Vallan vahtikoirat ja puudelit

Ajattelitko sinäkin, että media on vallan vahtikoira? Niin minäkin kauan sitten. Valitettavasti Ulvilan murhan tapauksessa vain harva toimittaja on ottanut vallan vahtikoiran roolin. Muut näyttävät olleen enemmän tai vähemmän syyttäjän ja poliisin sylikoiria.

VUODEN SUMUVERHO

Kuka muistaa enää vuoden 2010 Sumuverho-palkinnon? Oikeustoimittajat ry myönsi sen Satakunnan poliisille, joka salasi valtaosa Ulvilan murhan esitutkinta-aineistoista. Oikeustoimittajien yhdistyksen mielestä salaaminen vaaransi vakavalla tavalla syytetyn oikeusturvan ja yleisön oikeuden saada tietoa. Yhdistyksen tiedotteessa jopa rohjetaan epäillä, että pyrkimyksenä saattoi olla peitellä poliisin omia virheitä ja laiminlyöntejä.

Tiedotteessa tosin ei täsmennetä, mitä näillä virheillä ja laiminlyönneillä tarkoitettiin.

Itse luulin aikanaan, että nyt toimittajat ovat tajunneet Pauli Kuusirannan ja syyttäjän suuren sumutuksen, mutta luulin väärin. Kuusiranta ja syyttäjälaitos ovat kaikki nämä vuodet jatkaneet sumutustaan ilman, että valtamedia olisi ärähtänyt.

Ainoa median hampaisiin joutunut poliisi on ollut Juha Joutsenlahti. Tästä emme kuitenkaan voi kiittää tutkivaa journalismia vaan syyttää tutkivan journalismin puutetta. Pauli Kuusiranta ja syyttäjä nimenomaan syöttivät tämän tarinan medialle, koska puuttuville todisteille piti keksiä selitys. Se selitys oli "huono alkutukinta". Vallan puudelit nielivät selityksen ja hyökkäsivät kohti syyttäjän osoittamaa syntipukkia. Ketään ei kiinnostanut, oliko alkututkinta oikeasti tehty hyvin vai huonosti.

Otetaanpa esimerkki. Satuin tässä kerran törmäämään vanhaan iltapäivälehtijuttuun, jossa kerrottiin Esa Koivuniemen todistelusta. Hän oli yksi kotietsintää alussa tehneistä poliiseista, joka oli oikeudessa puolustuksen kutsumana todistajana kertomassa siitä, miten koko talo ja lähiympäristö tutkittiin moneen kertaan perusteellisesti ison porukan voimin jo silloin, kun minä olin sairaalassa. Tätä kertomusta ei toimittaja noteerannut lainkaan. Sen sijaan jutussa selostettiin laajasti ja yksityiskohtaisesti Esa Koivuniemen mielipiteitä Juha Joutsenlahdesta. Koivuniemen kertoman mukaan Joutsenlahti oli pyyhkinyt pois tutkintalinjojen joukosta Anneli Auerin linjan heti seuraavana päivänä haastateltuaan Aueria sairaalassa. Joutsenlahti ei  ollut myöskään innostunut  Koivuniemen ja parin muun poliisin laatimasta Aueriin liittyvästä muistiosta.

Oliko Koivuniemen mielipide Joutsenlahdesta niin iso skuuppi, että toimittajalta jäi kokonaan huomaamatta todistelun  ristiriitaisuus? Auerin tutkintalinja muka katkesi kuin seinään jo heti seuraavana päivänä, vaikka samalla kerrotiin että tosiasiallisesti Auerin tutkintalinjaa kuitenkin tutkittiin isolla joukolla monta päivää, ja tiettyjä tutkintatoimenpiteitä tehtiin vielä paljon myöhemminkin.

Vai oliko tavallisen kaavan mukaan edennyt normaali paikkatutkinta vain niin tylsä aihe, ettei siitä kannattanut uutisoida? Joka tapauksessa lopputulos oli se, että uutisen lukenut yleisö sai Koivuniemen todistelusta juuri sen kuvan, jonka syyttäjä halusi. Totuudella ei ollut väliä.

UHRIN KUOLLEISTA NOUSSUT  SISKO JA MUUT SENSAATIOT

Aluksi kuvittelin, että media on ollut samanlainen syyttäjän ja poliisin juonittelun viaton uhri kuin minäkin, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt, että asia ei ole ihan näin. Kuten toimittaja Tiia Palmén myöntää Ulvila-muistelmissaan, toimituksessa seurattiin tarkasti, minkälaisia klikkejä jutut saivat.  Auer-saagan luominen onkin ollut medialle varsin kannattavaa. Myös muutamat muut toimittajat ovat SERI-jutun purku-uutisen myötä avautuneet kertomaan, että päätoimittajat sensuroivat heidän juttujaan eivätkä virallista kantaa vähääkään vastakarvaan silittävät jutut ainakaan ikinä päässeet kansijutuksi.

Journalistin ohjeiden ensimmäinen kohdan mukaan journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen ja yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ulvilan jutussa tämä jää pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi.

Uskon kyllä, että monet toimittajat ovat aluksi menneet syyttäjän ansaan vilpittömällä mielellä, koska muuta kuin syyttäjän ja poliisin tarjoilemaa tietoa ei ollut saatavilla. Näin päädyttiin tilanteeseen, josta kerrotaan Elina Nopparin ja muiden mediatutkijoiden kirjassa Syylliseksi kirjoitettu (2015). Ulvilan surman uutisoinnin sävy paperilla ja verkossa oli tutkimuksen mukaan monin eri tavoin syyllistävä jo ennen oikeudenkäynnin alkua.

Näyttää kuitenkin  siltä, että moni toimittaja ankkuroi kantansa näillä ensimmäisillä tiedoilla, vaikka korjaavaa tietoa tuli myöhemmin esiin.

Mediatutkijoiden mukaan myöhemmässä vaiheessa uutisointi keskittyi etenkin Auerin henkilöön. Tutkimusaineiston mukaan kuva Auerista on ollut "outouttava" ja "hänet on heitetty leirin ulkopuolelle". Tutkituista medioista jutun henkilöityminen tuli esiin etenkin iltapäivälehdissä. "Eniten Auerin syyllisyyttä vahvisti Iltalehti."

Viime vuonna Iltalehden entinen toimittaja Tiia Palmén julkaisi Ulvilan murhasta kirjan, jotta markkinoidaan "objektiivisena" katsauksena aiheeseen, vaikka todellisuudessa se on lähinnä kooste iltapäivälehtien uutisoinnista kaikkine virheineen ja puutteineen. Lisäksi siinä siteerataan Pauli Kuuirannan vuonna 2023 esittämiä uusia valheita. Kirja on henkilöivä, "outouttava" ja myötäilee poliisin ja syyttäjän linjaa. Se kuvaa hyvin murhauutisointia klikkiotsikoita jahtaavan iltapäivälehtitoimittajan silmin, mutta antaa vinoutuneen ja asiavirheitä vilisevän kuvan itse aiheesta.

Sain kirjan luettavaksi muutamaa päivää ennen painoon menoa ja kokosin Palménille pitkän listan virheitä korjattavaksi. Listassa oli sivunumerot mukana, jotta korjaukset olisi ollut helppo tehdä. Siviilisäätyä lukuunottamatta ainoatakaan virhettä ei korjattu, vaan virhelistani laitettiin erikseen kirjan loppuun ja siitäkin jätettiin osa pois.

Kuvaavaa on, että Palménia ei kiinnostanut tarkistaa ainoatakaan Pauli Kuusirannan valheellista väitettä, mutta kun minä kerroin hänelle, että olimme Jukan kanssa naimisissa emmekä avoliitossa (toisin kuin hänen kirjassaan väitettiin), hänen piti tarkistaa tämä asia erikseen maistraatista. Tiia uutisoi tästä jopa MTV:n nettijutussa, jossa omituisesti väitettiin että edes kaikki poliisit eivät tienneet avioliitosta ja että Anneli Auer itse salasi tämän tiedon kirjassaan. En tiedä, keitä poliiseja Palmén tarkoitti. Ainakin kaikki murhatutkinnassa mukana olleet poliisit tietysti tiesivät alusta asti, että olimme aviopari. Se selviää myös poliisin tiedotteista ja kuulusteluista, jotka Tiiakin on oletettavasti nähnyt. Omassa kirjassani käytän Jukasta nimitystä "aviomies" jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla.

Jos Tiia Palmén olisi ollut vallan vahtikoira, hän olisi tarttunut vihjeeseen ja tarkistanut Pauli Kuusirannan sanomiset. Hänelle olisi selvinnyt esimerkiksi se, että kun Pauli väittää, ettei Ulvilan murhatalon kodinhoitohuonetta tutkittu, väite on täyttä kukkua. Kerroin tämän Tiialle, mutta en siihen hätään osannut nimetä kaikkia poliiseja, jotka kertoivat aiheesta oikeudessa. Vaikka olisin, Tiaa tuskin olisi kiinnostanut. Kodinhoitohuoneen tutki eri kerroilla ainakin kolme eri poliisia, huoneessa olleet pussitkin tutkittiin ja vaatekasa tutkittiin vaate vaatteelta, mutta siitä Tiian lukijat eivät saa tietää.

