Vallan vahtikoirat ja puudelit

Ajattelitko sinäkin, että media on vallan vahtikoira? Niin minäkin kauan sitten. Valitettavasti Ulvilan murhan tapauksessa vain harva toimittaja on ottanut vallan vahtikoiran roolin. Muut näyttävät olleen enemmän tai vähemmän syyttäjän ja poliisin sylikoiria.

VUODEN SUMUVERHO

Kuka muistaa enää vuoden 2010 Sumuverho-palkinnon? Oikeustoimittajat ry myönsi sen Satakunnan poliisille, joka salasi valtaosa Ulvilan murhan esitutkinta-aineistoista. Oikeustoimittajien yhdistyksen mielestä salaaminen vaaransi vakavalla tavalla syytetyn oikeusturvan ja yleisön oikeuden saada tietoa. Yhdistyksen tiedotteessa jopa rohjetaan epäillä, että pyrkimyksenä saattoi olla peitellä poliisin omia virheitä ja laiminlyöntejä.

Tiedotteessa tosin ei täsmennetä, mitä näillä virheillä ja laiminlyönneillä tarkoitettiin.

Itse luulin aikanaan, että nyt toimittajat ovat tajunneet Pauli Kuusirannan ja syyttäjän suuren sumutuksen, mutta luulin väärin. Kuusiranta ja syyttäjälaitos ovat kaikki nämä vuodet jatkaneet sumutustaan ilman, että valtamedia olisi ärähtänyt.

Ainoa median hampaisiin joutunut poliisi on ollut Juha Joutsenlahti. Tästä emme kuitenkaan voi kiittää tutkivaa journalismia vaan syyttää tutkivan journalismin puutetta. Pauli Kuusiranta ja syyttäjä nimenomaan syöttivät tämän tarinan medialle, koska puuttuville todisteille piti keksiä selitys. Se selitys oli "huono alkutukinta". Vallan puudelit nielivät selityksen ja hyökkäsivät kohti syyttäjän osoittamaa syntipukkia. Ketään ei kiinnostanut, oliko alkututkinta oikeasti tehty hyvin vai huonosti.

Otetaanpa esimerkki. Satuin tässä kerran törmäämään vanhaan iltapäivälehtijuttuun, jossa kerrottiin Esa Koivuniemen todistelusta. Hän oli yksi kotietsintää alussa tehneistä poliiseista, joka oli oikeudessa puolustuksen kutsumana todistajana kertomassa siitä, miten koko talo ja lähiympäristö tutkittiin moneen kertaan perusteellisesti ison porukan voimin jo silloin, kun minä olin sairaalassa. Tätä kertomusta ei toimittaja noteerannut lainkaan. Sen sijaan jutussa selostettiin laajasti ja yksityiskohtaisesti Esa Koivuniemen mielipiteitä Juha Joutsenlahdesta. Koivuniemen kertoman mukaan Joutsenlahti oli pyyhkinyt pois tutkintalinjojen joukosta Anneli Auerin linjan heti seuraavana päivänä haastateltuaan Aueria sairaalassa. Joutsenlahti ei  ollut myöskään innostunut  Koivuniemen ja parin muun poliisin laatimasta Aueriin liittyvästä muistiosta.

Oliko Koivuniemen mielipide Joutsenlahdesta niin iso skuuppi, että toimittajalta jäi kokonaan huomaamatta todistelun  ristiriitaisuus? Auerin tutkintalinja muka katkesi kuin seinään jo heti seuraavana päivänä, vaikka samalla kerrotiin että tosiasiallisesti Auerin tutkintalinjaa kuitenkin tutkittiin isolla joukolla monta päivää, ja tiettyjä tutkintatoimenpiteitä tehtiin vielä paljon myöhemminkin.

Vai oliko tavallisen kaavan mukaan edennyt normaali paikkatutkinta vain niin tylsä aihe, ettei siitä kannattanut uutisoida? Joka tapauksessa lopputulos oli se, että uutisen lukenut yleisö sai Koivuniemen todistelusta juuri sen kuvan, jonka syyttäjä halusi. Totuudella ei ollut väliä.

UHRIN KUOLLEISTA NOUSSUT  SISKO JA MUUT SENSAATIOT

Aluksi kuvittelin, että media on ollut samanlainen syyttäjän ja poliisin juonittelun viaton uhri kuin minäkin, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt, että asia ei ole ihan näin. Kuten toimittaja Tiia Palmén myöntää Ulvila-muistelmissaan, toimituksessa seurattiin tarkasti, minkälaisia klikkejä jutut saivat.  Auer-saagan luominen onkin ollut medialle varsin kannattavaa. Myös muutamat muut toimittajat ovat SERI-jutun purku-uutisen myötä avautuneet kertomaan, että päätoimittajat sensuroivat heidän juttujaan eivätkä virallista kantaa vähääkään vastakarvaan silittävät jutut ainakaan ikinä päässeet kansijutuksi.

Journalistin ohjeiden ensimmäinen kohdan mukaan journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen ja yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ulvilan jutussa tämä jää pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi.

Uskon kyllä, että monet toimittajat ovat aluksi menneet syyttäjän ansaan vilpittömällä mielellä, koska muuta kuin syyttäjän ja poliisin tarjoilemaa tietoa ei ollut saatavilla. Näin päädyttiin tilanteeseen, josta kerrotaan Elina Nopparin ja muiden mediatutkijoiden kirjassa Syylliseksi kirjoitettu (2015). Ulvilan surman uutisoinnin sävy paperilla ja verkossa oli tutkimuksen mukaan monin eri tavoin syyllistävä jo ennen oikeudenkäynnin alkua.

Näyttää kuitenkin  siltä, että moni toimittaja ankkuroi kantansa näillä ensimmäisillä tiedoilla, vaikka korjaavaa tietoa tuli myöhemmin esiin.

Mediatutkijoiden mukaan myöhemmässä vaiheessa uutisointi keskittyi etenkin Auerin henkilöön. Tutkimusaineiston mukaan kuva Auerista on ollut "outouttava" ja "hänet on heitetty leirin ulkopuolelle". Tutkituista medioista jutun henkilöityminen tuli esiin etenkin iltapäivälehdissä. "Eniten Auerin syyllisyyttä vahvisti Iltalehti."

Viime vuonna Iltalehden entinen toimittaja Tiia Palmén julkaisi Ulvilan murhasta kirjan, jotta markkinoidaan "objektiivisena" katsauksena aiheeseen, vaikka todellisuudessa se on lähinnä kooste iltapäivälehtien uutisoinnista kaikkine virheineen ja puutteineen. Lisäksi siinä siteerataan Pauli Kuuirannan vuonna 2023 esittämiä uusia valheita. Kirja on henkilöivä, "outouttava" ja myötäilee poliisin ja syyttäjän linjaa. Se kuvaa hyvin murhauutisointia klikkiotsikoita jahtaavan iltapäivälehtitoimittajan silmin, mutta antaa vinoutuneen ja asiavirheitä vilisevän kuvan itse aiheesta.

Sain kirjan luettavaksi muutamaa päivää ennen painoon menoa ja kokosin Palménille pitkän listan virheitä korjattavaksi. Listassa oli sivunumerot mukana, jotta korjaukset olisi ollut helppo tehdä. Siviilisäätyä lukuunottamatta ainoatakaan virhettä ei korjattu, vaan virhelistani laitettiin erikseen kirjan loppuun ja siitäkin jätettiin osa pois.

Kuvaavaa on, että Palménia ei kiinnostanut tarkistaa ainoatakaan Pauli Kuusirannan valheellista väitettä, mutta kun minä kerroin hänelle, että olimme Jukan kanssa naimisissa emmekä avoliitossa (toisin kuin hänen kirjassaan väitettiin), hänen piti tarkistaa tämä asia erikseen maistraatista. Tiia uutisoi tästä jopa MTV:n nettijutussa, jossa omituisesti väitettiin että edes kaikki poliisit eivät tienneet avioliitosta ja että Anneli Auer itse salasi tämän tiedon kirjassaan. En tiedä, keitä poliiseja Palmén tarkoitti. Ainakin kaikki murhatutkinnassa mukana olleet poliisit tietysti tiesivät alusta asti, että olimme aviopari. Se selviää myös poliisin tiedotteista ja kuulusteluista, jotka Tiiakin on oletettavasti nähnyt. Omassa kirjassani käytän Jukasta nimitystä "aviomies" jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla.

Jos Tiia Palmén olisi ollut vallan vahtikoira, hän olisi tarttunut vihjeeseen ja tarkistanut Pauli Kuusirannan sanomiset. Hänelle olisi selvinnyt esimerkiksi se, että kun Pauli väittää, ettei Ulvilan murhatalon kodinhoitohuonetta tutkittu, väite on täyttä kukkua. Kerroin tämän Tiialle, mutta en siihen hätään osannut nimetä kaikkia poliiseja, jotka kertoivat aiheesta oikeudessa. Vaikka olisin, Tiaa tuskin olisi kiinnostanut. Kodinhoitohuoneen tutki eri kerroilla ainakin kolme eri poliisia, huoneessa olleet pussitkin tutkittiin ja vaatekasa tutkittiin vaate vaatteelta, mutta siitä Tiian lukijat eivät saa tietää.

Nykyisessä työssään MTV:n rikosuutisissa Tiialle on tärkeää säilyttää hyvät suhteet poliisin. Arvostetun herra Kuusirannan paljastaminen valehtelijaksi tuskin edesauttaisi näitä suhteita. Anneli Auerin mustamaalaaminen sen sijaan kannattaa aina.

Saadakseen vanhaa kertaavalle kirjalleen jotain uutuusarvoa, Palmén myös haastatteli lukuisia Jukan sukulaisia. Vai haastatteliko?

Ilta-Sanomien toimittaja Sanni Mattila kirjoitti  kirjan innoittamana sensaatiohakuisen mustamaalausjutun minusta. Siinä väitettiin, että Jukan kolme siskoa ovat nyt ensimmäistä kertaa päässeet ääneen - ja tietysti haukkumaan Anneli Aueria. Tosin kukaan näistä kolmesta siskosta ei ollut kertonut kyseisiä asioita Tiia Palménille tuoreessa haastattelussa, vaan koko juttu oli pelkkää sepitettä, joka oli koottu 15-18 vuotta vanhoista kuulusteluista valikoiden kirjoittajan omilla tulkinnoilla höystettynä.

Jukan vanhin sisko on kuollut jo vuosia sitten. Toinen sisko otti minuun yhteyttä ja halusi minun tietävän, ettei ole osallistunut mihinkään haastatteluun. Häntä ahdisti, että hänet ja muut Jukan siskot oli jutussa leimattu selkäänpuukottajiksi, vaikka heillä ei ole jutun kanssa mitään tekemistä. Vain nuorin sisko oli antanut Tiia Palménille haastattelun, ja hänkin vain Jukan lapsuudesta. Tämä nuorin sisko ei edes ollut paikalla tilanteissa, joista juttu kertoi. 

Juttu rikkoi niin härskisti useita journalistin ohjeita,  että päätin tehdä kantelun julkisen sanan neuvostolle, jos vaikka siellä olisi niitä kuuluisia vallan vahtikoiria. Journalistin ohjeiden mukaan tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiinkin pitäisi osata suhtautua kriittisesti.

Mitään ei kuulunut ja luulin jo kanteluni päätyneen roskakoriin.  Toukokuussa - noin puoli vuotta kantelun jättämisen jälkeen - sain vihdoin vastauksen: neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen päätti olla ottamatta kanteluani neuvoston täyden kokoonpanon istuntoon. Perusteluna oli ymmärtääkseni lähinnä se, etten ollut tehnyt lehdelle oikaisupyyntöä.

