerran eteenpäin, että epäily haihtui saman tien.

Elokuussa 2011 lapset haastateltiin oikeuspsykiatrisissa haastatteluissa. Haastattelijat olivat ymmällään. Mitään tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin tullut vastaan eikä oikein mikään lasten kertoma kuulostanut todelta - näin on yksi psykologeista kertonut myöhemmin oikeudessa.

Poliisit tekivät sissi-iskun kotiini ja veivät muun muassa molemmat radioni ja ison kasan lasten piirustuksia. Mitään vahvistusta lasten kertomuksille ei löytynyt. Poliisia harmitti ja myös sijaisperhe oli huolissaan. Se haki sossulasta rahaa ja lähti lasten kanssa hotelli- ja mökkilomalle "turvaan" Annelia ja Plämplämiä.

Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, mihin suuntaan lasten Kalevala alkaisi seuraavaksi kehittyä - minä ja entinen miesystäväni Jens Kukka kaikkein vähiten.

Mökillä kauhukertomukset laajenivat seksuaalirikoksiin ja mukaan tuli joukko uusia lapsia sekä "se Jens" - olihan Tapio Santaoja vihjaissut jo aikaisemmin, että sijaisperhe voisi kysellä Jensistä jossain sopivassa kohdassa.

Taas mentiin oikeuspsykiatrisiin haastatteluihin ja lapset vietiin myös lääkärille. Juuri sairaslomalta palannut tamperelainen gynekologi teki heille UV-valotutkimuksen taikalampullaan ja tarkasti myös alapäät. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä oli enemmän asennetta kuin pätevyyttä ja tulokset olivat sen mukaiset. Kun haastattelijat saivat lääkärinlausunnot, heidän ei tarvinnut enää ihmetellä kertomuksia. Tamperelainen gynekologi oli tehnyt luotettavuusarvion heidän puolestaan.

Käräjät pidettiin keväällä 2012 Turussa. Siellä gynekologi myönsi, etteivät lasten löydökset varsinaisesti poikenneet millään tavalla heidän kaveriensa löydöksistä, vaikka väitetysti tarinankertojia oli viillelty useasti ja kavereita ei koskaan. Myös peppulöydöksille saattoi olla muita selityksiä kuin lasten kertomat. Siitä huolimatta hän piti kiinni alkuperäisistä johtopäätöksistään ja harhaanjohtavasta immenkalvojen parantumisväitteestä, vaikka hänen tutkimusviitteissään osoitettiin selviä virheitä. Kaikki tytöt olivat neitsyitä.

Aika ristiriitaista.

Psykologian tohtorit Pekka Santtila ja Katarina Finnilä olivat laatineet puolustuksen pyynnöstä kokonaisarvion kaikista kertomuksista kaikkien lasten osalta.

Syyttäjällä oli vain kasa irrallisia lausuntoja, joista suurimassa osassa arvio jäi auki, koska väitetyt uhrit eivät olleet puhuneet mitään väitetyistä rikoksista. Varsinaisen arvion tekivät vain kolmen tarinankertojan omat haastattelijat, jotka tietysti halusivat uskoa lapsia - olihan hastattelijoilla käytössään laajat, yhteneväiset ja yksityiskohtaiset kertomukset ja lisäksi vielä kirjalliset lääkärinlausunnot.

Pekka Santtila ja Katarina Finnilä totesivat, ettei kertomusten  laajuudella, yhteneväisyydellä ja yksityiskohtaisuudella ollut mitään merkitystä, kun oli kyse samassa taloudessa asuvista lapsista ja kun kyseessä kaikella todennäköisyydellä olivat valemuistot. Samaa mieltä oli myös syyttäjän todistajaja, tohtori Julia Korkman. Hänen mukaansa tämänkaltaiset kertomukset eivät ole olleet koskaan missään päin maailmaa totta.

Luulin, että asia tuli selväksi myös tuomareille, mutta lukiessani myöhemmin tuomion perusteluja ymmärsin, etteivät naistuomarit olleet tajunneet luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Ulkopuolisiin "uhreihin" kohdistuneet syytteet, viiltelyt ja eläinuhraukset kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Muut syytteet joko hyväksyttiin tai hylättiin täysin mielivaltaisin perustein yleiseen elämänkokemukseen vedoten. Tuomareista vain puheenjohtaja Tapio Katajamäki käytti perusteluissaan asiantuntijoiden antamaa tieteellistä tietoa ja olisi kumonnut syytteet - mitä nyt olisi valtion varoja säästääkseen pitänyt voimassa 9 kk vankeutta, jonka olimme jo lusineet.

Koska blogijutun otsikkona oli "lyhyt historia", hyppään tässä kohdassa suoraan loppuun, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Olen myös kertonut asian ytimen kirjassani Murhalesken muistelmat, jos jotakuta kiinnostaa.

Käräjäoikeuden jälkeen asiaa ei ole varsinaisesti enää käsitelty sanan varsinaisessa merkityksessä. Hovioikeus katsoi tehtäväkseen pitää käräjäoikeuden tuomion voimassa ja kirjoitti korkeinta oikeutta varten sellaisen tuomion, jossa totuus oli taitavasti häivytetty tuomalla esiin merkityksettömiä asioita ja jopa epätosia väitteitä. Totuus ja tieteellinen tieto oli jätetty kokonaan pois.

Korkein oikeus ei ole käsitellyt asiaa. Ei myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, toisin kuin suuri yleisö kuvittelee. Kukaan ei ole vahvistanut vääriä seksuaalirikostuomioita - ne on vain yksinkertaisesti lakaistu maton alle.

Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että osa kansasta uskoo tuomioihin ihan vain sillä perusteella, että heillä ei ole mitään syytä epäillä tuomareiden älynlahjoja tai puolueettomuutta. Niillä, jotka ovat tutustuneet asiaan on kokonaan toinen näkemys. Moni ihan tavallinen ihminenkin rohkenee epäillä - luultavasti suurin osa.

Kaiken lisäksi joudumme kestämään Jensin kanssa sitä, että meitä voidaan haukkua pedofiileiksi, vaikka edes tuomioiden mukaan emme sitä ole. Tuomareiden mielestä olisimme muuten vain huvin vuoksi tehneet kaikenlaista outoa sen lyhyen ajan, jona tapailimme, vaikka kumpikaan meistä ei todistettavasti ole ollut vähäisimmässäkään määrässä kiinnostunut mistään sellaisesta kenenkään muun kanssa koskaan elämässä.

Mikkelin kirjaston tapaus osoittaa, että massahysteria elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Jos minulle tapahtuu jotain, vastuun siitä kantavat kaikki ne viranomaiset, jotka ovat osallistuneet tämän sotkun syntyyn.

Ehkä juttu on ollut niin laaja, että tuomariston aivokapasiteetti ei ole ollut riittävä asian käsittelemiseksi yhdellä kerralla. Seuraavaksi korkein oikeus tulee saamaan eteensä hieman yksinkertaisemman haasteen - sellaisen, josta se ei voi kieltäytyä. Kannattaa siis varautua rekrytoimaan lisää henkilökuntaa - toivottavasti pätevää.

Palaan ruotimaan pieleen menneitä tuomioita lisää myöhemmin.

Sitä odotellessa voi lukea professori Jyrki Virolaisen mainion arvion viimeisimmästä korkeimman oikeuden tuomiosta: https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.fi/2016/11/9-kko-hylkasi-anneli-auerin.html.

Mikkelin tapauksesta löytyy hyvä analyysi  oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren blogista:
Pelko on aseeni.