Nykyisessä työssään MTV:n rikosuutisissa Tiialle on tärkeää säilyttää hyvät suhteet poliisin. Arvostetun herra Kuusirannan paljastaminen valehtelijaksi tuskin edesauttaisi näitä suhteita. Anneli Auerin mustamaalaaminen sen sijaan kannattaa aina.

Saadakseen vanhaa kertaavalle kirjalleen jotain uutuusarvoa, Palmén myös haastatteli lukuisia Jukan sukulaisia. Vai haastatteliko?

Ilta-Sanomien toimittaja Sanni Mattila kirjoitti  kirjan innoittamana sensaatiohakuisen mustamaalausjutun minusta. Siinä väitettiin, että Jukan kolme siskoa ovat nyt ensimmäistä kertaa päässeet ääneen - ja tietysti haukkumaan Anneli Aueria. Tosin kukaan näistä kolmesta siskosta ei ollut kertonut kyseisiä asioita Tiia Palménille tuoreessa haastattelussa, vaan koko juttu oli pelkkää sepitettä, joka oli koottu 15-18 vuotta vanhoista kuulusteluista valikoiden kirjoittajan omilla tulkinnoilla höystettynä.

Jukan vanhin sisko on kuollut jo vuosia sitten. Toinen sisko otti minuun yhteyttä ja halusi minun tietävän, ettei ole osallistunut mihinkään haastatteluun. Häntä ahdisti, että hänet ja muut Jukan siskot oli jutussa leimattu selkäänpuukottajiksi, vaikka heillä ei ole jutun kanssa mitään tekemistä. Vain nuorin sisko oli antanut Tiia Palménille haastattelun, ja hänkin vain Jukan lapsuudesta. Tämä nuorin sisko ei edes ollut paikalla tilanteissa, joista juttu kertoi. 

Juttu rikkoi niin härskisti useita journalistin ohjeita,  että päätin tehdä kantelun julkisen sanan neuvostolle, jos vaikka siellä olisi niitä kuuluisia vallan vahtikoiria. Journalistin ohjeiden mukaan tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiinkin pitäisi osata suhtautua kriittisesti.

Mitään ei kuulunut ja luulin jo kanteluni päätyneen roskakoriin.  Toukokuussa - noin puoli vuotta kantelun jättämisen jälkeen - sain vihdoin vastauksen: neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen päätti olla ottamatta kanteluani neuvoston täyden kokoonpanon istuntoon. Perusteluna oli ymmärtääkseni lähinnä se, etten ollut tehnyt lehdelle oikaisupyyntöä.

En ottanut yhteyttä Ilta-Sanomiin, koska kyse ei ollut pelkistä asiavirheistä, vaan juttu oli kokonaisuudessaan mätä. En halua myöskään antaa vastinetta roskajuttuihin, koska haluan pysyä poissa julkisuudesta. Toivoin julkisen sanan neuvostolta lähinnä jonkinlaista yleisen tason kannanottoa tiettyihin kysymyksiin. Onko korrektia harhauttaa yleisöä väittämällä, että tiedot on saatu uusista haastatteluista, kun ne on sepitetty ikivanhasta esitutkintamateriaalista ja mielikuvituksesta? Onko oikein kirjoittaa perheeni yksityiselämästä mustamaalaavaan sävyyn, kun ei asialla ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?

Julkisen sanan neuvosto ei nähnyt asiassa mitään huomautettavaa. Vallan vahtikoiria ei siis löydy edes vallan vahtikoirien valvomosta.

Kanteluni ja vastauksen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä:
Kantelu julkisen sanan neuvostolle Sanni Mattilasta / Ilta-Sanomista

LOPPUUNKALUTTU PURULELU

Vuonna 2009 medialle heitetty puruluu alkaa olla jo siinä määrin loppuun kaluttu, että toimittajat ovat alkaneet karttaa sitä. Tuntuu, että Ulvilan murhasta on tullut jopa hieman nolo aihe nykypäivän toimittajille.

Aihe ei kuitenkaan ole niin nolo, ettei uusi tutkinnanjohtaja Olli Töyräs olisi päässyt heti ääneen, vaikkei hänellä ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Töyräs on muutaman muun aiheen ohella toistanut mediassa uskollisesti Pauli Kuusirannan valheita Jukka Lahden kadonneista talvikengistä. Vaikka oikeudessa on kuultu jo neljään kertaan kotietsintää tehneiltä poliiseilta, että he etsivät asunnosta verijälkiin sopivia kenkiä - eivät Jukan talvikenkiä - lehtitietojen mukaan Jukan kengät ovat nyt vuonna 2025 taas kerran joutuneet kadoksiin. Jopa Ylen Satakunnan toimitus ja Hesari ovat mennet Olli Töyrään retkuun. Hesarin 15.4.2025 julkaistussa Riikka Nykäsen kirjoittamassa jutussa oli vanhoista asioista useita virheellisiä väittämiä ja yksi kuvakin ihan väärästä paikasta. Ilmeisesti nykypolven toimittajilla ei ole sitäkään vähää tiedossa jutun faktoista kuin edeltävän polven toimittajilla. 

Viimeisimmän tiedon mukaan Olli Töyräs on antanut KRP:n äänitutkijalle tehtäväksi kaivaa esiin jotain uutta hätäpuhelusta tekoälyn avulla. Tämä tieto on uskollisesti uutisoitu mediassa, vaikka kyseessä on vasta pelkkä tehtävänanto.

Sen sijaan samaiseen hätäpuheluun liittyvästä virkarikostutkinnasta ei ole valtamediassa kerrottu mitään.

Kuten Niina Berg kirjassaan Totuus ulvilan murhan hätäpuhelusta (2024) kertoo, hätäpuhelutallenteesta on varmuudella olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota. Tämä on kiistaton tosiasia, jonka  KRP:n äänitutkija on oikeudessa myöntänyt. Poliisi jäi myös kiinni valheesta väittäessään, että se olisi vuonna 2012 palauttanut hätäkeskuksen varmuusnauhalta hätäpuhelun kahteen kertaan. Sieltä olisi sitten jotenkin sattumalta tupsahtanut myös kaksi toisistaan poikkeavaa tallennetta, jotka kuitenkin olisivat ollet sattumalta täsmälleen samanlaisia kuin ne kaksi aikaisempaa toisistaan poikkeavaa versiota. Hätäkeskuksen mukaan alkuperäinen hätäpuhelu oli kuitenkin hävitetty jo ennen vuotta 2012, joten mitään "palautusta" ei ole voinut tapahtua.

Lisäksi on olemassa vahvat aihetodisteet siitä, että molempia tallenteita on peukaloitu ainakin yhdestä kohdasta. On todennäköisesti olemassa vielä kolmaskin versio, jota ei ole liitetty todistusaineistoon.

Asiasta on tehty virallinen tutkintapyyntö erään yksityishenkilön aloitteesta. Tutkintapyynnöstä ja tutkinnasta on tiedotettu myös medialle. Vallan vahtikoiralle olisi mehukas uutinen, että hätäpuhelutallenne on mätä, mutta puudelit juoksevat karkuun tällaista tietoa. Ulvilan murhan tapauksessa  viranomaisten väärinkäytöksiin ei ole haluttu puuttua. Eläköityneet ja työuransa loppupuolella olevat tutkinnanjohtajat ovat saaneet ihan rauhassa vainota ja syyllistää yksittäistä ihmista julkisuudessa keksityin perustein.

On ironista, että tutkivaa journalismia murhajuttuun liittyen ovat tuottaneet lähinnä muut kuin ammattitoimittajat. Niina Berg on koulutukseltaan juristi. Nettikirjan kirjoittanut nimimerkki Kuolemannaakka on hänkin luultavasti jotain muuta kuin toimittaja. Jos Kuolemannaakka on toimittaja, hän ei ainakaan ole halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Kirjan Oikeusmurha (2025) kirjoittajat Rami Mäkinen ja Matti Rämö sentään ovat toimittajia, mutta tämä sinänsä erittäin hyvä ja perusteellinen kirja käsittelee lähinnä vain SERI-haaraa.

LOPUKSI

Lopuksi todettakoon, että kaikki toimittajat eivät ole mielestäni bimbo-puudeleita, vaan joukossa on toki niitäkin, jotka ovat kertoneet Ulvilan murhasta ihan asiallisesti.

Ja sitten on tietysti se varsinainen vallan vahtikoirien joukko, joka on tajunnut syyttäjän ja poliisin bluffin ja uskaltanut tuoda julki havaintonsa, kuten toimittaja Mikko Niskasaari. Myös Alibi-lehdessä on vuosien varrella uskallettu valottaa tutkinnan pimeää puolta ja tartuttu rohkeasti myös syyttäjän sylikoirien syrjimiin aiheesiin. Alibin tuoreimmasta numerosta voi lukea myös hätäpuhelutallenteeseen liittyvää virkarikostutkintaa käsittelevän jutun, johon minäkin suostuin pitkästä aikaa antamaan pienen kommentin, kun aihe on nyt ajankohtainen.