En ottanut yhteyttä Ilta-Sanomiin, koska kyse ei ollut pelkistä asiavirheistä, vaan juttu oli kokonaisuudessaan mätä. En halua myöskään antaa vastinetta roskajuttuihin, koska haluan pysyä poissa julkisuudesta. Toivoin julkisen sanan neuvostolta lähinnä jonkinlaista yleisen tason kannanottoa tiettyihin kysymyksiin. Onko korrektia harhauttaa yleisöä väittämällä, että tiedot on saatu uusista haastatteluista, kun ne on sepitetty ikivanhasta esitutkintamateriaalista ja mielikuvituksesta? Onko oikein kirjoittaa perheeni yksityiselämästä mustamaalaavaan sävyyn, kun ei asialla ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?

Julkisen sanan neuvosto ei nähnyt asiassa mitään huomautettavaa. Vallan vahtikoiria ei siis löydy edes vallan vahtikoirien valvomosta.

Kanteluni ja vastauksen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä:
Kantelu julkisen sanan neuvostolle Sanni Mattilasta / Ilta-Sanomista

LOPPUUNKALUTTU PURULELU

Vuonna 2009 medialle heitetty puruluu alkaa olla jo siinä määrin loppuun kaluttu, että toimittajat ovat alkaneet karttaa sitä. Tuntuu, että Ulvilan murhasta on tullut jopa hieman nolo aihe nykypäivän toimittajille.

Aihe ei kuitenkaan ole niin nolo, ettei uusi tutkinnanjohtaja Olli Töyräs olisi päässyt heti ääneen, vaikkei hänellä ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Töyräs on muutaman muun aiheen ohella toistanut mediassa uskollisesti Pauli Kuusirannan valheita Jukka Lahden kadonneista talvikengistä. Vaikka oikeudessa on kuultu jo neljään kertaan kotietsintää tehneiltä poliiseilta, että he etsivät asunnosta verijälkiin sopivia kenkiä - eivät Jukan talvikenkiä - lehtitietojen mukaan Jukan kengät ovat nyt vuonna 2025 taas kerran joutuneet kadoksiin. Jopa Ylen Satakunnan toimitus ja Hesari ovat mennet Olli Töyrään retkuun. Hesarin 15.4.2025 julkaistussa Riikka Nykäsen kirjoittamassa jutussa oli vanhoista asioista useita virheellisiä väittämiä ja yksi kuvakin ihan väärästä paikasta. Ilmeisesti nykypolven toimittajilla ei ole sitäkään vähää tiedossa jutun faktoista kuin edeltävän polven toimittajilla. 

Viimeisimmän tiedon mukaan Olli Töyräs on antanut KRP:n äänitutkijalle tehtäväksi kaivaa esiin jotain uutta hätäpuhelusta tekoälyn avulla. Tämä tieto on uskollisesti uutisoitu mediassa, vaikka kyseessä on vasta pelkkä tehtävänanto.

Sen sijaan samaiseen hätäpuheluun liittyvästä virkarikostutkinnasta ei ole valtamediassa kerrottu mitään.

Kuten Niina Berg kirjassaan Totuus ulvilan murhan hätäpuhelusta (2024) kertoo, hätäpuhelutallenteesta on varmuudella olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota. Tämä on kiistaton tosiasia, jonka  KRP:n äänitutkija on oikeudessa myöntänyt. Poliisi jäi myös kiinni valheesta väittäessään, että se olisi vuonna 2012 palauttanut hätäkeskuksen varmuusnauhalta hätäpuhelun kahteen kertaan. Sieltä olisi sitten jotenkin sattumalta tupsahtanut myös kaksi toisistaan poikkeavaa tallennetta, jotka kuitenkin olisivat ollet sattumalta täsmälleen samanlaisia kuin ne kaksi aikaisempaa toisistaan poikkeavaa versiota. Hätäkeskuksen mukaan alkuperäinen hätäpuhelu oli kuitenkin hävitetty jo ennen vuotta 2012, joten mitään "palautusta" ei ole voinut tapahtua.

Lisäksi on olemassa vahvat aihetodisteet siitä, että molempia tallenteita on peukaloitu ainakin yhdestä kohdasta. On todennäköisesti olemassa vielä kolmaskin versio, jota ei ole liitetty todistusaineistoon.

Asiasta on tehty virallinen tutkintapyyntö erään yksityishenkilön aloitteesta. Tutkintapyynnöstä ja tutkinnasta on tiedotettu myös medialle. Vallan vahtikoiralle olisi mehukas uutinen, että hätäpuhelutallenne on mätä, mutta puudelit juoksevat karkuun tällaista tietoa. Ulvilan murhan tapauksessa  viranomaisten väärinkäytöksiin ei ole haluttu puuttua. Eläköityneet ja työuransa loppupuolella olevat tutkinnanjohtajat ovat saaneet ihan rauhassa vainota ja syyllistää yksittäistä ihmista julkisuudessa keksityin perustein.

On ironista, että tutkivaa journalismia murhajuttuun liittyen ovat tuottaneet lähinnä muut kuin ammattitoimittajat. Niina Berg on koulutukseltaan juristi. Nettikirjan kirjoittanut nimimerkki Kuolemannaakka on hänkin luultavasti jotain muuta kuin toimittaja. Jos Kuolemannaakka on toimittaja, hän ei ainakaan ole halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Kirjan Oikeusmurha (2025) kirjoittajat Rami Mäkinen ja Matti Rämö sentään ovat toimittajia, mutta tämä sinänsä erittäin hyvä ja perusteellinen kirja käsittelee lähinnä vain SERI-haaraa.

LOPUKSI

Lopuksi todettakoon, että kaikki toimittajat eivät ole mielestäni bimbo-puudeleita, vaan joukossa on toki niitäkin, jotka ovat kertoneet Ulvilan murhasta ihan asiallisesti.

Ja sitten on tietysti se varsinainen vallan vahtikoirien joukko, joka on tajunnut syyttäjän ja poliisin bluffin ja uskaltanut tuoda julki havaintonsa, kuten toimittaja Mikko Niskasaari. Myös Alibi-lehdessä on vuosien varrella uskallettu valottaa tutkinnan pimeää puolta ja tartuttu rohkeasti myös syyttäjän sylikoirien syrjimiin aiheesiin. Alibin tuoreimmasta numerosta voi lukea myös hätäpuhelutallenteeseen liittyvää virkarikostutkintaa käsittelevän jutun, johon minäkin suostuin pitkästä aikaa antamaan pienen kommentin, kun aihe on nyt ajankohtainen.

Luettavaa ja katsottavaa kesäksi:

- Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta / Niina Berg (2024) 
  Saatavilla myös englanniksi:
  The Truth behind the Emergency Call (2025)

- Oikeusmurha / Mäkinen & Rämö (2025)

- Jäikö Ulvilassa kodinhoitohuone tosiaan tutkimatta? / Youtube-video

- Kuolemannaakan nettikirja on saatavilla Google drive:lla,
  osoite: www.shorturl.at/agoNS
  (salasana "ulvila").

Uusia kirjoja Ulvilan jutusta

Hei taas pitkästä aikaa! En ole valitettavasti jaksanut enää ylläpitää tätä blogia, mutta onneksi Ulvilan murha ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin. Tänä keväänä on ilmestynyt kaksi erinomaisen hyvää kirjaa Ulvilan oikeusjuttuihin liittyen, toinen asianajaja Juha Mannerilta, toinen Ulvilan juttua vuosia penkoneelta Niina Bergiltä.

ULVILAN SURMA - JUTTU 2472

Kuten tunnettua, Ulvilan murhan tutkinnasta on vuosien varrella paljastunut kaikenlaista hämärää ja erikoista. Tästä on uutisoitu näyttävästi mutta melko pintapuolisesti ja syyttäjän kantaa myötäillen. Tästä syystä Juha Manner pohti ääneen jo joskus vuosia sitten, pitäisikö hänenkin kirjoittaa aiheesta kirja, enkä pitänyt ideaa huonona. Nyt huhtikuussa tämä kirja vihdoin ilmestyi. Kirjan varsinainen kirjoittaja on Milla Ollikainen, joka on tehnyt hyvää työtä. Oli erittäin mielenkiintoista lukea, miltä juttu oli näyttänyt asianajajan silmin.

Itse oikeusjutuista minulla on luonnollisesti suurin piirtein samat tiedot kuin Juhalla, mutta yllätyksiäkin tuli. Ehkä suurin yllätys oli se, että kirjan mukaan Juha Manner ja Pauli Kuusiranta olivat nimenomaan sopineet, ettei julkisuuteen anneta lausuntoja. Siitä huolimatta Pauli oli pamauttanut julkisuuteen väitetyn "tunnustuksen" Juha Mannerin selän takana.

Myös väitettyyn tunnustukseen johtanut vehkeily näyttäytyi nyt Juhan kirjaa lukiessa entistäkin härskimmältä. Muistan kyllä Juhan joskus maininneen, ettei hänen mielestään ollut oikein sopivaa poliisin taholta kuulustella minua ilman asianajajaa siten, että poliisi oli vain jättänyt asiasta viestin Juha Mannerin puhelinvastaajaan. Kirjaa lukiessa oikein paistaa silmään, että koko juttu oli poliisin taholta täysin suunnitelmallista. Kun minut oli ensin manipuloitu "faktoilla" ja "varmuudella" kuvittelemaan, ettei talossa ollut ollut ulkopuolista, painostusta jatkettiin järjestämällä kahdenkeskisiä kuulusteluja viikonloppuna 26.-27.9.2009 Juha Mannerin ollessa vapaalla golffaamassa. Maanantaina minut vangittiin ja keskiviikkona poliisi jätti viestin kuulustelusta Juha Mannerin vastaajaan. Mikä loistava tilaisuus laittaa "tunnustus" kuulusteltavan suuhun, kun oli ensin varmistettu, ettei asianajaja tule häiritsemään! Tätä tunnustusta tosin ei saatu, koska huomasin sen ja pyysin korjaamaan, mutta sehän ei estänyt Tapio Santaojaa ujuttamasta väitettyä "tunnustusta" ovelasti sivulauseeseen. Kuusirannan etiikalla - vai pitäisikö sanoa etiikan puutteella - tämäkin riitti asian uutisoimiseen.

Juha kertoo kirjassaan, että viimeistään vangitsemisen jälkeen on tapana sopia kuulustelut asianajajan kanssa etukäteen. Näinhän se tietysti on järkevää, koska ei voida olettaa, että asianajaja on koska tahansa vapaa tulemaan kenen tahansa kuulusteluun, kun on muitakin juttuja. Minä en tätä silloin tajunnut, kun olin muutenkin päästäni pyörällä ja hyvin väsynyt. Suostuin kuulusteluihin, jotta asia menisi eteenpäin ja saisin vihdoin olla rauhassa. Asia vain ei edennyt mihinkään, kun en voinut antaa poliisille tunnustusta teosta, jota omien muistikuvieni mukaan en ollut tehnyt, vaikka poliisin minulle kertomien "faktojen" mukaan näin täytyi olla.

Myöhemmin selvisi, että minulle oli syötetty täysin tulkinnanvaraisia asioita ja jopa suoranaisia valheita faktoina ja varmoina tosiasioina. Tämä on Suomen lain mukaan kiellettyä, mikä Juhan kirjassakin todetaan. Tästä kimpaantuneena Pauli Kuusirannan eläkkeellä oleva luottotoimittaja Harri Aalto riensi kirja-arvostelussaan heti apuun huomauttamalla, että Juha Manner on unohtanut Paulin saaneen laittomuuksista "puhtaat paperit". En usko, että Juha Manner on unohtanut, että tekemämme rikosilmoitus Paulista ja Tapio Santaojasta lakaistiin hissukseen maton alle, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minulle valehdeltiin kuulusteluissa. Tämän voi kuka tahansa todeta käymällä läpi esitutkinnan julkista materiaalia.

Juha Mannerin kirjassa käydään jonkin verran läpi myös tärkeimpää todistelua. Toivoisin etenkin, että kaikki Kuusirantaan haksahtaneet lukisivat Juhan kirjan. Pauli Kuusirannan ja JP Koskisen viimevuotinen kirja Ulvilan murha - kadonneen tekijän jäljillä saattaa vaikuttaa äkkiseltään "perinpohjaiselta" ja "analyyttiselta" (kuten Paulin luottotoimittaja väittää), kun ei joko tiedä tai ei välitä siitä totuudesta, joka on tullut oikeudenkäynneissä esiin. Pauli esimerkiksi väittää, että kotietsinnässä jätettiin tutkimatta paikkoja ja viittaa esitutkintapöytäkirjan kuulusteluun, jossa yksi poliisi kertoo jättäneensä pakastimen, ulkoroskiksen alimmaiset pussit ja nyt jopa kodinhoitohuoneessa olleet pussitkin tutkimatta (tätä en muista ennen kuulleeni). Pauli kuitenkin "unohtaa" kertoa, että kaikki paikat oli tutkittu jo heti alkuvaiheessa, eikä tämän viikkoa myöhemmin paikalle tulleen poliisin tehtävänantoon edes kuulunut katsoa ulkoroskikseen yms. Kodinhoitohuoneen pussit oli tutkittu jo alkuvaiheessa, mikä kuultiin oikeudessa Juha Mannerin kysyessä asiaa siltä poliisilta, jonka varsinainen tehtävä oli tutkia kodinhoitohuone. Kirja on pullollaan vastaavia, harhaanjohtavia väitteitä.

En tosin tiedä, unohtaako Pauli tietyt asiat tahallaan, vai onko hän vain tietämätön ja niin laiska, ettei ole vaivautunut ottamaan asioista selvää. Joka tapauksessa Paulin kirja on yhtä analyyttinen, kuin ns. flat earth theory, jolla todistetaan maapallo pannukakuksi kertomalla pelkkiä puolitotuuksia.

TOTUUS ULVILAN MURHAN HÄTÄPUHELUSTA

Niina Bergin uudessa kirjassa päädytään vielä syvemmälle murhatukinnan pimeälle puolelle. Kirja keskittyy pääasiassa hätäpuheluun, tähänastisten oikeudenkäyntien tärkeimpään todisteeseen, ja kaikkeen, mitä siitä on noussut esiin eri näkökulmista tutkinnan ja pitkän oikeusprosessin aikana - ja vielä sen jälkeenkin. Onhan puhelua väännetty vuosien varrella todistamaan milloin mitäkin, niin kuuluvien kuin kuulumattomien äänien osalta, käyttäytymisen osalta kuin äänitallenteen aitoudenkin osalta.

Niina - toisin kuin Kuusiranta - on käynyt läpi kaiken aiheeseen liittyvän tutkinta- ja oikeudenkäyntimateriaalin, kuunnellut oikeudenkäyntitallenteet (kaikki tieto ei löydy tuomioista tai tutkintamateriaalista) ja tehnyt vielä omia tutkimuksiaan ja kyselyjä selvittääkseen epäselviä kysymyksiä, joihin ei löydy suoraa vastausta saatavilla olevasta materiaalista.

Kirja lähtee yleiseltä tasolta ja siinä selvitään mm. millaisia puhelut ovat todisteena ja kerrotaan sen ajan puheluiden ja tallennusmenetelmien teknisistä rajoituksista, jotka on huomioitava, jotta puheluja voidaan analysoida. Ulvilan tapauksesta ja tapahtumapaikasta kerrotaan sen verran, että muutkin kuin asiaan perehtyneet pääsevät kärryille. Sen jälkeen päästään takakannen lupauksen mukaisesti etsimään vastauksia moniin ihmetystä aiheuttaviin kysymyksiin. Niina on mennyt tutkimuksissaan paljon pidemmälle kuin minä itse käymällä aineistoa läpi tiheällä kammalla, vertailemalla ja esittämällä kysymyksiä  viranomaisille ja asiantuntijoille, kunnes totuus selviää ja vastauksia myös saadaan.

Joku voisi ajatella, ettei tästä aiheesta enää irtoa mitään uutta, mutta eräät Niinan löydökset olivat aikanaan todella yllättäviä jopa minulle. Kun kuulin niistä ensimmäistä kertaa, olin jo selvillä monista poliisin hämäräpuuhista, mutta mitään näin pimeää en ollut odottanut. Kaikki faktat viittaavat siihen, että hätäpuhelu ei Kuusirannan kaudella muuttunut pelkästään äänten tulkinnan vaan myös sen sisällön suhteen. Nykyisillä tiedoillani en voi enää luottaa, että mikään poliisin tuottama tutkintamateriaali olisi aitoa.

On hienoa, että Niina Berg sai kirjansa valmiiksi ja tämäkin puoli jutusta on nyt dokumentoitu ja kenen tahansa kiinnostuneen saatavilla. Mediassa on kirjoitettu itse hätäpuhelusta ja sen analysoimisesta melko niukasti ja pintapuolisesti siihen nähden, miten tärkeä rooli sillä on ollut koko tarinan synnyssä. En itsekään ole aikaisemmin hahmottanut, miten suuri ja kaikenkattava merkitys tällä puhelulla oli, oikeuskäsittelyissä kun oli niin paljon muutakin rikkaa rokassa. Niinan kirjassa on ensimmäisen kerran koottu kattavasti kaikki yhteen niin, että tietystä aiheesta esitettyjä lausuntoja, litterointeja ja analyyseja on helppo verrata ja päästään lopulta nippelitiedon yläpuolelle ja tekemään kriittisiä havaintoja ja loogisia johtopäätösiä.

Kirja sopii oppikirjaksi tuomareille, poliiseille, rikostoimittajille ja asiantuntijatodistajille. Vaikka siinä keskitytään vain yhteen tapaukseen - Ulvilan murhaan - tämä on samalla erittäin havainnollinen case-tutkimus poliisitutkinnan ja asiantuntijatodistelun heikkouksia, virhelähteistä ja sudenkuopista myös yleisellä tasolla. Pauli Kuusirannankin olisi syytä lukea tämä kirja, sillä se antaa vastauksia myös moniin Paulia hämmentäviin kysymyksiin.

LOPUKSI

Molemmat kirjat voi tilata suurimmista verkkokirjakaupoista, Prisman verkkokaupasta ja Juhan kirjan myös suoraan kustantajalta: Ulvilan surma juttu 2472. Ne ovat saatavilla (tai pian tulossa) myös kirjastoihin. Jos omasta puuttuu, kirjastoa voi pyytää tilaamaan.

Niina Bergin kirjan voi tilata myös suoraan kirjailijalta kirjan verkkosivuilta: totuusulvilanmurhanhatapuhelusta.com 

Myös minua itseäni on pyydetty kirjoittamaan jatkoa edelliselle kirjalleni. En ole vielä luvannut mitään. Ehkä kirjoitan kirjan, ehkä palaan kirjoittamaan lisää blogiini. Lukuisat oikeustaistelut ovat vieneet ja vievät edelleen sen verran aikaa, voimia ja energiaa, ettei ole riittänyt voimia kirjoitteluun, kun elämässä on muutakin. Mutta ehkä jonain päivänä!

Aurinkoista kesää kaikille!

Myytit nurin osa 2: Mahdoton mahdolliseksi

Kymmenen vuotta sitten - tasan kaksi vuotta Jukka S. Lahden murhan jälkeen - Porin poliisi otti ensimmäiset, haparoivat askeleensa tutkinnan lopullisen tuhon tiellä: Tuija Nimi (ent. Niemi-Laitinen) ja Tapio Santaoja järjestivät murhatalossa surullisenkuuluisat äänirekonstruktionsa.

Ai miten niin se tuhosi tutkinnan?

Siten, että sen jälkeen kukaan ei tehnyt enää mitään oikean murhaajan kiinni saamiseksi.

Kaikki resurssit ohjattiin siitä eteenpäin Anneli Auerin tutkintalinjaan, mikä oli alusta alkaen turhaa ja erittäin typerää siitä yksinkertaisesta syystä, että on täysin mahdotonta, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka S. Lahden kesken puhelun.

Nimimerkki Kuolemannaakan kirjan mukaan nimimerkki Turumurre tajusi tämän jo huhtikuun lopulla vuonna 2010: Anneli ei ehdi tekemään murhaa hätäkeskuspuhelun aikana. Juuri ennen oletettua surmahetkeä Anneli juoksee puhelimen ohi talon etuovelle ja juuri murhan jälkeen Anneli puhuu puhelimen vieressä. Tämä on helposti todettavissa hätäpuhelusta ja sen litteroinnista. "Millään konstilla hän ei voi olla surmaaja, koska surma tapahtuu takkahuoneessa runsaan 10 metrin päässä puhelimesta. Kukaan ei juokse ovelta takaisin päin, saati murhan jälkeen kohti keittiötä."

Tämä tosiasia jo yksinään kumoaa sen vaietun myytin, että olisi edes mahdollista, että surmaaja olisi ollut sama henkilö, joka soitti apua paikalle.

En tosin itsekään tullut ajatelleeksi  tätä asiaa, ennen kuin kuulin asianajaja Juha Mannerilta tohtori Jukka Alihangan pohdiskelleen samaa ongelmaa. Tarkistin sekuntien määrän litteroinnilta ja äänitallenteelta ja vielä testasin pienessä sellissäni, miten noin 12 metrin mutkittelevan matkan etuovelta takkahuoneeseen ja melkein saman matkan takaisin puhelimeen olisi onnistunut tekemään ilman ääntä. Ei mitenkään, ottaen huomioon, että takkahuoneessa piti vielä pysähtyä antamaan vähintään yksi kova isku ja kääntyä ympäri toiseen suuntaan.

Jostain syystä tämä ilmeinen tosiasia näyttää ainakin mediassa jääneen jokseenkin  kokonaan huomioimatta. Ehkä se johtuu siitä, että median piirissä on totuttu ottamaan vastaan faktana vain niitä "faktoja", joita syyttäjä latelee ja pelkästään puolustuksen esittämät faktat on helppo sivuuttaa. Kenen tahansa olisi ollut helppo todentaa tämä fakta käyttämällä saatavilla olevaa aineistoa ja yksinkertaista päättelykykyä, mutta monikohan oikeasti on vaivautunut miettimään asiaa?

Oikeaan ratkaisuun päätyneet tuomarit ovat sentään tuomioissaan ihmetelleet sitä, miten olisin muka ehtinyt etuovelta takkahuoneeseen ja takaisin tappamaan Jukan niinkin vähäisessä ajassa, mutta kukaan heistä ei sano asiaa yhtä suorin sanoin kuin Turumurre tai Kuolemannaakka.

Ehkä näiden tuomareiden mielestä on ollut kovasti outoa, että poliisi on ylipäätään lähtenyt tutkimaan tällaista tutkintalinjaa ja syyttäjä on lähtenyt sitä ajamaan, jos jo alun alkaen olisi ollut helppo todeta, että pelkästään ajoituksen perusteella epäilty on ilmeisen syytön. Koska asia tosiaan on erittäin outo, ehkä se on helpompi ohittaa sivulauseella nostamatta tikun nokkaan syyttäjiä ja poliiseja, jotka ovat tähän hölmöläisen hommaan ryhtyneet.