Luettavaa ja katsottavaa kesäksi:

- Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta / Niina Berg (2024) 
  Saatavilla myös englanniksi:
  The Truth behind the Emergency Call (2025)

- Oikeusmurha / Mäkinen & Rämö (2025)

- Jäikö Ulvilassa kodinhoitohuone tosiaan tutkimatta? / Youtube-video

- Kuolemannaakan nettikirja on saatavilla Google drive:lla,
  osoite: www.shorturl.at/agoNS
  (salasana "ulvila").

Uusia kirjoja Ulvilan jutusta

Hei taas pitkästä aikaa! En ole valitettavasti jaksanut enää ylläpitää tätä blogia, mutta onneksi Ulvilan murha ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin. Tänä keväänä on ilmestynyt kaksi erinomaisen hyvää kirjaa Ulvilan oikeusjuttuihin liittyen, toinen asianajaja Juha Mannerilta, toinen Ulvilan juttua vuosia penkoneelta Niina Bergiltä.

ULVILAN SURMA - JUTTU 2472

Kuten tunnettua, Ulvilan murhan tutkinnasta on vuosien varrella paljastunut kaikenlaista hämärää ja erikoista. Tästä on uutisoitu näyttävästi mutta melko pintapuolisesti ja syyttäjän kantaa myötäillen. Tästä syystä Juha Manner pohti ääneen jo joskus vuosia sitten, pitäisikö hänenkin kirjoittaa aiheesta kirja, enkä pitänyt ideaa huonona. Nyt huhtikuussa tämä kirja vihdoin ilmestyi. Kirjan varsinainen kirjoittaja on Milla Ollikainen, joka on tehnyt hyvää työtä. Oli erittäin mielenkiintoista lukea, miltä juttu oli näyttänyt asianajajan silmin.

Itse oikeusjutuista minulla on luonnollisesti suurin piirtein samat tiedot kuin Juhalla, mutta yllätyksiäkin tuli. Ehkä suurin yllätys oli se, että kirjan mukaan Juha Manner ja Pauli Kuusiranta olivat nimenomaan sopineet, ettei julkisuuteen anneta lausuntoja. Siitä huolimatta Pauli oli pamauttanut julkisuuteen väitetyn "tunnustuksen" Juha Mannerin selän takana.

Myös väitettyyn tunnustukseen johtanut vehkeily näyttäytyi nyt Juhan kirjaa lukiessa entistäkin härskimmältä. Muistan kyllä Juhan joskus maininneen, ettei hänen mielestään ollut oikein sopivaa poliisin taholta kuulustella minua ilman asianajajaa siten, että poliisi oli vain jättänyt asiasta viestin Juha Mannerin puhelinvastaajaan. Kirjaa lukiessa oikein paistaa silmään, että koko juttu oli poliisin taholta täysin suunnitelmallista. Kun minut oli ensin manipuloitu "faktoilla" ja "varmuudella" kuvittelemaan, ettei talossa ollut ollut ulkopuolista, painostusta jatkettiin järjestämällä kahdenkeskisiä kuulusteluja viikonloppuna 26.-27.9.2009 Juha Mannerin ollessa vapaalla golffaamassa. Maanantaina minut vangittiin ja keskiviikkona poliisi jätti viestin kuulustelusta Juha Mannerin vastaajaan. Mikä loistava tilaisuus laittaa "tunnustus" kuulusteltavan suuhun, kun oli ensin varmistettu, ettei asianajaja tule häiritsemään! Tätä tunnustusta tosin ei saatu, koska huomasin sen ja pyysin korjaamaan, mutta sehän ei estänyt Tapio Santaojaa ujuttamasta väitettyä "tunnustusta" ovelasti sivulauseeseen. Kuusirannan etiikalla - vai pitäisikö sanoa etiikan puutteella - tämäkin riitti asian uutisoimiseen.

Juha kertoo kirjassaan, että viimeistään vangitsemisen jälkeen on tapana sopia kuulustelut asianajajan kanssa etukäteen. Näinhän se tietysti on järkevää, koska ei voida olettaa, että asianajaja on koska tahansa vapaa tulemaan kenen tahansa kuulusteluun, kun on muitakin juttuja. Minä en tätä silloin tajunnut, kun olin muutenkin päästäni pyörällä ja hyvin väsynyt. Suostuin kuulusteluihin, jotta asia menisi eteenpäin ja saisin vihdoin olla rauhassa. Asia vain ei edennyt mihinkään, kun en voinut antaa poliisille tunnustusta teosta, jota omien muistikuvieni mukaan en ollut tehnyt, vaikka poliisin minulle kertomien "faktojen" mukaan näin täytyi olla.

Myöhemmin selvisi, että minulle oli syötetty täysin tulkinnanvaraisia asioita ja jopa suoranaisia valheita faktoina ja varmoina tosiasioina. Tämä on Suomen lain mukaan kiellettyä, mikä Juhan kirjassakin todetaan. Tästä kimpaantuneena Pauli Kuusirannan eläkkeellä oleva luottotoimittaja Harri Aalto riensi kirja-arvostelussaan heti apuun huomauttamalla, että Juha Manner on unohtanut Paulin saaneen laittomuuksista "puhtaat paperit". En usko, että Juha Manner on unohtanut, että tekemämme rikosilmoitus Paulista ja Tapio Santaojasta lakaistiin hissukseen maton alle, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minulle valehdeltiin kuulusteluissa. Tämän voi kuka tahansa todeta käymällä läpi esitutkinnan julkista materiaalia.

Juha Mannerin kirjassa käydään jonkin verran läpi myös tärkeimpää todistelua. Toivoisin etenkin, että kaikki Kuusirantaan haksahtaneet lukisivat Juhan kirjan. Pauli Kuusirannan ja JP Koskisen viimevuotinen kirja Ulvilan murha - kadonneen tekijän jäljillä saattaa vaikuttaa äkkiseltään "perinpohjaiselta" ja "analyyttiselta" (kuten Paulin luottotoimittaja väittää), kun ei joko tiedä tai ei välitä siitä totuudesta, joka on tullut oikeudenkäynneissä esiin. Pauli esimerkiksi väittää, että kotietsinnässä jätettiin tutkimatta paikkoja ja viittaa esitutkintapöytäkirjan kuulusteluun, jossa yksi poliisi kertoo jättäneensä pakastimen, ulkoroskiksen alimmaiset pussit ja nyt jopa kodinhoitohuoneessa olleet pussitkin tutkimatta (tätä en muista ennen kuulleeni). Pauli kuitenkin "unohtaa" kertoa, että kaikki paikat oli tutkittu jo heti alkuvaiheessa, eikä tämän viikkoa myöhemmin paikalle tulleen poliisin tehtävänantoon edes kuulunut katsoa ulkoroskikseen yms. Kodinhoitohuoneen pussit oli tutkittu jo alkuvaiheessa, mikä kuultiin oikeudessa Juha Mannerin kysyessä asiaa siltä poliisilta, jonka varsinainen tehtävä oli tutkia kodinhoitohuone. Kirja on pullollaan vastaavia, harhaanjohtavia väitteitä.

En tosin tiedä, unohtaako Pauli tietyt asiat tahallaan, vai onko hän vain tietämätön ja niin laiska, ettei ole vaivautunut ottamaan asioista selvää. Joka tapauksessa Paulin kirja on yhtä analyyttinen, kuin ns. flat earth theory, jolla todistetaan maapallo pannukakuksi kertomalla pelkkiä puolitotuuksia.

TOTUUS ULVILAN MURHAN HÄTÄPUHELUSTA

Niina Bergin uudessa kirjassa päädytään vielä syvemmälle murhatukinnan pimeälle puolelle. Kirja keskittyy pääasiassa hätäpuheluun, tähänastisten oikeudenkäyntien tärkeimpään todisteeseen, ja kaikkeen, mitä siitä on noussut esiin eri näkökulmista tutkinnan ja pitkän oikeusprosessin aikana - ja vielä sen jälkeenkin. Onhan puhelua väännetty vuosien varrella todistamaan milloin mitäkin, niin kuuluvien kuin kuulumattomien äänien osalta, käyttäytymisen osalta kuin äänitallenteen aitoudenkin osalta.

Niina - toisin kuin Kuusiranta - on käynyt läpi kaiken aiheeseen liittyvän tutkinta- ja oikeudenkäyntimateriaalin, kuunnellut oikeudenkäyntitallenteet (kaikki tieto ei löydy tuomioista tai tutkintamateriaalista) ja tehnyt vielä omia tutkimuksiaan ja kyselyjä selvittääkseen epäselviä kysymyksiä, joihin ei löydy suoraa vastausta saatavilla olevasta materiaalista.

Kirja lähtee yleiseltä tasolta ja siinä selvitään mm. millaisia puhelut ovat todisteena ja kerrotaan sen ajan puheluiden ja tallennusmenetelmien teknisistä rajoituksista, jotka on huomioitava, jotta puheluja voidaan analysoida. Ulvilan tapauksesta ja tapahtumapaikasta kerrotaan sen verran, että muutkin kuin asiaan perehtyneet pääsevät kärryille. Sen jälkeen päästään takakannen lupauksen mukaisesti etsimään vastauksia moniin ihmetystä aiheuttaviin kysymyksiin. Niina on mennyt tutkimuksissaan paljon pidemmälle kuin minä itse käymällä aineistoa läpi tiheällä kammalla, vertailemalla ja esittämällä kysymyksiä  viranomaisille ja asiantuntijoille, kunnes totuus selviää ja vastauksia myös saadaan.

Joku voisi ajatella, ettei tästä aiheesta enää irtoa mitään uutta, mutta eräät Niinan löydökset olivat aikanaan todella yllättäviä jopa minulle. Kun kuulin niistä ensimmäistä kertaa, olin jo selvillä monista poliisin hämäräpuuhista, mutta mitään näin pimeää en ollut odottanut. Kaikki faktat viittaavat siihen, että hätäpuhelu ei Kuusirannan kaudella muuttunut pelkästään äänten tulkinnan vaan myös sen sisällön suhteen. Nykyisillä tiedoillani en voi enää luottaa, että mikään poliisin tuottama tutkintamateriaali olisi aitoa.

On hienoa, että Niina Berg sai kirjansa valmiiksi ja tämäkin puoli jutusta on nyt dokumentoitu ja kenen tahansa kiinnostuneen saatavilla. Mediassa on kirjoitettu itse hätäpuhelusta ja sen analysoimisesta melko niukasti ja pintapuolisesti siihen nähden, miten tärkeä rooli sillä on ollut koko tarinan synnyssä. En itsekään ole aikaisemmin hahmottanut, miten suuri ja kaikenkattava merkitys tällä puhelulla oli, oikeuskäsittelyissä kun oli niin paljon muutakin rikkaa rokassa. Niinan kirjassa on ensimmäisen kerran koottu kattavasti kaikki yhteen niin, että tietystä aiheesta esitettyjä lausuntoja, litterointeja ja analyyseja on helppo verrata ja päästään lopulta nippelitiedon yläpuolelle ja tekemään kriittisiä havaintoja ja loogisia johtopäätösiä.

Kirja sopii oppikirjaksi tuomareille, poliiseille, rikostoimittajille ja asiantuntijatodistajille. Vaikka siinä keskitytään vain yhteen tapaukseen - Ulvilan murhaan - tämä on samalla erittäin havainnollinen case-tutkimus poliisitutkinnan ja asiantuntijatodistelun heikkouksia, virhelähteistä ja sudenkuopista myös yleisellä tasolla. Pauli Kuusirannankin olisi syytä lukea tämä kirja, sillä se antaa vastauksia myös moniin Paulia hämmentäviin kysymyksiin.

LOPUKSI

Molemmat kirjat voi tilata suurimmista verkkokirjakaupoista, Prisman verkkokaupasta ja Juhan kirjan myös suoraan kustantajalta: Ulvilan surma juttu 2472. Ne ovat saatavilla (tai pian tulossa) myös kirjastoihin. Jos omasta puuttuu, kirjastoa voi pyytää tilaamaan.

Niina Bergin kirjan voi tilata myös suoraan kirjailijalta kirjan verkkosivuilta: totuusulvilanmurhanhatapuhelusta.com 

Myös minua itseäni on pyydetty kirjoittamaan jatkoa edelliselle kirjalleni. En ole vielä luvannut mitään. Ehkä kirjoitan kirjan, ehkä palaan kirjoittamaan lisää blogiini. Lukuisat oikeustaistelut ovat vieneet ja vievät edelleen sen verran aikaa, voimia ja energiaa, ettei ole riittänyt voimia kirjoitteluun, kun elämässä on muutakin. Mutta ehkä jonain päivänä!

Aurinkoista kesää kaikille!

Ulvilan lapsiuhrit

Nuorin lapsistani on tällä hetkellä siinä iässä, että on mahdollisesti rippileirillä juuri nyt. Mitä mahtaa hänen päässään liikkua, kun puhutaan kymmenestä käskystä. "Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi". Käsky numero yhdeksän.

Joko hän on riittävän vanha tuntemaan piston omatunnossaan?

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, lapseni ei tosin koskaan olisi joutunut sellaisen tilanteeseen, että olisi pitänyt puhua valheita omasta äidistään kohtalokkain seurauksin.

Jos "Arto" olisi ollut kunnon mies ja olisi jättänyt henkirikoksen tekemättä 1.12.2006, Jukka Lahden lapset eivät olisi jääneet isättömiksi. Nuorin lapsistani - tuolloin 2-vuotias -  olisi saanut oppia tuntemaan isänsä ja muutkin sisarukset olisivat saaneet pitää hyvän ja rakkaan isänsä ja kasvaa ehjässä perheessä.

Mahtoiko "Artolla" koskaan edes käydä mielessä, että hänen vihansa seurauksena neljä viatonta lasta jäivät isättömiksi?

Jos Tapio Santaoja ja Pauli Kuusiranta olisivat olleet kunnon poliiseja, he olisivat jahdanneet rikollista eivätkä lavastaneet lasten syytöntä äitiä tekijäksi.

Tapio ja Pauli eivät kuitenkaan olleet kunnon poliiseja. Tapio muun muassa rikkoi törkeästi esitutkintalakia ja valehteli minulle saadakseen väärän tunnustuksen, jota hän tosin ei saanut, mutta valehteli saaneensa. Lisäksi Tapio tehtaili joukon kyseenalaisia rekonstruktioita muka näytöksi ja jopa väärensi kuvaliitettä salatakseen totuuden paljastumisen. Pauli antoi Tapsan vapaasti toteuttaa itseään ja teki parhaansa, jotta minut olisi leimattu mediassa syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä. Tässä hän onnistui erittäin hyvin.

Jos KRP:n äänitutkija Tuija Niemi olisi ollut kunnon tutkija, jolla olisi ollut hyvä ammattitaito ja ammattietiikka, Tapsa ja Pauli tosin eivät olisi päässeet kovin pitkälle juonitteluissaan, mutta valitettavasti Tuija Niemi ei ollut kunnon tutkija, vaan antoi Tapsalle sitä mitä Tapsa halusi  - vääristeleviä lausuntoja ja mahdollisesti jopa väärennetyn tallenteen, joilla hämättiin osa tuomareista.

Kiitos Tuijan, Tapsan ja Paulin, Ulvilan lapsiuhreista tuli nyt myös äidittömiä.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin jo ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana keväällä 2010, kaikki olisi voinut vielä palautua oikeille raiteilleen. Lapset olisivat voineet iloita äidin paluusta ja päässeet takaisin kotiin sen sijaan että joutuivat nyt itkemään silmänsä punaisiksi surressaan sitä, että ero äidistä tulisi vieläkin jatkumaan.

Tässä kohdassa kaikki alkoi mennä lasten kanssa vieläkin kamalampaan suuntaan. Suorastaan hirvittävään.

Jos lapsille olisi löytynyt ammatillinen sijoituspaikka Turussa, lapset olisivat joutuneet odottamaan vielä vuoden ja olisivat sitten päässeet kotiin äidin kanssa, kun Vaasan Hovioikeus seuraavana keväänä tulisi tekemään yksimielisen päätöksen: äiti on syytön ja pääsee heti vapaaksi.

Valitettavasti näin isolle joukolle ei löydetty ammatillista sijoituspaikkaa Turusta ja lapset päätyivät enon hoitoon, mistä seurasi ristiriita joukon vanhimman lapsen kanssa ja sisarusparven hajoaminen - ja se oli vasta alkua huonolle kierteelle.

Muistan ajatelleeni vankilassa, että lapset vaikuttavat hieman vieraantuneilta. En silloin vielä tuntenut sanaa VIERAANNUTETTU, mutta tulisin valitettavasti myöhemmin tuntemaan tämän sanan erittäinkin hyvin.

Sillä aikaa kun minä taistelin oikeuksistani Vaasan Hovioikeudessa, eno ja vaimo vieraannuttivat kolme nuorinta lasta äidistä, isosiskosta, tädeistä ja isovanhemmista. Koko prosessi on kuin oppikirjaesimerkki äärimmäisestä vieraannuttamisesta. Niin yllättäviltä kuin väärät seksuaalirikosväitökset kuulostivatkin, ne olivat itse asiassa vain osa taudinkuvaa, paljon yleisempi ilmiö kuin kukaan maallikko voisi kuvitella. Palaan tähän aiheeseen blogissani myöhemmin.

Vieraannutetun lapsen kohtalo on kova. Tutkimusten mukaan sen kokeneilla on muun muassa lisääntynyttä ahdistuneisuutta, itseluottamuksen puutetta, turvattomuuden tunnetta, masentuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi syömishäiriöinä ja päihdeongelmina.