Kun nyt ajatellaan, että alun alkaenkin on ollut mahdotonta, että minä olisin ollut tekijä ja lisäksi vielä paikalla oli toinenkin silminnäkijä - tyttäreni - eikä mitään todisteita ole löytynyt siitä huolimatta että poliisi tuli paikalle viidessä minuutissa ja koko talo ja ympäristö tutkittiin moneen kertaan monen poliisin voimin, on ihan käsittämätöntä, että tällainen hullu prosessi edes lähti käyntiin ja laajeni aikanaan suoranaiseksi massahysteriaksi outoine käänteineen.

Ja loppujen lopuksi kaikki oli turhaa - eikä vain turhaa, vaan erittäin vahingollista.

Vain yksi henkilö voi olla kiitollinen hölmöläispoliisien touhuista: oikea murhaaja. "Arto" on voinut elää vapaana kaikki nämä vuodet.  Jos poliisi olisi syksyllä 2008 käyttänyt järkeään ja kohdistanut edes osan minuun tuhlatuista resursseista kaikkein ilmeisimpien oikeiden epäiltyjen kiinni saamiseen, Arto olisi tosin pian jo tuomionsa lusinut ja saisi elää rauhassa lopun elämänsä.

Arton takia lapseni jäivät isättömiksi 1.12.2006. Poliisin takia he jäivät myös äidittömiksi syksystä 2009 alkaen. Tämän hulluuden partaalle  vyöryneen ajojahdin takia heistä on tullut myös nimettömiä ja kasvottomia - poliisin ja Tuija Niemen virheiden takia he menettivät oikeutensa elää normaalia elämää, eivätkä voi olla mukana esim. sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin muut ikäisensä nuoret.

Lisäksi kolmella nuorimmalla lapsellani on taakkanaan vielä sen selvittäminen, että kaksi syytöntä ihmistä - minä ja Jens - saimme kärsiä täysin kohtuuttoman kohtalon siitä, että mikään järki maailmassa ei saanut kumottua sitä hulluutta, jonka poliisi ja syyttäjät syksyn 2008 aikana käynnistivät keinoja kaihtamatta - jopa traumatisoituneet, alaikäiset lapset valjastettiin kylmästi syyttäjätahon hyötykäyttöön! Nämä väärät tuomiot ovat edelleen purkamatta.

Olen tänä syksynä pitänyt taukoa blogin kirjoittamisessa ja keskittynyt muihin asioihin, mutta tarkoitukseni on palata tiettyihin keskeneräisiin asioihin vielä kevätpuolella.

Hyvää uutta vuotta 2019 kaikille blogini lukijoille!


Lue myytit nurin -sarjan ensimmäinen osa:
Myytit nurin OSA 1

Hätäpuhelun monet versiot

Näin ystävänpäivänä onkin juuri sopiva hetki palata ajassa takaisin siihen päivään, jolloin Tapio Santaojan ja Tuija Niemen pienet, mustat sydämet alkoivat sykkiä täydelliseen tasatahtiin - päivään, jona Tapsa sai Tuijalta käänteentekevän, uuden äänilausunnon. Tämä päivä osui elokuulle 2009. Lausunnon mukaan Tuija sai tuolloin Porista CD-levyllä hätäpuhelun, josta hän vielä saman päivän aikana onnistui kaivamaan esiin hyytävän UOLE-huudon, jota tosin lehtitietojen mukaan hän joutui etsimään satojen työtuntien verran.

Ehkäpä löytämistä auttoi se, että Tapio Santaoja oli jo aikaisemmin vihjaissut, mistä kohdasta uutta sanaa pitäisi etsiä.

Ehkä.

Ehkä ei.

Ehkä UOLE löytyikin siksi. että Tuija Niemi itse tiesi jo etukäteen, mitä konstaapeli Holapan tuomalta levyltä pitäisi löytyä. Sisältyihän UOLE jo saman vuoden kesänä FBI:lle toimitettuun hätäpuheluversioon. Alkuperäisessä versiossahan sitä ei kuulunut, vaan siinä kohdassa kuului jotain ihan muuta, kuten Mika Sihvosen Tampereella 2008 tekemästä, erittäin tarkasta äänianalyysistä voidaan todeta. Olen käsitellyt tätä aihetta blogissani jo aikaisemmin otsikolla Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus, joten en toista samaa asiaa tässä.

Myöhemmin olen miettinyt, miksi  hätäpuhelun näyte 26 (esitutkintapöytäkirjan liite 15 A) ja FBI:lle toimitettu näyte poikkeavat toisistaan. Näyte 26 on siis se hätäpuheluversio, jota oikeudessa on kuunneltu muka alkuperäisenä.

Myöskään FBI:lle lähetetty versio ei voi olla aito ja alkuperäinen, koska siitä puuttuu Amandan rääkäisyn perässä kuuluva lasin kilahdus. Alkuperäisellä versiolla tämä ääni on kuulunut - onhan Juha Joutsenlahti sen jo aikanaan kuullut. Tämä on tullut selväksi oikeudessa, kun Juha Joutsenlahti on kertonut episodista, jossa oli selvinnyt, että Tuija Niemi oli poistanut omalta työkappaleeltaan Amandan rääkäisyn kokonaan. Samalla oli poistunut myös rääkäisyn perässä kuulunut kilahdus, jonka Joutsenlahti arveli syntyneen veitsen tipahtamisesta. Amandan rääkäisy FBI:n versiolla kuuluu, joten kyseessä ei voi olla Tuija Niemen työkappale.

Ehkäpä FBI:lle lähetetty versio oli ensimmäinen väärennös, jota korjailtiin myöhemmin lisäämällä siihen takaisin rääkäisyn perässä kuuluva kilahdus. Ehkäpä Tuija Niemi muisti Juha Joutsenlahden kysymyksen ja tajusi mokanneensa.

Oma lukunsa muka alkuperäisen hätäpuhelun muunteluun syntyi vielä murhajutun toisella kierroksella, kun muka hätäkeskuksessa säilytetystä alkuperäisestänauhasta otettiin muka uusi alkuperäinen versio ja kappas vain - kilahdus hävisi taas. Sinänsä on aika erikoista, että tässä vaiheessa ylipäätään otettiin uusi kopio "alkuperäisestä" nauhasta. Miksi? Ehkäpä siksi, että ääniasiantuntija Risto Hemmi oli tulkinnut kilahduksen lasin ääneksi ja siitä piti päästä eroon,koska lasin ääntä ei pitänyt kuulua.

Lisäksi vielä Tuija Niemi on jossakin uuden kierroksen lausunnossaan maininnut sellaisestakin uudesta versiosta, jossa äänen voimakkuus poikkeaa aikaisemmasta versiosta. Näitä uuden kierroksen versioita tosin ei koskaan kuunneltu oikeudessa. Siellä aitoa ja alkuperäistä on edustanut vain näyte 26.

Sitten on tietysti vielä se Tampereella kuunneltu oikeasti aito versio, jolla UOLE-kohdassa kuuluu naisen huudon sijasta lapsen sanoma hiljainen "Ketä siel on?". Koska tämän havainnon on tehnyt luotettava ja riippumaton taho aikana, jolloin kellään ei ollut intressejä vääristellä kuulohavaintoja suuntaan tai toiseen, minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällaista versiota joskus olisi ollut olemassa.

Enää jää yksi kysymys: Missä ja miten alkuperäisen version tilalle tuli jotain muuta? Lennätettiinkö konstaapeli Holappa Tuija Niemen luokse mukanaan Porissa tehty uusi versio vai syntyikö se uusi versio Tuija Niemen pajassa?

Monestakin eri syystä veikkaan, että muunneltu tallenne syntyi Tuija Niemen pajassa. Ennen kaikkea kuitenkin Holapan vuoksi.  Miksi muuten Tuija Niemi olisi varta vasten maininnut lausunnossaan, että sai CD-levyn konstaapeli Holapalta? Sellainen ei ole tapana KRP:n Rikosteknisen laboratorion lausunnoissa.

Virkarikosteknisen laboratorion lausuntoihin sellainen sen sijaan sopisi. Yleisen elämänkokemuksen mukaan aitoa asiaa ei yleensä ole tarvetta todistaa aidoksi, ellei sitä joku joskus kyseenalaista. Jostain kumman syystä Tuija Niemi tunsi kitenkin tarvetta tuoda esiin lausunnossaan, että levy oli varmasti peräisin jostain muualta kuin hänen omasta laboratoriostaan ilman, että kukaan edes epäili asiaa. Korostan vielä, että missään muussa lausunnossa ei mainita nimeltä näytteen tuojaa, ja siksi juuri tämä haiskahtaa niin epäilyttävältä.

Kun aihetodisteiden määrä väärennöksestä on näinkin massiivinen, herää vielä toinenkin kysymys: Miksi kukaan ei tee mitään?

Valtakunnansyyttäjä on puuttunut paljon pienempiinkin rikoksiin, jopa sellaisiin, jotka ovat oikeasti asianomistajarikoksia. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Kai Tannerin Juha Joutsenlahteen kohdistama juttu - aloite siihen tuli valtakunnansyyttäjältä - tai Mikko Niskasaareen kohdistunut vaino, josta olen kuullut.

Olen kuullut huhuja myös siitä, että Aarnion jutussa olisi käytetty väärennettyjä todisteita häntä vastaan. Kuulemma poliisi väärentää todisteita kaiken aikaa, jos se uskoo jonkun syylliseksi. En ota kantaa Aarnion juttuun, koska en siitä mitään tiedä, mutta en yhtään hämmästyisi, jos huhut olisivat totta.

Ei se ainakaan lisää luottamusta valtakunnansyyttäjävirastoa ja oikeuslaitosta kohtaan, jos todisteiden väärentämistä, poliisin valehtelua, harhaanjohavien rekonstruktioiden tuottamista yms. katsotaan läpi sormien ja valtaa käytetään niitä vastaan, jotka ovat rehellisiä ja uskaltavat tuoda julki vallitsevan systeemin räikeimpiä epäkohtia.

Jos sinulla sattuu olemaan suhteita poliisiin tai syyttäjälaitokseen, käytä niitä! Muuten tässä asiassa ei tule ikinä tapahtumaan mitään!

Aloite virkarikosten tutkintaa pitää saada virkakoneistosta sisältä päin.

Hyvää ystävänpäivää!

Lukemista:
- Tuija Niemi ja suuri UOLE-huijaus
- Tampereen yliopiston analyysi / Mika Sihvonen
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Virkamies nettikiusaajana

Ulvilan murhaajan ääni, osa 2

Laitoin vuosi sitten blogiini murhaajan ääninäytteitä hätäpuhelun kohdista, joissa monet ovat kuulleet jotain kirosanan tapaista. Nyt erinäisten vuosipäivien täyttyessä laitan vielä vähän lisää äänimateriaalia. Murhastahan on kulunut pian jo kymmenen vuotta ja murhaajakin on saanut vanheta vapaudessa taas yhden vuoden.

Laitan kuunneltavaksi kirjassanikin mainitun kohdan, jossa kuuluu uhrin ja tekijän vuorottaista ääntelyä ja kamppailua. Leike on otettu suurin piirtein kohdasta 1:05-1:06 eteenpäin. Myös Mika Sihvonen Tampereen yliopistolta kuuli aikanaan tekijän ääntelyä mm. tässä kohdassa. Ylimmän kuvan tekstileike on otettu hänen vuonna 2008 tekemästään litteroinnista.