En tiedä, mikä on tilanne omilla lapsillani tällä hetkellä. Voin vain toivoa, että heillä on asiat olosuhteisiin nähden hyvin ja että he ovat riittävän vahvoja ottamaan apua vastaan ja ymmärtämään, että ei ole koskaan liian myöhäistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin sitä onnellista lapsuutta, joka teillä joskus oli, ennen kuin pahat voimat puuttuivat peliin ja tuhosivat perheemme.

Lapseni - teistä ehkä tuntuu siltä, että olette polttaneet sillat takananne, mutta näin ei ole. Kukaan ei syytä teitä siitä, mitä teitte lapsina kovan paineen alla sijaisvanhempien johdattelemina. Olette aina tervetulleita takaisin kotiin niiden luokse, jotka aidosti välittävät teistä itsenne takia - ei rahan. Äiti, isosisko ja mummi kaipaavat teitä koko ajan ja haluavat teille vain pelkkää hyvää. Mummi asuu siellä, missä ennenkin ja meidän muiden yhteystiedot saa sosiaalityöntekijöiden kautta.

Toivotan hyvää kesää lapsilleni ja blogin lukijoille. Jos joku sattuu olemaan tekemisissä lasteni kanssa, sanokaa terveisiä!

Kuulumisia

Tervehdys muuttokuorman keskeltä!

Olen saanut lähes kaikki tavarat paikoilleen, mutta olohuoneessani on vielä laaja kasa oikeusjuttuihin liittyvää paperia, CD- ja DVD-levyjä sekä lehtileikkeitä, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Joudun kantamaan ihan kirjaimellisesti mukanani sitä valtavaa taakkaa, joka kahden eri haaran oikeustaisteluista on vuosien varrella kertynyt.

Asunnon remontti on vielä kesken. Kesken on myös moni muu asia. En voi heittää pois yhtäkään paperia, ennen kuin molemmat jutut on selvitetty pohjia myöten.

Murhaaja on edelleen vapaana. Olen kerännyt loppusilausta vaille olevan muistion murhaepäiltyyni liittyen. Syy, miksi aineisto on jäi toistaiseksi lepäämään on se, että poliisiviranomainen, jonka kanssa aiheesta keskustelin, oli sitä mieltä, että aika ei ole nyt kypsä jutun uudelleen avaamiseen. Tutkinta on edelleen niiden porilaisten poliisien käsissä, joiden etu on oman omanarvontunsa vuoksi pitää oikea totuus haudattuna. Koska sama joukko on levittänyt omaa "sisäpiirin tietoaan" myös muualle poliisivoimiin KRP:tä myöten, kukaan ei halua koskea juttuun kepilläkään. Jos haluaisikin, kukaan ei halua Juha Joutsenlahden kohtaloa.

Pinnan alla kuitenkin kytee ja poliisiviranomainen oli sitä mieltä, että aikanaan tuulet kääntyvät ja tulee selvitys siitä, mikä Ulvilan surman tutkinnassa Pauli Kuusirannan kaudella meni pieleen ja samassa yhteydessä herää myös kiinnostus siihen, kuka oli se äärilaitojen mies, joka surmasi raa´asti perheen isän ja on onnistunut välttelemään kiinni jäämistä kaikki nämä vuodet. Silloin on aika vetää muistio esiin.

Kesken on myös jutun toinen haara, jonka lainvoimainen väärä tuomio on edelleen purkamatta. Tulen palaamaan tähän aihepiiriin myöhemmin blogissani.

Tällä kertaa kirjoitan ihan vain siksi, että blogini kommenttiosion kautta olen saanut aina silloin tällöin kyselyjä siitä, milloin aion jatkaa blogiani ja että kertoisin edes kuulumisiani, jos ei oikeusjutuista ole mitään uutta kerrottavaa.

Olen kevään jälkeen ottanut hieman etäisyyttä oikeustaisteluun ja yrittänyt tehdä välillä muita asioita. Viisi vuotta vankilassa on pitkä aika ja pelkästään netissä ja muualla tapahtunut tekninen kehitys on ollut niin valtavaa, että minulta on mennyt pari vuotta aikaa päästä edes joten kuten nykyhetken tasalle.

Lisäksi olen joutunut rakentamaan elämääni uudestaan lähes tyhjjästä. Kun vapauduin keväällä 2015 vankilasta koevapauteen, olin menettänyt työni, perheeni, omaisuuteni ja toimeentuloni. Olin suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana muuttaessani pois kotoa, paitsi että silloin oli koko elämä edessä päin - nyt moni asia on jäänyt lopullisesti taakse päin. Henkisesti raskainta on ollut kestää lasteni menetys tietäen, että sitä menetystä mikään ei tule koskaan koskaan korvaamaan eikä sitä aikaa saa takaisin.

Kun viime syksy meni kirjani julkistamiseen liittyviin tilaisuuksiin, tämä syksy on mennyt muuton ja remontoinnin merkeissä, joten aika on ollut kortilla. Nyt alkaa hiukan helpottaa. Kirjastani ilmestyi tänä syksynä uusi pokkaripainos päivitetyin loppusanoin ja sitä on saatavilla mm. Into-kustantamon nettikaupasta niille, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea Murhalesken muistelmia.

Tarkoitukseni on jatkaa blogia syksyn ja talven aikana. Moni asia on vielä käsittelemättä, joten tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan myöhemmin!

Anteeksi Anneli

Kun annoin keväällä haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, toimittaja Nicolas Büchse kysyi minulta, olenko jo saanut virallisen anteeksipyynnön Suomen valtiolta. En ollut.

En ole saanut anteeksipyyntöä vieläkään.

Ainoastaan yksi poliisin edustaja on kerran sanonut minulle olevansa pahoillaan koko poliisikunnan puolesta siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Tämä tapahtui yksityisesti, ei julkisesti. Sanomattakin on selvää, että tämä poliisi ei ollut tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, ei Erik Salonsaari, ei päätukija Tapio Santaoja eikä kukaan muukaan siitä ydinryhmästä, joka vahingon on aiheuttanut.

Sen sijaan Pauli Kuusiranta kyllä pilkkasi minua julkisesti Suomi Areenan haastattelun jälkeen väittämällä, että Auer puhuu pehmeitä, kun kerroin epäilyistäni siitä, kuka on mieheni murhaaja.

Kuusiranta ei tietenkään tiedä mistä puhuu. Kuusiranta ei ole koskaan tukinut ketään muuta kuin minua. Minuakin hän "tutki"  ainostaan siitä näkökulmasta, että syyllinen on selvä ja nyt nikkaroidaan vain "näyttö" ja haudataan oikeat todisteet. Eräs toinen pitkän uran tehnyt poliisi piti omaa pääepäiltyäni erittäin vankkana vaihtoehtona tutustuttuaan aineistoon, mutta valitettavasti hän ei ole siinä asemassa, että voisi tehdä asialle jotain. Hän ihmetteli, miten pääepäiltyni jäi aikanaan niin vähälle huomiolle.

Myöskään syyttäjälaitokselta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä.

Kun USA:ssa vaimonsa murhasta syyttömänä elinkautistuomioon tuomittu Michael Morton vapautui Innocence-projektin avustuksella väärästä tuomiostaan, häntä vastaan kyseenalaisin keinoin toimut syyttäjä Ken Anderson tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä, erotettiin asianajajaliitosta ja myöhemmin hän myös erosi virastaan.

Täällä Suomessa syyttäjä Jarmo Valkama menehtyi alkuvuonna. Kalle Kulmala siirtyi tuomariksi.

Ei ole tietenkään helppoa pyytää anteeksi eikä myöntää virheitä. Miehistä parhaat kuitenkin pystyvät siihen, joten miksipä ei myös Pauli tai Kalle. Sen voisi tehdä esimerkiksi näin:

Pauli Kuusiranta: "Anteeksi, Anneli. Olen tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut elinikäiset traumat myös lapsillesi. Olin ajattelematon ja turhamainen. Olisihan minun pitänyt tajuta, että Santaojan jutut olivat pelkkää bluffia. Annoin Santaojan myös rikkoa esitutkintalakia koko ajan. Tyhmä minä. Oli vain niin mukava päästä lehtiin rehvastelemaan juuri ennen eläkkeelle pääsyä. Sillä tosin sinut leimattiin syylliseksi jo kauan ennen oikeudenkäyntiä ja sillä polkaistiin käyntiin tämä katastrofaalinen farssi. Olen pahoillani. Hävettää, että jouduit kokemaan tämän - ja että oikea syyllinen on vieläkin vapaana!"

Kalle Kulmala: "Sori. Jouduin tähän farssiin mukaan Jarmo Valkaman vetämänä. Aluksi vähän hävetti, mutta sitten se juttu vain imaisi mukaansa. Ei syyttäjällä ole oikein vaihtoehtoja. Anteeksi, että moni pitää sinua vieläkin syyllisenä Jarmon ja minun keksimien katteettomien väitteiden perusteella. Ja anteeksi, että loimme myytin alkupään huonosta poliisitutkinnasta. Meidän oli pakko. Alusta asti oli selvää, että todisteet olisi löydetty kotietsinnässä, jos sinä olisit ollut syyllinen. Siksi piti keksiä joka vuosi lisää "näyttöä" siitä, miten huonosti paikat oli tutkittu, vaikka oikeasti kaikki tärkeät jutut tehtiin eikä niillä muilla ollut edes mitään väliä. Ja anteeksi, että olen turhaan pitkittänyt kärsimystäsi tarttumalla jokaiseen oljenkorteen, jolla tätä juttua on saatu pitkitettyä. Ja tosi paljon anteeksi, että minun ja Jarmon takia menetit lapsesi ja lapsesi menettivät onnellisen lapsuutensa. Tuomarin virassa ei onneksi ole pakko puhua enää paskaa. Se oli tosi raskasta."

Jonkinlaista virallista anteeksipyyntöä valtiovallan taholta olisi osoittanut myös selvityksen teettäminen tähän oikeusskandaaliin johtaneista syistä. Tällaista selvitysryhmää ei tietääkseni ole vieläkään perustettu. Ehkäpä se on edessä sitten, kun toinenkin väärä tuomio saadaan purettua.

Ensi kerralla kirjoitan myytinmurtamisesta.

Linkkejä:
- Innocence-projekti Wikipediassa
- Innocence-projektin kotisivut
- Stern Crimen artikkeli Der Anruf suomeksi

Anneli Auer kirjoittaa -blogissa aikaisemmin:
- Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies
- Kalle Kulmala - Suomen Christer van der Kwast

Matti Nissinen ja paha karma

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen totesi Ulvilan murhajutusta, että sillä on ollut huono karma alusta lähtien. Kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Olen samaa mieltä, mutta eri perustein.

Jos hätäkeskuspäivystäjä olisi turhanpäiväisen jaarittelun sijasta kutsunut poliisit paikalle heti ja jos poliisit olisivat olleet vähänkin lähempänä, tekijä olisi jäänyt kiinni kesken puukotuksen, mieheni Jukka S. Lahti olisi jäänyt henkiin ja olisimme molemmat päässeet sairaalasta kotiin hyvissä ajoin ennen joulua.

Valitettavasti näin ei käynyt. Lähin poliisi oli Porissa ja Porista Ulvilaan on sen verran matkaa, että tekijä ehti viimeistellä työnsä ja paeta ennen kuin poliisi saapui paikalle. Tästä voi varmasti syyttää huonoa karmaa - se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika.

Sen jälkeen poliisi alkoi tutkia tapausta. Toisin kuin  syyttäjälaitos on antanut ymmärtää, poliisi tutki heti ensimmäisenä epäiltynä minua, kuolleen Jukka S. Lahden vaimoa Anneli Aueria. Minut valokuvattiin ja paitani otettiin talteen ennen kuin lähdin neljäksi päiväksi sairaalaan hengenvaarallisen rintavammani kanssa. Tapahtumapaikka kuvattiin, paikalta otettiin tavanomaiset näytteet ja koko talo tutkittiin monen poliisimiehen ja -naisen voimin. Jokaiselle annettiin oma alue ja kaikki paikat tuli katsottua lastenhuoneita ja kodinhoitohuoneen peränurkkia myöten. Jopa pölyiset vaatepussit kodinhoitohuoneen perällä avattiin ja lattiakaivotkin tarkastettiin. Roskikset, ulkovarastot, auto ja piha-alueet tutkittiin jo heti 1.12.2006.  Tietokoneemme takavarikoitiin. Ystävillemme ja sukulaisillemme soiteltiin ja kyseltiin meistä. Oikeuslääkäriltä kysyttiin, olisivatko uhrin vammat voineet syntyä jo aikaisemmin niin että olisi jäänyt aikaa lavastukselle.

Mitään sellaista ei löytynyt, joka olisi osoittanut minuun, vaikka kokonainen armeija epäluuloisia poliiseja käänsi kaikki kivet ja kannot saadakseen todisteita minua vastaan.

Myöhemmin nämä samat poliisit ovat luetelleet jälkiviisaina joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita heidän mielestään olisi voinut tutkia paremmin. Yksi poliisi kertoi tutkineensa vain päällimmäiset roskapussit ja jättäneensä pakastimen pakastepussit avaamatta. Hän tosin oli ollut paikalla vasta viikkoa myöhemmin, jolloin kaikki paikat oli jo tutkittu vähintään kertaalleen, joten hänen tutkimisillaan ei enää ollut suurta merkitystä, Näin syntyi kuitenkin myytti alkupään huonosta tutkinnasta.

Ainoa varsinainen virhe, jonka minä olen löytänyt Juha Joutsenlahden aikakaudelta, on se, että hän luotti rikosylikonstaapeli Tapio Santaojaan. Siinä kohtaa paha karma astui taas peliin.

Varsinaisen tempun paha karma teki kuitenkin KRP:n laboratoriossa. Takkapuun kulmasta eristetty vieraan miehen DNA olikin laboratoriossa työskentelevän KRP:n tutkijan DNA. Voiko tutkinta enää paljon pahemmin mennä pieleen?

Hmm...

Kyllä voi.

Pahasta karmasta pahaan poliisiin ja pahaan syyttäjään

Kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani todennut, Tapio Santaoja sai nykyisen pääepäiltyni oudosta käyttäytymisestä kesäkuussa 2007 sellaista tietoa, että jos minä olisin ollut poliisina, olisin ilman muuta määrännyt hänet hajutestiin ja jättänyt toisen senaikaisen epäillyn näyttelijä Kai Tannerin rauhaan. Tapio Santaoja kuitenkin valitsi toisin.

Hajutestillä on ratkaistu menestyksekkäästi joitakin muita selvittämättömiä henkirikoksia, joten mieheni murha olisi voinut hyvinkin selvitä jo kesällä 2007. Oliko Tapio Santaojan teko pahaa karmaa, huonoa poliisityötä vai tahallista tyrimistä salaisuuksien suojelemiseksi? Kuka tietää.

Varmuudella joidenkin ihmisten tahallinen pahuus tuli kuvioihin mukaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun poliisi alkoi ns. rakentaa näyttöä minua vastaan. Jos joskus ehdin ja viitsin, laitan tänne blogiini yksityiskohtaisen esittelyn rekonstruktioiden pahimmista virheistä niin, että niitä voi sitten vaikka käyttää oppimateriaalina tuleville poliisisukupolville, mutta nyt tyydyn vain viittaamaan Vaasan hovioikeuden viimeisimpään tuomioon, jossa se kritisoi näitä rekonstruktioita poliittisesti korrektein sanakääntein. Jostain syystä nämä poliisin loppupään tutkinnan virheet ovat mediassa jääneet lähes huomiotta, kun taas syyttäjälaitoksen syöttämää myyttiä alkupään huonosta tutkinnasta hoetaan melkein jokaisessa jutussa, joka aiheesta on kirjoitettu.

Vieläkin selvemmin mennään pahasta karmasta syyttäjien ja tiettyjen muiden virkamiesten henkilökohtaiseen pahuuteen siinä vaiheessa, kun juttu on mennyt oikeuteen. Ei mene pelkästään pahan karman piikkiin, että jokainen tämän sotkun syntyyn osallistunut henkilö on joutunut jollakin tavalla ummistamaan silmänsä tosiasioilta ja siirtymään faktoista fiktioon. Olen toistaiseksi kirjoittanut lähinnä äänitukija Tuija Niemestä, koska hän on sekä ensimmäinen että myös viimeinen kaikista niistä virkamiehistä, jotka ovat antaneet pahalle pikkusormensa ja vähän enemmänkin, mutta hän ei suinkaan ole ainoa.

Ei sovi unohtaa myöskään eläköitynyttä tutkinnanjohtajaa Pauli Kuusirantaa, jolla oli kiire päästä loistamaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin esitutkinta oli valmis ja ennen kuin edes syytettä oli nostettu.

Paha karmako se lehtien palstoilla rehvasteli? Paha karmako on kylvänyt medialle kaikenlaista väärää tietoa ja luonut ikäviä ennakkoasenteita syytettyjä kohtaan? Paha karmako on ajanut syyttäjiä pitämään kynsin hampain kiinni valheellisista väitteistään ja pitkittämään tätä juttua haalimalla kaikenlaista valenäyttöä, jolla asiaa on taas saatu runnottua eteenpäin?

Kyllä joku syyttäjistä olisi voinut katkaista pahan karman kaulan ihan koska vain.

Syyttäjälaitoksen painajainen

Matti Nissisen mukaan juttu on ollut syyttäjälaitoksen kannalta painajaismainen. Voin vakuuttaa, että se on ollut syytetyn, omaisten ja useiden sivullistenkin kannalta vielä moninkertaisesti painajaismaisempi.