Minua kiinnostaisi erityisesti tietää, mitä murhaaja itse ajattelee kuullessan oman äänensä tässä tilanteessa? Kaduttaako häntä yhtään, ettei hän pystynyt hillitsemään itseään? Hävettääkö häntä yhtään? Pelottaako häntä? Vai onka hän vain tyytyväinen, että pääsi pakoon ja sai elää rauhassa kaikki ne vuodet, jotka poliisi kiusasi minua?

Hänellä ei tietysti ole viimeisten vuosien aikana ollut kovin paljon pelättävää, koska rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja kavereineen, syyttäjät ja osa median edustajista ovat käytännössä suojelleet oikeaa tekijää omistautuessaan haukkumaan väärää puuta. Vaikka väärä tuomio lopulta kumottiin, hyvävelikerho on pitänyt tilanteen suurin piirtein ennallaan sen jälkeenkin.

Nyt on kuitenkin niin, että murha ei vanhene koskaan ja pinnan alla kytee koko ajan. Nuori polvi on ennenkin kumonnut vanhojen partojen homettuneet ajatukset ja sama tulee olemaan edessä tässäkin. Se mikä on lakaistu maton alle tulee lopulta esiin.

Murhan lisäksi olisi tietysti suotavaa, että myös oikeusmurhat käsiteltäisiin. Minä olen nyt kantanut oman korteni kekoon kirjoittamalla kirjani Murhalesken muistelmat ja tietoa on saatavilla muualtakin, jos totuus kiinnostaa. Arvaan, että joku muukin tulee vielä tarttumaan aiheeseen.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Hätäpuhelun äänitallenne (tekstitetty) ja Mika Sihvosen litterointi löytyvät kokonaisuudessaan alla olevista linkeistä.

- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/
- https://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

Tuija Niemi ja äänirekonstruktio

Tervetuloa kuuntelemaan verovaroin tuotettua ääniteatteriharjoitusta vuodelta 2008 - mukana oikeusmurhan päätähdet KRP:n litteroija Tuija Niemi (ent. Tuija Niemi-Laitinen) sekä rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Satakunnan poliisista. Tämä rekonstruktio kävi myöhemmin kalliiksi niin minun perheelleni kuin koko Suomen kansalle. Verovarojen tuhlaaminen ei nimittäin suinkaan päättynyt tähän, vaan tästä se vasta alkoi.

Oikean murhaajan ääntä ei näillä tallenteilla kuulu, mutta pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan kaikkein herkkähermoisimmille: tallenteelta kuuluu kahden häikäilemättömän oikeusmurhaajan hyytävät äänet.

Kuuntele: Ulvilan murhan äänirekonstruktio 26.11.2008.

Alkuperäinen puhelu löytyy täältä: Hätäpuhelu Ulvila 1.12.2006.

Kun näitä kahta tallennetta vertaa, mitään olennaista eroa ei löydy. Paitsi tietysti se, että rekonstruktio on huonosti näytelty jäljitelmä aidosta tilanteesta ja siitä puuttuu aito hätä ja puukotetun vaimon raskas hengitys.

Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät kahden kesken myös toisen rekonstruktion, josta puuttuu ulkopuolinen tekijä. Kun tätä vertaa alkuperäiseen tallenteeseen, kuuluu selvä ero: alkuperäisellä tallenteella kuuluu kaikenlaista pauketta, kolahdusta, sängyn siirtymistä, muksahdusta ym. ääntä, jota sieltä ei pitäisi kuulua, jos uhri makaisi yksin lattialla voivottelemassa kipuaan.

Kun nyt on näinkin ilmeisen selvää, että myös rekonstruktio puhuu kahden miehen kamppailun puolesta, miten on mahdollista, että Tuija Niemi kehtasi selittää oikeudessa muuttuneita mielipiteitään näillä rekonstruktioilla??? Hyvä kysymys. Ehkä jollakin toistaiseksi vielä patentoimattomalla menetelmällä saadaan joskus suodatettua rekonstruktiotallenteilta ne Tuija Niemen ja Tapio Santaojan hellät huokaisut, jotka myöhemmin johtivat (työ)suhteen syvenemiseen ja villien fantasioiden syöksykierteeseen.

Koska Tuija Niemen ja Satakunnan poliisin toteuttama ääniteatteri on verovaroin tuettua julkista materiaalia, laitoin kaikki 22 äänitiedostoa omalle sivulleen, josta kuka tahansa voi käydä kuuntelemassa ne. Tallenteilla kuuluu mm. äkillisiä äänenvoimakkuuksien vaihteluita ja kaikenlaista muuta ihmeellistä, joten ehkä ne auttavat ymmärtämään niitä kohtia, jotka jotkut skeptikot ovat kokeneet epäaidon kuuloisina alkuperäisellä tallenteella.

Jos alkuperäisellä tallenteella kuitenkin vielä kuuluu manipulointiin viittaavia kohtia esim. kuuluisan uolen tienoilla, kehotan epäileväisiä  miettimään vakavasti, kumpi vaihtoehto näistä kahdesta olisi todennäköisempi:

a) Anneli Auer on tehnyt ennakkoäänitystä 80-luvun rikkinäisellä mankkarilla
b) Joku muu on tehnyt jälkiäänitystä nykyaikasilla äänenkäsittelylaitteilla

Savuava ase, jolla saisi todistettua "ketä siel on"/"_uole" -kohdan manipuloinnin, puuttuu vielä. Siinä haastetta kaikille kapellimestareille ja muille wannabe-ääniasiantuntijoille. Nyt ei muuta kuin kaikki kilpailemaan, kuka pääsee seuraavaksi töihin KRP:n äänilabraan!

Kaikki äänitiedostot: Ulvilan murha - Äänirekonstruktio 26.11.2008

Hyvää viikonloppua!

Lisälukemistoa: Tuija Niemi   /  Tapio Santaoja

FBI vs Tuija Niemi

Jatkan vielä kirjoittamista Ulvilassa 1.12.2006 soitetusta hätäpuhelusta, koska nimenomaan tällä hätäpuhelulla ja sen erilaisilla versioilla on keskeinen merkitys oikeusmurhan syntyhistoriassa - itse murhan ja murhan ratkaisemisen kannalta hätäpuhelu on sivuasia.

Lupaan kuitenkin palata murhaajan jäljille taas seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten asiaa seuranneet tietävät, KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan tittelillä työskentelevä litteroija Tuija Niemi  (ent. Tuija Niemi-Laitinen) on antanut hätäpuhelusta jos jonkinlaista lausuntoa ja lisäksi Ulvilan hätäkeskuspuhelua on analysoinut myös Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI, jopa kahteenkin kertaan.

Harva kuitenkaan tietää konkreettisella tasolla, mitä FBI on näillä puheluilla tehnyt. Käsittelen ensin FBI:n tuoreimman analyysin ja kirjoituksen lopussa palaan vuoteen 2009.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2012

FBI:lle lähetettiin vuonna 2012 itse hätäpuhelutallenteen lisäksi myös muuta materiaalia, kuten äänitallenteet poliisin hätäkeskukseen tekemästä äänirekonstruktioista, joissa oli tuotettu mm. huutoja erilaisilta etäisyyksiltä ja erilaisia muita ääniä sekä kuvamateriaalia asunnosta.

Tutkimusraportin mukaan hätäpuhelu analysoitiin seuraavilla menetelmillä: kriittinen kuuntelu, korkean resoluution aaltomuoto, kapeakaistainen spektri, leveäkaistainen spektri, spektrografia, äänenkorkeus- ja korrelaatioanalyysit.

FBI:n analyysin keskeinen sisältö oli se, että ensinnäkään tallenteella ei ole todettavissa mitään merkkejä siitä, että puhelun taustalla kuuluisi ennalta äänitettyä materiaalia ja toiseksi se, että äänirekonstruktioiden perusteella ei voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, joita Tuija Niemi on tehnyt. Analyysin voi lukea kokonaisuudessaan tämän kirjoituksen lopusta löytyvästä linkistä.

On sinänsä aika surkuhupaisaa, että Suomen poliisin ja oikeuslaitoksen pitää tilata Yhdysvalloista asti sellainen raportti, jossa kerrotaan, että äänten kuulumiseen tallenteella vaikuttaa niin moni tuntematon muuttuja (esim. luurin suuntautuminen, useat akustiset muuttujat, tallennusympäristön monimutkaisuus jne.) ettei siitä voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä esim. sen suhteen, monenko eri ihmisen askeleita tietyllä hetkellä kuuluu tai kuuluuko äänimaailmaltaan kaoottisen hätäpuhelun aikana tiettyjä ilman taustahälyä rekonstruoituja yksittäisiä ääniä. Jotenkin voisi kuvitella, että tämän pitäisi olla itsestäänselvä asia kenelle tahansa ihmiselle, jolla on aivot, ja aivan erityisesti sen pitäisi olla itsestäänselvyys äänitutkijan tittelillä useita vuosia työskennelleelle henkilölle - olkoonkin että tämä henkilö tekee yleensä työkseen pelkkiä litterointeja, mutta kuitenkin.

Vielä surkuhupaisammaksi kaikki meni, kun FBI:n lausunnosta huolimatta syyttäjä Kalle Kulmala suostui vielä vuonna 2015 vastaanottamaan amatöörisalapoliisi Raine Ampujan "äänitutkimuksen", jossa pariin yksittäiseen kohtaan tuijottaen oli saatu sellainen "tutkimustulos", että nämä äänet kuuluvat väärästä kohdasta asuntoa. Syyttäjä tietää varsin hyvin sekä FBI:n lausunnon että jopa Tuija Niemen kertomusten perusteella, ettei tallenteelta kuuluvien äänten perusteella voida sanoa tarkkaa paikkaa tai etäisyyttä ja että Raine Ampujan "tutkimus" on näin ollen täyttä kukkua.

Ilmeisesti sodassa ja oikeusmurhataistelussa kaikki keinot ovat kuitenkin sallittuja, ja hinta taistelusta jää oikeusmurhan uhrien ja veronmaksajien maksettavaksi.

Ulvilan hätäpuhelu ja FBI v. 2009

FBI:n tekemää analyysia vuodelta 2009 en voi laittaa nettiin luettavaksi, koska en ole saanut sitä itsekään. En edes tiennyt, sellaisen olemassaolosta, ennen kuin luin tänä syksynä lisätutkintapöytäkirjaan 8 sisällytettyä Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihtoa uudestaan ja entistä huolellisemmin.

Vertaamalla kirjeenvaihtoa ja tallenteita selvisi kuitenkin sellainen mielenkiintoinen asia, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty hätäpuhelu poikkeaa sisältönsä puolesta huomattavasti alkuperäisestä hätäpuhelusta.

Miksiköhän?

Mikä sai Tapio Santaojan ja Tuija Niemen lähettämään kesällä 2009 FBI:lle hätäpuhelusta aivan uuden ja erilaisen version, vaikka kirjeenvaihdon mukaan FBI:ltä on toivottu nimenomaan alkuperäistä kappaletta (the original recording) tai vähintäänkin suoraa kopiota (an exact copy), joka lähetettäisiin levyllä postitse, jotta tallenne pysyisi mahdollisimman muuttumattomana?

Tässä kohtaa ei inhimillinen erehdys oikein kelpaa selitykseksi.

Miksi  FBI:n piti kuunnella nimenomaan kohtaa 2:03, jossa Mika sihvonen oli kuullut lapsen sanovan hiljaisella äänellä "Ketä siel on?" ja Tuija Niemi ei ollut kuullut sitäkään vähää?

Ja miksi ihmeessä Tuija Niemi ja Tapio Santaoja tekivät sellaisen radikaalin ratkaisun, että FBI:ltä tilatut hätäpuhelun suodatetut versiot kävivätkin äkkiä täysin tarpeettomiksi juuri ennen kuin ne edes saapuivat Suomeen? Miten sattuikin, että juuri nyt Tuija Niemi kuuli äkillisesti kohdassa 2:03 ihan omin avuin kuuluisan uole-kohdan, josta pian revittiin isot otsikot?