Mitään siitä, mitä syksystä 2008 lähti tapahtumaan minun ja perheeni tuhoksi, ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Sekä minulle itselleni että erityisesti lapsilleni oli hirveä shokki, kun äiti  pidätettiin, vietiin pois ja koko maailma kääntyi äkkiä nurin päin.

Ensimmäisenä talvena lapseni olivat Pienten lasten vastaanottokodissa ja minä olin vankilassa odottamassa vapautumista. Luulimme, että silloin asiat olivat huonosti, mutta silloin asiat olivat vielä hyvin. Lapsillani oli toinen toisensa, isovanhemmat ja muita sukulaisia, jotka olivat heidän tukenaan ja meillä oli toivo paremmasta huomisesta.

Joulun alla Pienten lasten vastaanottokodissa tehtiin kynttilöitä ja lapset toivat niitä minulle vankilaan joululahjaksi. Vankilaan ei saanut kynttilöitä sisälle, joten ne laitettiin muovipussiin ja siirrettiin varastoon odottamaan vapautumista. Siitä joulusta on nyt kulunut kuusi vuotta ja vasta nyt pääsin sytyttämään nämä kynttilät.

Ikävä kyllä minulla ei enää ole lapsia. Vanhin tyttäreni on kasvanut jo aikuiseksi ja kolme nuorinta lastani on eristetty muista sukulaisista sijaisvanhempien suljettuun maailmaan. Lisäksi meidät kaikki on leimattu omituisiksi - minut on leimattu rikolliseksi ja lapseni on leimattu rikosten uhreiksi rikoksista, joita ei ole ikinä tapahtunut. Mikään tästä omituisuudesta ei kuitenkaan ole peräisin meistä itsestämme vaan niistä viranomaisista, jotka tämän sotkun ovat keittäneet kasaan. Kaikki, mikä viranomaistoiminnassa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen.

Voihan tästä syyttää pahaa karmaa, mutta sillä pahalla karmalla on myös kasvot ja ne kasvot kuuluvat kaikille niille viranomaisille, jotka ovat tuulen vieminä heittäytyneet mukaan sen sijaan, että olisivat taistelleet pahaa karmaa vastaan.

Osa tätä pahuutta on myös se, että Matti Nissinen ja muut syyttäjät eivät ota vastuuta mistään vaan jättävät syyttömänä syytetyn maineen puhdistamisen muiden harteille ja samalla jättävät hirveän taakan kannettavaksi sekä minulle että minun lapsilleni.

Totuus puuttuvista jäljistä - Kuvia takkahuoneen lattialta

Tuija Niemen ala-arvoisten "äänitutkimusten" lisäksi syyttäjän vakiovarusteisiin on kuulunut myös joukko perättömiä väitteitä, joista syyttäjä itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka ne on helppo osoittaa vääriksi jopa ihan vain kuvasta katsomalla. Ilmeisesti näiden perättömien väitteiden käyttö perustuu siihen, että kun syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala esiintyvät sinnikkäästi ja vakavalla naamalla ikään kuin heidän puheensa olisivat totta, keskivertotuomari menee hämilleen ja bluffi saattaa mennä läpi.

Yksi tällainen bluffi on väite "puuttuvista" jäljistä takkahuoneen lattialla. Syyttäjä kiinnittää tuomareiden huomion kahteen parhaiten näkyvään kengänjälkeen ja väittää sitten suurieleisesti, että niiden ja olohuoneen puolella näkyvän yksittäisen liukujäljen välillä ei ole minkäänlaista muuta jälkeä, ja koska liukujälki ei ole voinut tyhjästä tipahtaa, kyseessä on lavastus.

Jos katsoo kuvia, mitään "puuttuvia" jälkiä ei tietenkään ole, vaan lattia on täynnä erikokoisia ja -näköisiä kengän osajälkiä - osa selviä, osa vähemmän selviä. Samaa ovat kertoneet paikan päällä Ulvilassa Tähtisentie 54:ssä aitoja ja alkuperäisiä jälkiä v. 2006 katselleet tekninen tutkija Matti Mäkinen ja tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti.

Kuvien saaminen oikeudenkäyntiaineistoon ei kuitenkaan aikanaan ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka ne ovat olleet yksi tärkeimmistä todisteista - tai ehkäpä juuri siksi.

Alkuperäisessä esitutkintapöytäkirjassa oli ainoastaan huonolaatuisia ja pienikokosia kuvia paperille printattuna. Tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta oli kuulemma kieltänyt antamasta alkuperäisiä digikuvia  puolustukselle, kun asianajajani Juha Manner yritti saada niitä meille ennen oikeudenkäynnin alkua.

Digitaaliset kuvat saimme haltuumme vasta 14.04.2010 päivätyn lisätutkintapöytäkirjan numero 2 liitteenä - ja silloinkin vain ensipartion kuvat irrallisina kuvina ja loput kuvaliitteisiin ympättyinä.

Suurin osa kuvista on ollut salattuja, koska kuvissa on näkynyt myös uhrin ruumis, joten syyttäjän on ollut helppo kertoa satujaan myös suurelle yleisölle.

Kokosin kuvat takkahuoneen lattian "puuttuvista" jäljistä erilliselle sivulle,
jolle asiasta kiinnostuneet pääsevät alla olevasta linkistä.
(K-16 / VAROITUS: Sisältää verijälkikuvia)

• Ulvilan murha - kuvia takkahuoneen lattialta

Tapio Santaoja - Pauli Kuusirannan hämäräperäinen taustamies

Satakunnan Kansassa uutisoitiin 6.9.2015 asuntomurrosta yöllä kello 3:20 Ulvilassa tyhjillään olleeseen omakotitaloon. Tutkintaa johtanut rikosylikonstaapeli Tapio Santaoja Lounais-Suomen poliisista on heti osannut kertoa, että kyse ei ole oman kylän pojista vaan tekotavan perusteella murtautujat ovat tulleet kauempaa.

Eihän nyt kukaan ulvilalainen sellaista tekisi. Ei ainakaan kello 3:20 aamuyöllä - siihen aikaan Ulvilassa kaikki ovat nukkumassa.

Tapio Santaoja sen tietää. Onhan hänellä itselläänkin omakotitalo Ulvilassa.

Meilläkin oli omakotitalo Ulvilassa ja meillekin murtauduttiin sisään aamuyöllä 1.12.2006. En tiedä, missä Tapio Santaoja silloin oli, koska kukaan ei ole kysynyt häneltä. Ei häneltä saatu myöskään DNA-näytettä silloin, kun oletuksena oli, että takkapuun kulmasta löytynyt DNA todennäköisesti olisi peräisin tekijältä.

Tiedän vain, että Porin poliisissa Tapio Santaoja ei ollut juuri sillä hetkellä. Hän tuli takaisin poliisin palvelukseen keväällä 2007 ja minut hän tapasi ensimmäisen kerran saman vuoden kesällä, kun hän tuli näyttämään minulle valokuvia, joiden joukossa oli myös kuva porilaisesta näyttelijästä Kai Tannerista, jota poliisi silloin epäili tekijäksi.

Ensivaikutelmani Tapio Santaojasta oli neutraali. Hän ei herättänyt minussa erityisen positiivisia tai negatiivisia tunteita.

En silloin aavistanut, että tämä tapaaminen oli ratkaiseva sysäys, joka teki minusta ihanteellisen uhrin Tapio Santaojan päivänvaloa kestämättömälle vehkeilylle, jonka ensimmäinen uhri oli Kai Tanner.

Kun Tannerin jutusta ei tullut mitään, minusta tuli seuraava uhri.

Pauli Kuusirannan oikea käsi

Kun komisario Juha Joutsenlahden aika tutkinnanjohtajana päättyi loppukesällä 2008 ja tilalle tuli Pauli Kuusiranta, Tapio Santaoja sai vapaat kädet toteuttaa itseään.

Käytännössä se merkitsi sitä, että mieheni Jukka S. Lahden murhan selvittäminen päättyi kuin seinään. Olen lukenut kaikki tuon ajan paperit, ja tosiaankin - ketään oikeasti mahdollista epäiltyä ei tutkinnanjohtajan vaihduttua enää ole tutkittu.

Pauli Kuusiranta hyväksyi sen, että kun ei syyllistä löytynyt, tehdään sellainen.

Tapio Santaoja oli jo löytänyt sopivan ehdokkaan - nainen joka ei tykkää siivota ja joka ei ole oman kylän tyttöjä, Anneli Auer, Jukka S. Lahden vaimo.  Vaimolla oli suuri kannatus niiden rivipoliisien keskuudessa, jotka olivat olleet mukana jossain vaiheessa tutkintaa, mutta joilta puuttui kokonaiskäsitys selvitetyistä asioista.

Tosin Tapio Santaojalla oli lukuisten kuulustelujen ansiosta hyvin tiedossa, että Jukka oli niin hyvä ja omistautunut perheenisä, että se oli joidenkin mielestä jopa ärsyttävää, eikä Annelistakaan ollut kellään pariskunnan tutulla tai sukulaisella mitään pahaa sanottavaa. Annelilla ei ollut mitään syytä tappaa Jukkaa.