Niin mukava kuin olisikin uskoa viranomaisten rehellisyyteen, kyllä tämä pistää miettimään.

Olisiko niin, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi olivat lähettäneet levyn tutkittavaksi FBI:lle siksi, että olisi uskottavampaa, jos FBI kaivaisi sieltä esiin hienoilla menetelmillään hyytävän U-O-L-E-huudon kuin jos KRP:n äänitutkija alkaisi äkillisesti kuulla siellä jotain itselleen uutta ja ennenkuulumatonta?

Tuija Niemen ja Tapio Santaojan harmiksi FBI:llä ei kuitenkaan puhuta suomea.

FBI oli 11.8.2009 pyytänyt suomenkielistä virkailijaa - siis Tuija Niemeä - tai kielenkääntäjää saapumaan Washingtoniin apuun. Ehkäpä juuri silloin Tuija Niemi ja Tapio Santaoja olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että jos uole-kohdan löytäminen joka tapauksessa jäisi Tuija Niemen harteille, turha Tuija Niemen olisi lähteä Yhdysvaltoihin asti "löytämään" uole-kohtaa, kun sen voisi tehdä Suomessakin. Ja näin tulemme taas takaisin siihen käänteentekevään hetkeen 13.8.2009, jolloin konstaapeli Holappa saapui Tuija Niemen laboratorioon CD-levyn kanssa ja loppu onkin historiaa, kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessani Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E-huijaus totesin.

Tällä kerralla lisään siis kuitenkin vielä aikaisempien epäilyjä herättävien asioiden listalle sen, että FBI:lle vuonna 2009 lähetetty tallenne on todistettavasti eri kuin alkuperäinen, eikä pelkästään subjektiivisen kuulokokemuksen perusteella arvioituna, vaan se on eri.

Tuija Niemestä tehtyä rikosilmoitusta ei aikoinaan otettu käsittelyyn, koska se sisältyi poliiseista tekemääni pitkään rikosilmoitukseen. Syyttäjä Tapio Mäkisen mukaan Tuija Niemi on siviili, eikä siksi kuulunut syyttäjä Mäkisen toimenkuvaan ryhtyä selvittelemään häneen kohdistuvia epäilyjä. Ehkäpä sekin päivä kuitenkin vielä tulee, että joku ottaa asiakseen selvittää, mikä tässä vuosia kestäneessä oikeusfarssissa oikeasti meni vikaan, ja myös Tuija Niemi pääsee vihdoin valokeilaan yhtenä oikeusmurhaikiliikkujan kantavana voimana.

Ensi kerralla - kuten lupasin - kirjoitan taas Ulvilan murhaajasta enkä Tuija Niemestä.

Lue FBI:n lausunto vuodelta 2012 kokonaisuudessaan:
(suomennettu versio, sisältyy Ulvilan murhan lisätutkintapöytäkirjaan numero 8)

• FBI:n analyysi vuodelta 2012, tapaus Anneli Auer / Ulvila

Tuija Niemi ja ameeban logiikka

Esitutkinnan valmistuttua keväällä 2010 pääsin itse kuuntelemaan kuuluisaa Ulvilan hätäpuhelua, jolla  rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan ei varmuudella kuulu ulkopuolisen ääniä. Pääsin myös tutustumaan KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkijan Tuija Niemen (ent. Tuija Niemi-Laitinen) niistä tekemiin litterointeihin.

Kuuntelu tuntui aluksi vaikealta, koska kaikki kauhu palautui mieleen. Muutaman kuuntelukerran jälkeen pystyin kuitenkin kiinnittämään huomiota myös tallenteen sisältöön ja muutaman kymmenen kuuntelukerran jälkeen oli päässyt jo aika hyvin sisälle puhelun äänimaailmaan.

Vaikka vankilan halpistelevision cd-soittimella en kuullut kaikkia yksityiskohtia - kuten murhaajan kiroilua - havaitsin melko nopeasti Tuija Niemen litteroinnissa useita virheitä ja puutteita.

Lisäksi ihmettelin Tuija Niemen väitteiden epäloogisuutta.

Ihmetys vain nousi, kun oikeudenkäynnin alussa sain lukea Tuija Niemen kiukustuneen vastineen niihin kommentteihin, joita olimme asianajajani Juha Mannerin kanssa esittäneet kirjallisessa vastauksessamme syyttäjän väitteisiin. Tajusin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella paha asenneongelma. Miten muuten voisi olla mahdollista, että  KRP:n äänitutkija voi kirjoittaa tällaisia höperyyksiä?

Tervetuloa Tuija Niemen maailmaan

Heti vastineen ensimmäinen lause johdattelee lukijan sisälle Tuija Niemen omituiseen, oman navan ympärillä pyörivään ajatusmaailmaan:

Itse asiassa Tuija Niemen lausuntojen yläreunassa kyllä lukee KRP, mutta mitäpä siitä. Ehkä Tuija Niemi on ajatellut asian niin, että hänellä on ihan oma labra, johon muilla ei ole mitään asiaa - eikä varsinkaan kriitikoilla ja arvostelijoilla. Olihan Tuija Niemi siihen aikaan KRP:n ainoa äänitutkija.

Sama närkästynyt ote säilyy läpi pitkän kirjoituksen.

Kiinnitimme Juha Mannerin kanssa huomiota siihen, että yhden rekonstruktioäänitiedoston nimi oli "Anneli siirtää uhria" ja esitimme perustellun epäilyn, että koko rekonstruktio olikin ehkä tehty syyllisyysnäkökulmasta. Tuija Niemi vastaa tähän, ettei tiedä, kuka sen on nimennyt ja kiistää, että nimet vaikuttaisivat hänen työhönsä - asettuu siis puolustuskannalle.

Perimmäinen kysymys on kuitenkin vähän isompi kuin pelkkä tiedoston nimeäminen. Kysymys on siitä, pystyykö Tuija Niemi toimimaan äänitutkijan roolissa objektiivisesti vai heittäytyykö hän tunteiden vietäväksi ja katsoo asiaa poliisin tarjoamalla ennakkoasenteella.

Kuulokuvat ovat hyvinkin riippuvaista siitä, mitä me odotamme. Mitä epämääräisemmiksi äänet menevät, sitä enemmän jää tilaa mielikuvitukselle - ja mielikuvitus tietysti laukkaa siihen suuntaan, johon ennakko-oletukset sitä ohjaavat.

Vastineestä käy valitettavasti selville, että Tuija Niemeltä on objektiivisuus kadonnut jo alkumetreillä ja että hän perustaa tulkintansa itse asiassa kaikelle muulle kuin äänille ja juuri se on se perimmäinen ongelma. Ulkopuolisen tekijän ja kamppailun äänet kuuluvat tallenteelta kuten ennenkin, mutta Tuija Niemi on muuttanut oman tulkintansa niistä.

Tuija Niemen värikäs kuvaus sisälmyksiä pursuavasta uhrista on hyvä esimerkki siitä, miten ennakko-oletukset ja kuvitelmat vaikuttavat "kuulemiseen". Tosiasiassa uhrilla ei ollut muuta kuin kolme syvää, fileerausveitsen terän levyistä haavaa toisessa kyljessä ja loput haavat olivat pieniä ja pinnallisia pistojälkiä katkenneesta veitsenterästä. Oikeuslääkärin mukaan haavat eivät välttämättä olleet edes kovin kivuliaita, ja uhri olisi voinut halutessaan nousta vaivatta ylös - siis tietysti, jos ei joku ulkopuolinen olisi ollut takkahuoneessa estämässä sitä. Tuija Niemen on kuitenkin ollut pakko jotenkin selittää itselleen se, miksi uhri huutaa kuin tapettava, paukuttelee huonekaluja ja pyytää vaimoa apuun, vaikka poliisin mukaan uhri on yksin eikä kukaan ole hänen kimpussaan.

Toinen hyvä esimerkki Tuija Niemen yksisilmäisistä tulkinnoista on hänen tulkintansa uole-kohtaa edeltävästä ä-äänteestä. Minä olin ehdottanut, että ä-äänne olisi voinut olla minun sanomani "Älä kuole" -lauseen loppuosa. Katsotaanpa, mitä mieltä Tuija Niemi on ollut asiasta:

Ainakaan mielikuvituksen puutteesta Tuija Niemeä ei voi syyttää - asenteellisuudesta sitäkin enemmän. Nykyään muuten tämä Amandan ä-äänne on hävinnyt kokonaan ja Ampujan orkesterin mukaan siinä kuuluukin naisen hengitystä.

On Tuija Niemi sentään yhdessä kohdassa jopa hellyttävän rehellinen:

Ameeban logiikkaa

Tuija Niemi itse on perustellut muuttuneita lausuntojaan sillä, että hän on saanut uutta tietoa poliisin kanssa tehdystä äänirekonstruktiosta.

Yhden äänen hän onnistuikin tunnistamaan rekonstruktion avulla: Anneli Auerin juoksuaskelten perässä kuuluvan ovenavauksen. (Sivuhuomautus: Raine Ampuja ja orkesteri eivät tunnistaneet tätä ääntä eikä Tuija Niemi vaivautunut siitä heille kertomaan.)

Muuten rekonstruktion todellinen anti jäi köyhäksi (kuten FBI:kin totesi), ja sitäkään vähää, mitä siitä saisi voisi saada irti, Tuija Niemi ei ole onnistunut hyödyntämään.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että äänirekonstruktiossa ei onnistuttu tuottamaan yhtään sellaista voimakasta, kirskuvaa lasin ääntä, jota sekä Tuija Niemen että rikosylikonstaapeli Tapio Santaojan mukaan sieltä pitäisi kuulua. Rekonstruktiotallenteelta kuuluu vain pientä helinää, kuin joku potkisi suurehkoa lasinpalaa pitkin laattalattiaa. Näinhän se sitten olikin. Sitä kovaa lasin ääntä ei kuulu missään muualla kuin poliisin kiipeilyrekonstruktiossa, joka on tallennettu videokameralla (ei puhelimella) kaikuvassa hallissa ja joka kuulostaa siltä, kuin käynnissä olisi ollut toinen maailmansota.

Henkilökohtaisesti en usko, että litteiden lasinpalojen päälle astumisesta tavallisen tavaraa täynnä olevan kodin laattalattialla tulee sen kovempi ääni kuin soran päälle astumisesta ja että sellainen ei välttämättä kuulu kovin hyvin kaukana olevaan puhelimeen (muutamia lasimaisia napsahduksia puhelun taustalla kyllä kuuluu).

Pitäisi ja pitäisi. Yhdessä lukuisista oikeudenkäynneistä aito ja alkuperäinen rikottu takaovi oli tuotu paikan päälle ja poliisimies kokeili erilaisia tapoja astua ovesta läpi. Odotin korvat tarkkana kuulevani tämän kuuluisan kovan kirskuvan äänen ihan livenä poliisin kengänpohjan osuessa lasiin.

Ei kuulunut yhtään mitään.

Kaikkein hulluin kohta Tuija Niemen vastineessa kuitenkin liittyy kamppailun ääniin.

Vai ei kuulu puolustautumisen ääniä? Vai ei ole oikea uhri osannut äännellä samalla tavalla kuin poliisi, joka pelkästään näyttelee?

Vetää ihan sanattomaksi.

Joku voisi kutsua tällaista päättelyä naisen logiikaksi. Minä kutsuisin Tuija Niemen logiikkaa mieluummin ameeban logiikaksi. Ameeba on yksisoluinen eliö, jolla ei ole aivoja, mutta joka siitä huolimatta pystyy tuhoamaan kokonaisen ihmiselämän. Samaan pystyy myös objektiivisuutensa menettänyt suomalainen virkamies.

Leikkaamaton versio Tuija Niemen asenteellisesta lausunnosta löytyy täältä:

• Tuija Niemen vastine Jarmo Valkamalle 16.04.2010

Tuija Niemi ja suuri U-O-L-E -huijaus

KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemi on jo vuosia muuttanut lausuntojaan sen mukaan, mitä poliisi milloinkin pyytää.  Miksi siis tuntuu vaikealta uskoa, että hän olisi voinut peukaloida myös itse hätäpuhelua?

Onhan ihmeellistä, miksi kukaan ei ollut kuullut tallenteelta kuuluisaa uole-kohtaa ennen syksyä 2009, vaikka useat eri henkilöt olivat kuunnelleet hätäpuhelua moneen kertaan sekä alkuperäisenä että paranneltuina versioina.

Tallennetta oli kuunnellut ainakin Tuija Niemi itse, tutkija Mika Sihvonen Tampereen yliopistolla, tekninen tutkija Matti Mäkinen, tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti ja joukko ihan tavallisia poliiseja mukaanlukien ne kolme porilaista poliisia, jotka oikeudessa kertoivat tehneensä tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahdelle muistion Anneli Auerin syyllisyyteen viittaavista tekijöistä. Yksi näistä tekijöistä oli nimenomaan hätäpuhelu.

Asian ymmärtäisi, jos uole-kohta olisi samanlainen pikkuruinen ja vaikeasti erotettava sana kuin murhaajan suusta tuleva vittu, mutta kun se ei ole. Se kuuluu lujaa ja selvästi.

Vaikka kuulossa olisi vikaa, elefantin kokoista uole-kohtaa ei voi olla näkemättä, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani Raine Ampujasta totesin.

Alla olevassa kuvassa (klikkaa isommaksi) näkyy pätkä Audacityn spektrogrammia äänten voimakkuuksista. Vasemmalla näkyy kauempaa tulevaa ääntelyä, oikealla puhelimeen puhuttua puhetta, keskellä punaisella ympäröitynä "uole"-kohta.

Miten ihmeessä Tuija Niemeltä olisi voinut jäädä huomaamatta tämän kokoinen järkäle ja ne varmat o- ja e-vokaalit, jotka hän on sieltä myöhemmin "löytänyt"?  Samaan aikaan hän on kuitenkin surutta litteroinut kaikenlaisia pyyjääpäitä huonosti kuuluviin kohtiin?

Joku tässä ei nyt täsmää.

Miten ja mistä U-O-L-E ilmestyi

Saadaksemme selville, mikä uole-kohdassa haiskahtaa, meidän on tehtävä paluu alkujuurille aina joulukuun alkuun vuoteen 2006, jolloin Tuija Niemi sai laboratorioonsa ensimmäistä kertaa näytteen numero 26, joka oli siis hätäkeskuksesta tallennettu Ulvilan hätäpuhelu.

Valitettavasti emme voi palata aikakoneella takaisin tuohon hetkeen kuuntelemaan tallennetta ja tekemään vertailuja emmekä myöskään voi tietää, onko Tuija Niemen joulukuulle 2006 päivätty litterointi enää nykypäivänä aito, joten tämä aikahyppy ei tuo meille muuta tietoa, kuin että uole-kohta puuttuu.

Kohtaan 2:03 on merkitty naisen sanomana kaksitavuinen sana, mikä sinänsä pistää silmään outona, koska muihin epäselviin kohtiin Tuija Niemi ei ole laskenut tavuja vaan hän on litteroinut sanoja jopa vailla minkäänlaista merkitystä, kuten pyyjääpää tai vittikö.

Vielä oudompaa on tulossa.

Hypätkäämme seuraavaksi vuoteen 2008. Tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti menetti luottamuksensa Tuija Niemeen kuultuaan, että Tuija Niemi oli leikannut tallenteesta lapsen rääkäisyn ja sen perässä kuuluvan napsahduksen pois, koska ei kestänyt kuunnella niitä, ja tästä syystä Joutsenlahti tilasi Tampereen yliopiston hypermedialaboratoriosta uuden äänianalyysin tammikuussa 2008.

Tampereelta saatu FL Mika Sihvosen analyysi erittelee hiljaiset äänet tarkemmin kuin Tuija Niemen litterointi. Sihvosen analyysiin on merkitty esimerkiksi uhrin ääntely heti tallenteen alussa, mikä Tuija Niemeltä puuttuu, kuten myös takkahuoneesta kuuluva murhaajan kirosana.

Analyysi on rakennettu siten, että suoraan puhelimeen kuuluvat ja kauempaa kuuluvat äänet on merkitty eri sarakkeisiin ja kolmanteen sarakkeeseen on täsmennetty puhelun taustalta kuuluvia ääniä.

Kohtaan 2:03 Mika Sihvonen on merkinnyt kolmanteen sarakkeeseen tyttären sanoneen "Ketä siellä on?".

Siis mitä ihmettä? Elefantin kokoinen uole puuttuu kokonaan alkuperäiseltä tallenteelta ja sen sijaan siinä kuuluu pelokkaan lapsen äidilleen suuntaama hiljainen kysymys "Ketä siel on?"

Tämä oli niin järisyttävä havainto, että asiaa on pakko lähteä selvittelemään vieläkin tarkemmin.

Oikeudessa on tullut esiin, että ensimmäisenä uole-kohdan keksi rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja ja Tuija Niemi - silloinen Tuija Niemi-Laitinen - vain vahvisti tämän Tapio Santaojan hänelle esittämän huomion.

Kuuluuko siis Tapio Santaojan ja Porin poliisin loppuvuonna 2008 tekemässä äänirekonstruktiossa jo kuuluisa KUOLE-huuto Annelin suusta?

Ei kuulu.

Sen sijaan Toinen koko puhelu -rekonstruktiotallenteelta kuuluu takkahuoneesta noin kohdan 2:13-2:14 kieppeillä lyhytkestoinen "kuole" jomman kumman miespuolisen kamppailijan suusta. Ehkäpä tämä lipsahti murhaajan osaan eläytyneeltä poliisilta ja Santaoja sai siitä myöhemmin hyvän idean.

Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdosta käy ilmi, että vielä kesäkuussa 2009 on ollut epäselvää, mitä kohdassa 2:03 kuuluu ja kenen äänellä - naisen vai lapsen. Tuija Niemi on pyytänyt FBI:tä analysoimaan kohtaa 2:03, jossa kuuluu jotakin naisen tai lapsen äänellä, ks. kuva alla (klikkaa isommaksi).

Tämä selviää lisätutkintäpöytäkirjan 6 sivulta 71. Varsinainen analyysi puuttuu, koska sille oli näköjään tehty Tapsat. Analyysin tilalla on kolmeen kertaan kopioituna FBI:n lähetyslistat lähetettävästä cd-levystä.

Kirjeenvaihdossa mainittua lyhyempää äänitiedostoa kohdassa 2:03 kuuluvasta naisen tai lapsen äänestä en ole kosakaan nähnyt tai kuullut.

Ehkäpä se on kadonnut johonkin jemmaan.

Uusi käänne

Seuraavaksi siirrymme ajassa pari kuukautta eteenpäin elokuuhun 2009, päivään jona konstaapeli Holappa on tuonut hätäpuhelutallenteen Tuija Niemen laboratorioon CD-levyllä, ja kas kummaa - nyt sieltä kuuluu Annelin äänellä "_uole", josta ainakin u- ja o-vokaalit ovat Tuija Niemen mukaan ihan satavarmoja.

Loppu onkin tunnettua historiaa. Nimenomaan tällä hyytävällä U-O-L-E -löydöllä manipuloitiin niin syyttäjä, media kuin hetkellisesti jopa minut itsenikin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä ja Ulvilan murha on ratkennut.

Palataanpa hetkeksi vielä konstaapeli Holappaan (ks. esitutkintapöytäkirjan s. 342). Mitä tekemistä hänellä on tämän koko asian kanssa? Sitä sopii ihmetellä, koska missään muussa KRP:n lausunnossa - Tuija Niemen tai kenenkään muunkaan KRP:n tutkijan - ei ole mainittu nimeltä, kuka näytteen on toimittanut laboratorioon.

Ehkäpä Tuija Niemi on järkeillyt, että jos joku keksisi joskus epäillä, että hätäpuhelutallenne onkin väärennös, hän voisi aina selittää saaneensa levyn jostain muualta - ei niin, että se olisi syntynyt Tuija Niemen laboratoriossa.

Mitä nyt

Olen esittänyt todennettavissa olevat faktat: kukaan ei ole kuullut uole-kohtaa ennen elokuuta 2009, joku on joskus kuullut siinä jotain ihan muuta ja nyt sillä kohtaa on elefantin kokoinen uole, jota kukaan ei voi olla huomaamatta.

Jokainen tehköön niistä omat johtopäätöksensä. Minun johtopäätöseni on, että kyseessä on jonkinlainen huijaus.

Äänenkäsittelyohjelmiin perehtynyt henkilö kertoi ystävälleni, että tallenteelta olisi ollut helppo siivota tyttären hiljainen "Ketä siel on" ja lisätä sen rippeiden päälle naisen äänellä sanottu "kuole". Kun uusi versio tallennettaisiin monoraitana, kukaan ei erottaisi lisättyä kohtaa alkuperäisestä. Kenen tahansa naisen ääni saadaan pienellä käsittelyllä kuulostamaan Annelilta. Tallenteelta tehdyt käsitellyt versiot olisi helppo korvata uusilla versioilla. Päivämäärätkin pystyy väärentämään.

Crimeplus jutun mukaan Tuija Niemi on ennenkin osallistunut todisteiden väärentämiseen.

FBI:llä saattaisi olla käytössä menetelmiä, jolla mahdollinen väärennös saataisiin paljastettua, mutta valitettavasti välikätenä on Suomen poliisi, joten se siitä.

Laki velvoittaa hätäkeskuksia säilyttämään alkuperäiset nauhat viisi vuotta. Lisätutkintapöytäkirjan 7 mukaan poliisi on kuitenkin jo päässyt käsiksi hätäkeskuksen varmuusnauhaan jo vuonna 2012, joten se siitä.

Jos jollakin sattuu löytymään kenkälaatikosta se aito ja alkuperäinen tallenne, jolla kuuluu tyttäreni sanoma "Ketä siel on?" lähettäisitkö sen ystävällisesti Anneli Auerin asianajajalle?

Linkkejä

Kunntele Ulvilan hätäpuhelu, koko tallenne tekstitettynä:
- http://anneliauer.com/ulvilan-hatakeskuspuhelu/

Mika Sihvosen äänianalyysi:
- http://niinaberg.com/2015/09/16/hatapuhelu-tampereen-yliopiston-analyysi/

Anneli Auer blogi:
- Tuija Niemen kallis suojatyöpaikka
- Tapio Santaoja

Muualla:
- Crimeplus / Tuija Niemi

Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies

Satakunnan Kansassa uutisoitiin 6.9.2015 asuntomurrosta yöllä kello 3:20 Ulvilassa tyhjillään olleeseen omakotitaloon. Tutkintaa johtanut rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Lounais-Suomen poliisista on heti osannut kertoa, että kyse ei ole oman kylän pojista vaan tekotavan perusteella murtautujat ovat tulleet kauempaa.

Eihän nyt kukaan ulvilalainen sellaista tekisi. Ei ainakaan kello 3:20 aamuyöllä - siihen aikaan Ulvilassa kaikki ovat nukkumassa.