Rikosylikonstaapeli Tapio Santaojalla oli kuitenkin taskussaan pari valttikorttia: Anneli Auer oli vaimo, ja vaimosta on aina helppo tehdä syyllinen, Kuka sitä tietää, mitä tapahtuu neljän seinän sisällä. Sellaista sattuu.

Toinen valttikortti oli Anneli Auer itse. Tapio Santaoja oli tavannut minut ja nähnyt minussa heti suurta potentiaalia: olin hänen mielestään samanlainen kuin hänen oma vaimonsa. Siitä päätellen hänen vaimonsa on ilmeisesti yhtä kiltti, sinisilmäinen ja helposti vedätettävä kuin minäkin.

Koska mitään näyttöä ei ollut eikä voinutkaan olla, sitä alettiin tehdä.

Jo syksyllä 2008 tehtiin rekonstruktioita mm. lasin rikkomisesta ja ovesta kiipeämisestä. Rekonstruktio osoitti selkeästi, että ikkuna oli rikottu ulkoapäin, mutta Tapio Santaoja keksi, että tämän pikku ongelman voisi kiertää kauempana olevalla yksittäisellä lasinpalalla. Olisihan se yksi pala voinut vaikka lentää sisältäkin päin.

Kiipeilyrekonstruktiot osoittivat, että isokokoinenkin mies mahtuu hyvin kulkemaan rikotusta ikkuna-aukosta, mutta koska kaikille se ei ollut ihan yhtä helppoa, tämänkin voisi röyhkeästi kääntää osoittamaan jotain ihan muuta kuin totuutta. Ainakin sitä voisi yrittää.

Jossain vaiheessa Tapio Santaoja keksi, että hätäpuhelutallenteelta ei kuulu sellaisia ääniä, joita voisi kuvitella kuuluvan. Järjestettiin äänirekonstruktio, jossa pojat panivat talon rytisemään ja tehtiin kaikenlaisia muitakin ääniä, joista osa saatiin kuulumaan, osa ei. Äänirekonstruktio videoitiin, mutta koska vertailu videoihin ilmeisesti osoitti, että aika paljon ääniä häviää matkalla, nämä videot ovat myöhemmin kadonneet jäljettömiin.

Mukana äänirekonstruktiossa oli KRP:n surullisenkuuluisa Tuija Niemi.

Lisäksi Tuija Niemi  laati Tapio Santaojan pyynnöstä konstaapeli Holapan toimittamalta CD-levyltä täysin uuden litteroinnin, jossa ulkopuolisen tekijän äänet muutettiin Jukan ääniksi ja laitettiin Annelin suuhun uusi sana  (u)ole, jota kukaan muu ei ollut aikaisemmin kuullut.

Enää oli jäljellä yksi vaihe. Piti saada Anneli Auer itse uskomaan, että hän oli surmannut miehensä ja kokenut sen jälkeen muistinmenetyksen. Sitten hänet pitäisi saada tunnustamaan.

Tapio Santaoja on sellainen luontainen helppoheikki ja manipuloinnin mestari, että Anneli Auer oli aivan yhtä helppo puhua päästään pyörälle kuin KRP:n Tuija Niemikin.

Tajusin tulleeni huijatuksi vasta muutamaa viikkoa myöhemmin - nopeammin kuitenkin kuin Tuija Niemi, joka ei ilmeisesti ole tajunnut sitä vieläkään.

Taas tehtiin Tapsat

Olen myöhemmin saanut selville Tapio Santaojan epärehellisyydestä paljon muutakin. Aina, kun jostain nousee esiin kyseenalaista uutta näyttöä, outoja asioita puhuvia uusia todistajia tai omituisia lausuntoja, yleensä niiden takaa näyttää paljastuvan sama vanha Tapio Santaoja.

Vaikka kuulin syksyllä 2011 kotietsinnän yhteydessä paikalla olleelta turkulaiselta poliisilta, että hänen tietojensa mukaan Tapio Santaoja oli siirretty syrjään tutkinnasta, sain myöhemmin havaita, että näin ei suinkaan ollut. Tapio Santaoja veteli naruja takapiruna ihan niinkuin ennenkin ja toimi kenraalina myös lasten kertomuksista nousseessa uudessa seksuaalirikos- ja pahoinpitelyhaarassa, kuten uuden tutkinnan puhtoiseksi keulakuvaksi nostettu konstaapeli Jouni Kostensalo on oikeudessa myöntänyt.

Olen tehnyt Tapio Santaojasta rikosilmoituksenkin, mutta ilmoitus sysättiin syrjään vähin äänin. Vaikka esimerkiksi valehtelusta ja esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteen väärentämisestä on olemassa ihan konkreettista näyttöä, poliisirikosten hautaajana tunnettua kihlakunnansyyttäjää Tapio Mäkistä virkarikos ei hetkauttanut.

Tapio Santaojan bravuuri on oikean tiedon vaihtaminen vääräksi, mikä tulee esiin kautta linjan sekä suoraan että epäsuorasti.

Suoralle toiminnalle on jo kehittynyt oma termikin: "tehdä Tapsat". Jos jostakin näyttää puuttuvan jotakin materiaalia ja sen tilalle on kopioitu moneen kertaan täysin merkityksetöntä tietoa, on mitä ilmeisemmin tehty Tapsat.

Näin oli tehty esitutkintapöytäkirjan kuvaliitteelle, mutta olen huomannut saman ilmiön myös lukiessani pöytäkirjasta poisjätettyjä kuulusteluja ja tutkiessani Porvoon poliisin työvuorolistoja. Viimeksi huomasin nyt tänä syksynä, että myös Tuija Niemen ja FBI:n kirjeenvaihdolle vuodelta 2009 oli tehty Tapsat.

Mitähän kaikkea muuta Tapsa on ehtinyt tehdä, mitä kukaan ei ole vielä huomannut?

Motiivi hakusessa

Tapio Santaojan motiivi on minulle epäselvä. Onko kyse vain siitä, että minä en ole oman kylän tyttöjä ja että minä vaikutin hänestä aidosti oudolta? Vai onko takana jotain muuta?

Ainakaan ei voi olla kyse julkisuudesta, koska Tapio Santaoja ei ole halunnut tuoda itseään esiin tämän jutun yhteydessä toisin kuin eläköityvä tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta, joka patsasteli aikanaan mediassa Ulvilan murhan ratkaisijana jo ennen kuin syytettä oli edes nostettu.

Ehkä syy on oikean murhaajan suojelu syystä tai toisesta. Tai ehkä Tapio Santaojalla on tämän lisäksi muitakin salaisuuksia suojeltavana, jotka tutukinnan jatkuessa olisivat saattaneet paljastua.

Lukiessani viime syksynä pöytäkirjoista pois jätettyjä papereita, minulle selvisi paitsi se, kuka Ulvilan murhaaja todennäköisesti on, myös se, että tämä murhaajaksi epäilty mies on Tapio Santaojan erityisessä suojelussa. Kesäkuussa 2007 Tapio Santaoja sai nimittäin ulvilalaista pubinpitäjää kuulustellessaan niin  mielenkiintoisen vihjeen tästä henkilöstä, että sen olisi ilman muuta odottanut johtavan lisätutkintaan kyseisen henkilön kohdalla.

Tapio Santaoja ei kuitenkaan tehnyt mitään, vaan päin vastoin juuri tässä kohdassa hänelle tuli kiire löytää joku muu epäilty. Noin viikon sisällä em. kuulustelusta Porin poliisi oli Santaojan ehdotuksesta tekemässä porilaisesta näyttelijästä täysillä syyllistä, vaikka tämä toinen mies olisi ollut moninkertaisesti parempi epäilty.

Epäilin jo syksyllä 2014, että Tapio Santaoja ja oma epäiltyni ovat tuttuja keskejään. Tämä epäily vahvistui myöhemmin. Lisäksi selvisi, että Tapio Santaoja ja murhaepäilty asuivat vain parin kadunvälin päässä toisistaan.

Onko kyse vain siitä, että oman kylän poikia ei epäillä - eikä varsinkaan naapuria - vai onko takana vielä jotain muuta?

Miksi Tapio Santaoja oli välillä töissä muualla, mutta palasi takaisin Porin poliisiin keväällä 2007?

En osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta yksi asia on varma: olipa takana joku suurempi kuvio tai ei, Tapio Santaoja edustaa minulle sellaista epärehellisen poliisin perikuvaa, joita olin luullut olevan vain amerikkalaisissa elokuvissa - ei täällä koti-Suomessa, ei samassa kylässä  eikä ainakaan omassa naapurustossa.

Niin sinisilmäinen minäkin joskus olin.

Linkkejä

- Satakunnan Kansa 6.9.2015: Uutinen asuntomurrosta Ulvilassa
- Tapio Santaoja / anneliauer.com
- Tapio Santaoja / niinaberg.com
- Tuija Niemi