Tapio Santaoja sen tietää. Onhan hänellä itselläänkin omakotitalo Ulvilassa.

Meilläkin oli omakotitalo Ulvilassa ja meillekin murtauduttiin sisään aamuyöllä 1.12.2006. En tiedä, missä Tapio Santaoja silloin oli, koska kukaan ei ole kysynyt häneltä. Ei häneltä saatu myöskään DNA-näytettä silloin, kun oletuksena oli, että takkapuun kulmasta löytynyt DNA todennäköisesti olisi peräisin tekijältä.

Tiedän vain, että Porin poliisissa Tapio Santaoja ei ollut juuri sillä hetkellä. Hän tuli takaisin poliisin palvelukseen keväällä 2007 ja minut hän tapasi ensimmäisen kerran saman vuoden kesällä, kun hän tuli näyttämään minulle valokuvia, joiden joukossa oli myös kuva porilaisesta näyttelijästä Kai Tannerista, jota poliisi silloin epäili tekijäksi.

Ensivaikutelmani Tapio Santaojasta oli neutraali. Hän ei herättänyt minussa erityisen positiivisia tai negatiivisia tunteita.

En silloin aavistanut, että tämä tapaaminen oli ratkaiseva sysäys, joka teki minusta ihanteellisen uhrin Tapio Santaojan päivänvaloa kestämättömälle vehkeilylle, jonka ensimmäinen uhri oli Kai Tanner.

Kun Tannerin jutusta ei tullut mitään, minusta tuli seuraava uhri.

Pauli Kuusirannan oikea käsi

Kun komisario Juha Joutsenlahden aika tutkinnanjohtajana päättyi loppukesällä 2008 ja tilalle tuli Pauli Kuusiranta, Tapio Santaoja sai vapaat kädet toteuttaa itseään.

Käytännössä se merkitsi sitä, että mieheni Jukka S. Lahden murhan selvittäminen päättyi kuin seinään. Olen lukenut kaikki tuon ajan paperit, ja tosiaankin - ketään oikeasti mahdollista epäiltyä ei tutkinnanjohtajan vaihduttua enää ole tutkittu.

Pauli Kuusiranta hyväksyi sen, että kun ei syyllistä löytynyt, tehdään sellainen.

Tapio Santaoja oli jo löytänyt sopivan ehdokkaan - nainen joka ei tykkää siivota ja joka ei ole oman kylän tyttöjä, Anneli Auer, Jukka S. Lahden vaimo.  Vaimolla oli suuri kannatus niiden rivipoliisien keskuudessa, jotka olivat olleet mukana jossain vaiheessa tutkintaa, mutta joilta puuttui kokonaiskäsitys selvitetyistä asioista.

Tosin Tapio Santaojalla oli lukuisten kuulustelujen ansiosta hyvin tiedossa, että Jukka oli niin hyvä ja omistautunut perheenisä, että se oli joidenkin mielestä jopa ärsyttävää, eikä Annelistakaan ollut kellään pariskunnan tutulla tai sukulaisella mitään pahaa sanottavaa. Annelilla ei ollut mitään syytä tappaa Jukkaa.

Rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalla oli kuitenkin taskussaan pari valttikorttia: Anneli Auer oli vaimo, ja vaimosta on aina helppo tehdä syyllinen, Kuka sitä tietää, mitä tapahtuu neljän seinän sisällä. Sellaista sattuu.

Toinen valttikortti oli Anneli Auer itse. Tapio Santaoja oli tavannut minut ja nähnyt minussa heti suurta potentiaalia: olin hänen mielestään samanlainen kuin hänen oma vaimonsa. Siitä päätellen hänen vaimonsa on ilmeisesti yhtä kiltti, sinisilmäinen ja helposti vedätettävä kuin minäkin.

Koska mitään näyttöä ei ollut eikä voinutkaan olla, sitä alettiin tehdä.

Jo syksyllä 2008 tehtiin rekonstruktioita mm. lasin rikkomisesta ja ovesta kiipeämisestä. Rekonstruktio osoitti selkeästi, että ikkuna oli rikottu ulkoapäin, mutta Tapio Santaoja keksi, että tämän pikku ongelman voisi kiertää kauempana olevalla yksittäisellä lasinpalalla. Olisihan se yksi pala voinut vaikka lentää sisältäkin päin.

Kiipeilyrekonstruktiot osoittivat, että isokokoinenkin mies mahtuu hyvin kulkemaan rikotusta ikkuna-aukosta, mutta koska kaikille se ei ollut ihan yhtä helppoa, tämänkin voisi röyhkeästi kääntää osoittamaan jotain ihan muuta kuin totuutta. Ainakin sitä voisi yrittää.

Jossain vaiheessa Tapio Santaoja keksi, että hätäpuhelutallenteelta ei kuulu sellaisia ääniä, joita voisi kuvitella kuuluvan. Järjestettiin äänirekonstruktio, jossa pojat panivat talon rytisemään ja tehtiin kaikenlaisia muitakin ääniä, joista osa saatiin kuulumaan, osa ei. Äänirekonstruktio videoitiin, mutta koska vertailu videoihin ilmeisesti osoitti, että aika paljon ääniä häviää matkalla, nämä videot ovat myöhemmin kadonneet jäljettömiin.

Mukana äänirekonstruktiossa oli KRP:n surullisenkuuluisa Tuija Niemi.

Lisäksi Tuija Niemi  laati Tapio Santaojan pyynnöstä konstaapeli Holapan toimittamalta CD-levyltä täysin uuden litteroinnin, jossa ulkopuolisen tekijän äänet muutettiin Jukan ääniksi ja laitettiin Annelin suuhun uusi sana  (u)ole, jota kukaan muu ei ollut aikaisemmin kuullut.

Enää oli jäljellä yksi vaihe. Piti saada Anneli Auer itse uskomaan, että hän oli surmannut miehensä ja kokenut sen jälkeen muistinmenetyksen. Sitten hänet pitäisi saada tunnustamaan.

Tapio Santaoja on sellainen luontainen helppoheikki ja manipuloinnin mestari, että Anneli Auer oli aivan yhtä helppo puhua päästään pyörälle kuin KRP:n Tuija Niemikin.

Tajusin tulleeni huijatuksi vasta muutamaa viikkoa myöhemmin - nopeammin kuitenkin kuin Tuija Niemi, joka ei ilmeisesti ole tajunnut sitä vieläkään.

Taas tehtiin Tapsat

Olen myöhemmin saanut selville Tapio Santaojan epärehellisyydestä paljon muutakin. Aina, kun jostain nousee esiin kyseenalaista uutta näyttöä, outoja asioita puhuvia uusia todistajia tai omituisia lausuntoja, yleensä niiden takaa näyttää paljastuvan sama vanha Tapio Santaoja.

Vaikka kuulin syksyllä 2011 kotietsinnän yhteydessä paikalla olleelta turkulaiselta poliisilta, että hänen tietojensa mukaan Tapio Santaoja oli siirretty syrjään tutkinnasta, sain myöhemmin havaita, että näin ei suinkaan ollut. Tapio Santaoja veteli naruja takapiruna ihan niinkuin ennenkin ja toimi kenraalina myös lasten kertomuksista nousseessa uudessa seksuaalirikos- ja pahoinpitelyhaarassa, kuten uuden tutkinnan puhtoiseksi keulakuvaksi nostettu konstaapeli Jouni Kostensalo on oikeudessa myöntänyt.

Olen tehnyt Tapio Santaojasta rikosilmoituksenkin, mutta ilmoitus sysättiin syrjään vähin äänin. Vaikka esimerkiksi valehtelusta ja esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärentämisestä on olemassa ihan konkreettista näyttöä, poliisirikosten hautaajana tunnettua kihlakunnansyyttäjää Tapio Mäkistä virkarikos ei hetkauttanut.

Tapio Santaojan bravuuri on oikean tiedon vaihtaminen vääräksi, mikä tulee esiin kautta linjan sekä suoraan että epäsuorasti.

Suoralle toiminnalle on jo kehittynyt oma termikin: "tehdä Tapsat". Jos jostakin näyttää puuttuvan jotakin materiaalia ja sen tilalle on kopioitu moneen kertaan täysin merkityksetöntä tietoa, on mitä ilmeisemmin tehty Tapsat.

Näin oli tehty esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteelle, mutta olen huomannut saman ilmiön myös lukiessani pöytäkirjasta poisjätettyjä kuulusteluja ja tutkiessani Porvoon poliisin työvuorolistoja. Viimeksi huomasin nyt tänä syksynä, että myös Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdolle vuodelta 2009 oli tehty Tapsat.

Mitähän kaikkea muuta Tapsa on ehtinyt tehdä, mitä kukaan ei ole vielä huomannut?

Motiivi hakusessa

Tapio Santaojan motiivi on minulle epäselvä. Onko kyse vain siitä, että minä en ole oman kylän tyttöjä ja että minä vaikutin hänestä aidosti oudolta? Vai onko takana jotain muuta?

Ainakaan ei voi olla kyse julkisuudesta, koska Tapio Santaoja ei ole halunnut tuoda itseään esiin tämän jutun yhteydessä toisin kuin eläköityvä tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, joka patsasteli aikanaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin syytettä oli edes nostettu.

Ehkä syy on oikean murhaajan suojelu syystä tai toisesta. Tai ehkä Tapio Santaojalla on tämän lisäksi muitakin salaisuuksia suojeltavana, jotka tutukinnan jatkuessa olisivat saattaneet paljastua.

Lukiessani viime syksynä pöytäkirjoista pois jätettyjä papereita, minulle selvisi paitsi se, kuka Ulvilan murhaaja todennäköisesti on, myös se, että tämä murhaajaksi epäilty mies on Tapio Santaojan erityisessä suojelussa. Kesäkuussa 2007 Tapio Santaoja sai nimittäin ulvilalaista pubinpitäjää kuulustellessaan niin  mielenkiintoisen vihjeen tästä henkilöstä, että sen olisi ilman muuta odottanut johtavan lisätutkintaan kyseisen henkilön kohdalla.

Tapio Santaoja ei kuitenkaan tehnyt mitään, vaan päin vastoin juuri tässä kohdassa hänelle tuli kiire löytää joku muu epäilty. Noin viikon sisällä em. kuulustelusta Porin poliisi oli Santaojan ehdotuksesta tekemässä porilaisesta näyttelijästä täysillä syyllistä, vaikka tämä toinen mies olisi ollut moninkertaisesti parempi epäilty.

Epäilin jo syksyllä 2014, että Tapio Santaoja ja oma epäiltyni ovat tuttuja keskejään. Tämä epäily vahvistui myöhemmin. Lisäksi selvisi, että Tapio Santaoja ja murhaepäilty asuivat vain parin kadunvälin päässä toisistaan.

Onko kyse vain siitä, että oman kylän poikia ei epäillä - eikä varsinkaan naapuria - vai onko takana vielä jotain muuta?

Miksi Tapio Santaoja oli välillä töissä muualla, mutta palasi takaisin Porin poliisiin keväällä 2007?

En osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta yksi asia on varma: olipa takana joku suurempi kuvio tai ei, Tapio Santaoja edustaa minulle sellaista epärehellisen poliisin perikuvaa, joita olin luullut olevan vain amerikkalaisissa elokuvissa - ei täällä koti-Suomessa, ei samassa kylässä  eikä ainakaan omassa naapurustossa.

Niin sinisilmäinen minäkin joskus olin.

Linkkejä

- Satakunnan Kansa 6.9.2015: Uutinen asuntomurrosta Ulvilassa
- Tapio Santaoja / anneliauer.com
- Tapio Santaoja / niinaberg.com
- Tuija Niemi